Toni Morrison

https://fi.wikipedia.org/wiki/Toni_Morrison#/media/Tiedosto:Toni_Morrison_2008-2.jpgToni Morrison speaking at "A Tribute to Chinua Achebe - 50 Years Anniversary of 'Things Fall Apart'". The Town Hall, New York City, February 26th, 2008.

https://en.wikipedia.org/wiki/Toni_Morrison

Toni Morrison kuoli 5.8.2019  88-vuotiaana.

Hänen kirjansa lumoavat: ne ovat klassista maailmankirjallisuutta. Raamatun kielikuvat tuovat kirjoille voimaa ja syvyyttä. Hänellä on eurooppalaisten mestareiden Austenin, Tolstoin ja Woolfen tavoin runsaasti yksityiskohtia ja hiottu tyyli. Hän kertoo sydäntä riipaisevalla tavalla mustien ihmisten kohtaloista. Heitä ei unohda. 

 Koen hänet monikulttuurisena kirjailijana. Hän eli lapsuutensa ja kouluvuotensa kaupungissa, jossa oli paljon siirtolaisia (Lorrain, Ohio) . Mustat olivat vain yksi ryhmä muiden joukossa. Vasta opiskelijana hän koki mustien väheksyntää. Hän ei omaksunut isänsä ja monien mustien vihaa valkoisia kohtaan. 

Kuten monet muutkin sukulaisensa hän kääntyi katolisuuteen 12-vuotiaana - ja nimi Tony on lyhennys hänen kastenimestään Anthony. Jotkut tuttavat alkoivat sanoa Toniksi, sillä siihen aikaan harvinainen Chloe oli vaikea ääntää. Toni Morrison (alkujaan Chloe Ardelia Wofford) on itsenäinen kirjailija. Hän ei mielistele ketään. Kun hänet kutsuttiin Valkoiseen taloon päivälliselle, jotkut kysyivät: Menetkö? Et voi käyttää siellä farkkuja. Morrison vastasi: Farkkuja! En ole käyttänyt koskaan farkkuja enkä aio käyttää nytkään, (Nuori Toni oli hoikka) Lue Chloe Ardelia Woffordin (Toni Morrison) elämästä 1940-luvun Ohiossa. Lahjakas tyttö. Ensimmäisellä luokalla ainoa musta tyttö ja ainoa, joka osasi jo lukea. Monia valkoisia ystäviä. Rasismia vasta myöhemmin, kun isä ei antanut Chloen seurustella valkoisten poikien kanssa. Isä oli hitsaajana laivatelakalla, äiti lauloi kirkkokuorossa ja hänellä oli hyvin kaunis ääni. Lorrain on lähellä Detroitia.

Lisäys: "the name Anthony, after St. Anthony of Padua as her confirmation name. " Catholic news

koottu aikaisemmista kommenteistani  https://blogisisko.blogspot.com/2016/09/kommentti-toni-morrison.html

Viimeinkin jotain aikuisille

Moskovassa on paljon kirjailijamuseoita. Vuonna 2015 syksyllä näin siellä erään 1936 kuolleen (murhatun?) kirjailijan työpöydällä tämän pienen patsaan. Se oli elävästi mielessäni ja muistin vahvistukseksi Flickr-kansiossani, kun kirjoitin uusimpaa
n kirjaani: " - Turha on meitä opettajia kuulustella, Sutinen jatkoi. - Olemme niin kuin kolme viisasta japanilaista apinaa. Emme näe mitään, emme kuule mitään, emme puhu mitään." (Anna Amnell 2018) Kirjan pitäisi ilmestyä ennen aprillipäivää. Viimeinkin jotain aikuisille. 

Keskeneräinen käsityö

Keskeneräinen petit point-käsityöni. Oli tarkoitus laittaa tämä pyöreän sohvatyynyn keskelle.

Makrokuvien aiheena on tällä viikolla 'keskeneräinen'. Tässä eräs monista keskeneräisistä käsitöistä. Niitä minulla on, sillä tein aikaisemmin paljon käsitöitä.

Keskeneräisistä käsitöistä voi olla monenlaista hyötyä. Kirjailija laittaa ne kirjaansa.


Ranskalainen pikkuliina, joka ei jäänyt keskeneräiseksi 

"Kirjeet olivat tallessa pöydän alla pitkän liinan suojassa kannellisessa roskakorissa. Niiden päällä oli rouvan keskeneräisiä virkkaustöitä."
(Anna Amnell, 2018, keväällä ilmestyvä kirjani)

Kirjasto voi olla kuin lapsen toinen koti

Pahinta mitä Suomessa voidaan sivistyksen alalla tehdä- ja on tehty jo - on vähentää kirjastoja. Lapset pitäisi totuttaa pienestä asti lukemaan kaikkea: sarjakuvalehtiä, satuja, romaaneja, runoja, sanomalehtiä. Olen ollut koko ikäni köyhä. Kun olin lapsi, meillä oli vain muutama kirja: lakikirja, Raamattu, kuvateos jossa oli kuvia sodan uhreista Suomessa. Mutta lähellä oli kaupunginkirjasto, josta tuli kuin toinen kotini. Ja vielä onnekkaampaa oli se, että samassa pihapiirissä asuivat toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa. Heidän ullakkonsa oli täynnä kirjoja, joita luin kesäkaudet. 

Tämä koulutyttö on mukana uusimmassa kirjassani, joka ilmestyy tänä keväänä. Kuvassa Iisalmen kaupunginkirjasto vuonna 1985, jolloin olin käymässä mieheni ja lasteni kanssa Suomessa, josta olimme poissa vuodet 1979-1988. Kuvan otti poikamme Matti, joka on kuvittanut historialliset nuortenkirjani. Uusin kirjani on suunnattu aikuisille.

Maahanmuuttajia ja monikulttuurisuutta

 
Olin siirtolaisena yhdeksän vuotta Kanadassa ja asuin monikulttuurisessa ympäristössä. Olen siis paluumuuttaja. 

Täällä kirja-arvosteluja, jotka ilahduttivat, lucia-kirjoista sanottua, ja

Aurora-kirjoista sanottua 

Kaikissa nuortenkirjoissani on monikulttuurisuutta, siirtolaisia ja maahanmuuttajia. Myös 1500-luvun Helsingissä asui esimerkiksi virolaisia ja hollantilaisia, kuten Hans van Sanden.  

Jo ensimmäisessä Aurora-kirjassani (1991) on älykäs Noah-poika, kartanon autonkuljettajan tyttärenpoika. Radiohaastattelussa ihmeteltiin, miten musta poika voi lukea kirjaa vuonna 1903. Mustille pojille oli koulu sen ajan Torontossa. Yhdysvalloista orjuutta paenneilla mustilla oli oma lääkäri, oma klassisen musiikin orkesteri. Torontossa oli 1980-luvun lopulla näyttely Toronton mustien historiasta, kuva orkesteristakin. 

Aurora kirjojen päähenkilö "Aurora [Koivu] on usean kulttuurin ihminen, jollaisia Suomessakin tulevaisuudessa on entistä enemmän. Auroran isä oli suomalainen kasvitieteilijä, äiti oli venäläistä sukua." (Irja Båsk: Aurora-tyttökirjatkin osallistuvat piikakeskusteluun. Helsingin Sanomat 18.9.1996) Harvinainen haastattelu, jossa kirjoitetaan kirjojeni monikulttuurisuudesta. siitä kirjoitti myös Iisalmen Sanomat ja Anna-Maija Raittila Kotimaa-lehdessä.

 Palattuaan Torontosta Helsinkiin vuonna 1905 Aurora asuu alussa äitinsä sisaren Sofian ja tämän suomalaisen miehen kodissa. Olga, venäläisen äidin ja pietarinsuomalaisen isän 13-vuotias tytär on maahanmuuttaja, jota haukutaan ryssäksi ja kiusataan muutenkin, kun hän muuttaa Pietarista Helsinkiin ja käy Bulevardilla koulua.

 Kun aloin tutkia 1900-luvun alun Helsinkiä, hämmästyin sitä, miten monikulttuurinen kaupunki oli. Se vain unohdettiin välillä. 

Kommentti talteen: kirjalliset trendit

Seinämaalaus Oopperan takana


Vakiintuneelle lukijalle uutuus ja palkinnot eivät merkitse mitään. On vanhoja rakkaita kirjoja, joita hän lukee uudestaan ja uudestaan. Moni palkittu uutuus jää kesken, jos ei tarvitse lukea sitä viran puolesta.

Mutta kirjailijan on pakko tietää, mitä kirjallisessa maailmassa tapahtuu, sillä uusien trendien mukaan tehdään päätökset hänenkin kohtalostaan. Kirjallinen muoti on niin kuin sää, jota yksityinen ihminen ei voi muuttaa. Hänen täytyy varautua sen oikkuihin.

Hän voi myös päättää kulkea omaa tietään, kirjoittaa kestäviä teoksia, joihin eivät kirjallisen muodin virtaukset ole vaikuttaneet. Siitä ei yleensä hyvä seuraa, varsinkaan taloudellisesti. Ei ainakaan hänen elinaikanaan.

Jokaisen kirjailijan kannattaa pitää mielessään, että hän elää maailmassa vaikka ei olisikaan mailmasta, niin kuin eräässä best sellerissä sanotaan.

Valtavalla tuotannon määrällä voi tietenkin rakentaa linnoituksen, jota eivät mitkään tuulet heiluta. Se vaatii vahvaa selkää ja tukevia istumalihaksia kirjallisten lahjojen lisäksi.:)

(Oli Kirsti Ellilän blogisssa jo v 2010)
http://kirstiellila.blogspot.fi/2010/09/miksi-kirjallisuuslehdet-kloonaavat.html

Opiskelin uskontotiedettäkin

Herttainen "Lady Buddha", jonka ostin mieheni kanssa lahjakaupasta Toronton kiinalaisesta kaupunginosasta, jossa kävimme usein aterialla  mieheni vapaapäivänä. Kauppias oli hienostunut vanha herra, ja kauppa oli tyylikäs. Ajattelin jo alkujaan laittaa tämän astiakaappiin kukka-astioiden joukkoon. Mielenkiintoni buddhalaisuuteen liittyi esineisiin ja rakennuksiin.

Kirjoitin toisen kirjoitukseni Suomen Kuvalehteen opiskeluaikana, mutta en ole luetteloinut sitä aikaisemmin. [Buddhan lähettiläs. (Nyanaponika) - Suomen Kuvalehti n:o 43. 26.10.1973 [nimimerkillä M.P. , piti olla P.P. = Pirkko Pekkarinen. M-kirjain tuli mieheni Matin nimestä, sillä hän vei/kuittasi jutun.] Haastattelin Aasiassa asuvaa saksalaista budhalaismunkkia, joka oli käymässä Suomessa.

Opiskelin valmistuttuani jonkin aikaa myös uskontotiedettä, joka on vertailevaa uskontojen tutkimista, ja haastattelu liittyi opintoihini. Uskontotiedettä opetti nuori professori Juha Pentikäinen, jolla oli amerikkalaistyylinen luonteva opetustapa. Opinnot jäivät kesken, kun muutin perheeni kanssa Kanadaan, jossa suunnittelin alussa tekeväni tutkimuksen intiaani- ja inuit-lasten asemasta heidän perinteisessä uskonnossaan.

Olin käynyt jo Helsingissä  kuuntelemassa erään luentosarjan teologisessa tiedekunnassa. Luento käsitteli turvallisuudentunnetta suurissa maailmanuskonnoissa, ja sen piti dogmatiikan professori Osmo Tiililä [1904-1972] , sivistynyt ja miellyttävä mies, vanhan ajan kohtelias herrasmies, joka oli myös kaunokirjallisuudesta kiinnostunut. Tiililä oli tehnyt aikoinaan samasta aiheesta. väitöskirjan  Hän käsitteli luentosarjassaan kaikkia näitä uskontoja hienotunteisesti.  Se oli hyvä malli, jonka omaksuin.

Kävin kerran Tiililän kotona Kampissa ja kysyin hänen mielipidettään muun muassa Francois Mauriacin romaanista Käärmesolmu, josta tein yhden kirjallisuuden seminaariesitelmistäni Maija Lehtosen seminaariin. Tiililä sanoi, ettei ehdi lukea niin paljon kaunokirjallisuutta kuin haluaisi, mutta seuraavalla luennolla hän käsitteli sitä romaania.  Sellaisiakin professoreita oli. Opiskelin myös sosiologiaa, ja Tiililän hyvä ystävä professori Waris oli sosiologi. Siitäkin keskusteltiin.

Sekä mieheni että minä olimme ihastuneet Tiililän kodissa oleviin eri uskontoja esitteleviin figuriineihin. Ne olivat käsittääkseni vanhoja ja arvokkaita. Niistä saimme mieheni kanssa idean koota samanlainen kokoelma, ja lapsemme ja lähisulaisemme ovat lisänneet pientä kokoelmaamme, joka on tällä hetkellä kaapeissa. Hyvä niin, sillä kun kuvasin äsken Lady Buddhaa, yksi monista pikkukäsistä katkesi [kuvassa käsi on vielä tallella] . Hän on ollut minulle ahkeran kotiäidin symboli, kädet eivät riitä päivän töihin.
[Buddha-sana tarkoittaa ketä hyvänsä henkilöä, joka on saavuttanut tietyn asteen buddhalaisuudessa. Nin ainakin alkuperäisessä theravada-buddhalaisuudessa.]

AURORA: Sara Wacklin

AURORA: Sara Wacklin: Luin historiallisia romaanejani varten myös sukuhistoriaa. Äitini isä pelimanni ja suksimestari Jaakko (Jakob)  Rytkönen oli kotoisin...

Kirjoittaminen: Terveisiä aikamatkalta

Olen ollut taas aikamatkalla, nyt ajassa paljon lähempänä kuin ennen ja saanut aikaan yli 300 000 ch tekstiä. Suurin osa jo muokattua. Pitkiä päiviä, paljon unta.:) Pyrin noin 200 sivuiseen romaaniin. Täytyy laittaa kohta syrjään muhimaan. (Mutta mitä ihmettä minä teen sillä aikaa? Minusta on tullut työnarkomaani. Ei todellista huolta. Olen alkanut käydä uudestaan läpi kirjakaappia, joka on täynnä tähän kirjaan liittyvää tieto- ja kaunokirjallisuutta.)

Olen kiitollinen apurahoista ja ennen kaikkea olen kiitollinen miehelleni rohkaisusta - ja kukista & passaamisesta. Todennäköisesti en saa nytkään kustantajaa. En tiedä, viitsinkö kierrättää tätä käsikirjoitusta vuosikausia kuten edellistä, josta sain kaikilta kustantajilta: Ei sovi kustannusohjelmaamme. Muutama kirjoitti kohteliaasti ensin : Hyvin tutkittu, hyvin kirjoitettu.

Kirjan ilmestyttyä sain muutaman oikein hyvän arvostelun. Ne rohkaisivat jatkamaan kirjoittamista. Ei pidä antaa periksi lamalle. P.S. Tälle kirjoitukselle pitäisi olla oma bloginsa, todellisuudessa onkin mutta vielä ainakin toistaiseksi yksityisenä. (On myös Facebookissa.)

Opiskelijana 1960-luvun Helsingissä

Tämä opiskeluaikani kampaus (1963) on taas muodissa.

Opiskelu oli alkanut mukavasti, vaikka elätin itseni alussa ansiotöillä  ja olin välillä niin nälkiintynyt, etten jaksanut avata itse yliopiston päärakennuksen raskasta ovea vaan odotin, että joku toinen avaa.

Sitten kaikki muuttui:  sosiologian professorini, ystävällinen ja innostava Kullervo Rainio sai tappouhkauksia, professori Viitamäki, behavioristi,  ei voinut sietää minua jostain syystä ja väitti minun saaneen "Gaussin käyrän mukaan" heikon arvosanan, jotta en voinut jatkaa. Kun vielä estetiikan ja yleisen kirjallisuuden professori Rantavaara ei hyväksynyt lastenkirjoja [Narnia-kirjoja ] gradun aiheeksi, siirryin lastenhuoneeseen lukemaan lasten maailmankirjallisuutta lapsilleni ja hoitamaan kotia. Ystävällinen Peter von Bagh opiskeli myös estetiikkaa ja kirjallisuutta, oli samassa laudatur-seminaarissa ja yritti rohkaista minua jatkamaan.

                                                   Mutta kotiäitinä luin itseni vähitellen maisteriksi englantilaisessa filologiassa, joka oli monille muillekin pakopaikka sen ajan politisoituneessa yliopistomaailmassa, kertoi eräs brittiopettajani myöhemmin. Siellä oli ystävällinen ja rauhallinen ilmapiiri ilman myrskyjä ja kohteliaat opettajat.

Monet jättivät niinä aikoina opiskelunsa hum. kand -tutkintoon. Olisi tehnyt mieli aloittaa luova kirjoittaminenkin, mutta se olisi ollut mahdotonta siinä ilmapiirissä.

Facebook-sivuiltani poimittua: surviving in hard times

kirjoitin 7.8.2015 ja 2016:
Vaikeista ajoista ja aikakausista on usein selvitty huumorilla, optimismilla, pilapiirroksilla. Ajattele mehukasta neuvostohuumoria tai pula-aikojen romanttisia elokuvia, vaikkapa Chaplinin kulkurin monisärmäistä persoonaa, jossa rakastuimme kulkurin kykyyn olla lempeä ja iloinen. Uskaltaako kukaan enää kirjoittaa onnesta, ilosta ja hyvyydestä? Suomessakin kirjallisuus on täynnä kauhua, julmuutta, petosta, murhia. Meitä viehättävät vanhoissa elokuvissa niiden hyväntahtoisuus ja huumori. Onko vaikeaa tai peräti mahdotonta kirjoittaa onnesta? Onko se enää luvallista edes lapsille ja nuorille kirjoittaville?

Lue myös lehtikirjoitus, joka innoitti kirjoittamaan mielipiteeni
http://www.nytimes.com/2014/03/16/books/review/is-it-harder-to-write-about-happiness-than-its-opposite.html

Kovaa peliä kirjallisessa maailmassa

Kuvassa optimistinen kirjailija, joka ei vielä tiennyt kirjallisen maailman kovuudesta.

Tänä kesänä 2016 on kulunut 25 vuotta ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Aloitin keski-iässä paluumuuttajana, olin työssä ja hoidin viiden hengen talouden. Kirjoitin öisin, kesälomalla, viikonloppuina.

Jo monta vuotta sitten luin netistä, että kirjallinen maailma on muuttumassa, koventumassa: kirjailijoiden täytyy alkaa mainostaa itse omia kirjojaan. Monien tavoin kysyin itseltäni: miten voin ruveta "kehumaan itseäni"? Eihän se kuulu suomalaiseen tyyliin. Mutta kirjallinen maailma on Suomessakin kovaa ja raakaa. Nykyään Suomessakin on tavallista, että kirjailijoilla on ainakin yksi blogi.

Jane Austen kirjoitti olohuoneen nurkassa

Jane Austen kirjoitti olohuoneen nurkassa. Hänellä oli tapana livauttaa tekeillä oleva käsikirjoitus muiden pöydällä olevien papereiden alle, kun joku tuli huoneeseen: äiti, sisar Cassandra, joku palvelijoista, naapuri tai muu vierailija.

http://blogisisko.blogspot.fi/2012/03/tyorauhaa.html

http://blogisisko.blogspot.fi/2011/10/kirjailijan-tyohuone.html

http://blogisisko.blogspot.fi/2011/06/kommentti-nykyajan-tiukka-tahti.html

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja. Runeberg-palkinto

Luin Tapio Koivukarin kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen kesällä  2015 ja kirjoitin:

Mistä pidin: monikerroksinen traaginen kertomus herkästä ja lahjakkaasta maalaistytöstä 1940-luvun Suomessa.
Perhe, 1940-luvun loppu, evakot, vaatimaton elämä, kristinusko, mystiikka, muinaishaudat, huijarisaarnaaja Etelä-Suomesta, pedofilia.
Pidin hyvin paljon tästä kirjasta, sillä sen kieli on elävää. Ajankuvaus: tavoitettu 1940-luvun loppupuolen tunnelma.

Samaa mieltä edelleen. 
Tapio Koivukari sai Runeberg-palkinnon.
Paljon onnea kirjailijalle!
Olen hyvin iloinen tästä!

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja on Runeberg-palkinto-ehdokas

Kesällä 2015 luin Lukumaraton-kirjana Tapio Koivukarin uuden kirjan. Se on valittu ehdokkaaksi Runeberg-palkintoon.

Mistä pidin: monikerroksinen traaginen kertomus herkästä ja lahjakkaasta maalaistytöstä 1940-luvun Suomessa.
Perhe, 1940-luvun loppu, evakot, vaatimaton elämä, kristinusko, mystiikka, muinaishaudat, huijarisaarnaaja Etelä-Suomesta, pedofilia.
Pidin hyvin paljon tästä kirjasta, sillä sen kieli on elävää. Ajankuvaus: tavoitettu 1940-luvun loppupuolen tunnelma.
Lisäys 2016 tammikuu: Pyhän Henrikin säätiön hallitus on myöntänyt seitsemännen säätiön kulttuuripalkinnon raumalaiselle kirjailijalle Tapio Koivukarille. Palkinto on suuruudeltaan 5 000 euroa.
Lisäys 2016 Runebergin päivänä: Tapio Koivukari sai Runeberg-palkinnon.

Laura Lindsted: "Oneiron" ja anoreksia

Vaikuttaa hyvin kiinnostavalta:

"– Minua kiinnosti tutkia anoreksiaa sillä tavalla, ettei se ole pelkästään sairaus, vaan se voi olla myös jonkinlainen itseilmaisun väline. Juutalaisuudesta ja anoreksiasta löytyy paljon kirjoituksia. " Finlandia-palkinnon voittaja 2015"Laura Lindstedt: "Oneiron"
http://yle.fi/uutiset/laura_lindstedtin_oneiron_kertoo_tarinoita_kuoleman_jalkeisesta_unitilasta/8483071

Onkohan Lindstedt lukenut/kirjoittanut myös keskiajan anorektikoista, joista monet olivat karismaattisia vallankäyttäjiä?

Keskiajan tutkija Rudolph M. Bell (Holy Anorexia 1985) pitää anoreksiaa naisen ajattomana taisteluna pyrkimyksessä saada itsenäisyyttä ja ymmärrystä miehen hallitsemassa yhteiskunnassa. Puolet keskiajan italialaisista naispyhimyksistä oli anoreksisisia. Jotkut heistä olivat oman yhteiskuntansa huipulla. Katariina Sienalainen (1347-1380) toimi kuninkaitten ja paavin neuvonantajana ja oli laajassa kirjeenvaihdossa aikansa merkittävien ihmisten kanssa.

Lue kirjoitukseni  Anoreksiaa keskiajallla tässä blogissa vuonna 2005.

Ja 
Nykyajan anoreksia, feminismin tutkijat
Ja artikkeli Guardian lehdessä vuonna 2004
http://www.theguardian.com/society/2004/mar/04/mentalhealth.health

Venäläisiä kirjailijakoteja ja -patsaita

Venäjän kirjallisuus on tämän vuoden 2015 Helsingin kirjamessujen teemamaa. Katso kuviani venäläisistä kirjailijakodeista:  Dostojevski, Tolstoi, Tsehov, Pushkin. Yhteisasuntoloita: Ahmatova, Bulganov.  

Russian writers' homes and statues in Saint Petersburg and Moscow. 

Matkaoppaani mukaan missään muussa kaupungissa ei ole yhtä paljon kirjailijakoteja kuin  Moskovassa. Kieli taitaa olla venäläisenkin kotimaa niin kuin meidän suomalaisten. 

Krylov Pietarin Kesäpuutarhassa. Elisabet Järnefeltin enon tekemä .

Myös Moskovassa on Krylovin patsas ja veistokset hänen eläinsatujensa hahmoista, lasten suuret suosikit Patriarkain lähteet -puistossa, josta alkaa Bulganovin häikäisevä romaani Saatana saapuu Moskovaan (Master and Margarita).



Bulganov-museosta ja -kahvilasta myös muita kuvia.

Kirjailijoiden patsaita olen kuvannut Pietarissa ja Moskovassa: satukirjalija Krylov, Pushkin, Dostojevski. 

Anna Akhmatova, maalaus on pietarilaisessa taidemuseossa

Kauniista Anna Akhmatovasta tehtiin paljon maalauksia. Hänen kirjailijakotinsa oli tyypillisessä sen ajan yhteisasuntolassa mutta harvinaisessa ympäristössä. 

Tsehov

Missä asui nuori lääkäri Anton Tsehov? Entä traagisesti kaksintaistelussa kuollut nuori Pushkin?

Myös muita rakennuksia on mukana: Singerin talo, nykyinen kirjakauppa ja kahvila, josta ostin Boris Akuninin dekkarin. Kaunis jugendhuvila, jossa asui Maksim Gorki elämänsä viimeiset vuodet. (kaksi kansiota) Vahingossa mukaan meni myös toinen jugend/Belle Epoque -kahvila, mutta uskon, että siellä on keskusteltu kirjallisuudesta ja keskustellaan edelleen. Stalinin ajan vainoista kirjoitti Juri Trifonov kirjan Talo rantakadulla. Kuvasin sen jättitalon joka puolelta.