Aku Ankka -lehti ja Rion Kristus -patsas

Disneyn satuhahmot seikkailevat Aku Ankka -lehdessä. Suomalainen Aku Ankka oli aikoinaan erittäin korkeatasoinen ja suosittu koko perheen lehti.

Rion Kristus-patsas, yksi maailman seitsemästä ihmeestä ei kelpaa suomalaiselle Aku Ankka -lehdelle.  Lapsista yritetään tehdä ateisteja, mutta heistä tulee samalla sivistymättömiä ja suvaitsemattomia aikuisia, jotka eivät kunnioita oman kulttuurinsa perinteitä eivätkä myöskään muita kulttuureita ja muita uskontoja.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen huomannut uskonnonvastaisuutta Aku Ankassa, joka oli ennen hauska lastenlehti. Sitä lukivat aikuisetkin.

Kun muutimme 1970-luvun lopulla Kanadaan, lapsemme sanoivat: Täällä on kodikasta. Kaikki on niin kuin Aku Ankassa.

Oli tuttua, että ikkunat avattiin nostamalla ruutu ylös kehyksineen ja sanomalehdet jakoi koulupoika, joka ajoi kovaa vauhtia talon ohi ja heitti lehden talon edessä olevalle nurmikolle.

Moni muu asia tuli tutuksi suomalaisille lapsille Aku Ankasta. Ainakin ennen aikaan kieli oli hyvää Aku Ankassa.

Aku Ankka -lehti 60 vuotta Suomessa, originally uploaded by Anna Amnell.
Otin valokuvat Päivälehden museossa, kun näyttelyä oltiin vasta kokoamassa.

En ole ostanut aikoihin Aku Ankkaa. Kyllästyin, kun näin, että sekin oli mennyt mukaan outoon eaa-villitykseen, jota vastaavaa ei lapsille tyrkytetä muissa maissa. Mutta Aku Ankkahan on Hesarin kotieläin, ja Hesari käyttää usein eaa -lyhennettä e.Kr:n sijasta.

Aku Ankka ja eaa  alkoi vuonna 2000. Lue, merkinnän alkuperästä.

Lisäys:



Kristus Vapahtajan Katedraali, Moskova

Stalin vihasi kristinuskoa niin paljon, että räjäytti Kristus Vapahtajan katedraalin Moskovan keskustasta. Kansa rakennutti sen uudestaan, kun Neuvostoliitto romahti.
Samalla tavalla tuhotaan eri puolilla maailmaa synagogeja ja temppeleitä. Uskonnon harjoittaminen on yksi ihmisen perusoikeuksista. Sivistynyt ja suvaitsevainen ihminen kunnioittaa näitä rakennuksia.

Eideettiset kuvat ja kirjoittaminen

Olen yleensä "nähnyt" kaikkien kirjojeni henkilöt ensin kuin eideettisinä kuvina. Mutta vaikuttaa jotenkin normaalimmalta sanoa, että näen heidät ja jonkun tapahtuman, toisinaan tapahtumasarjat "kuin telkkarissa".

Minulla ei ole kuitenkaan sitä "pyhää lahjaa" (psyykkisen sairauden lajia) mikä oli William Blakellä, jonka asunnossa tapahtui kummia, hän todella "näki" nuo ihmeelliset asiat, joita hän kuvaa. Uskon, että minulla on jonkinlainen lapsuudesta jäänyt ominaisuus, joka lienee melko tavallinen. Siitä on kovasti iloa kirjoittamisessa.

Kuten Eki kirjoittaa, varsinkin lapsille visuaalisuus on tärkeä. Eideettiset kuvat eivät ole yleensä liikkuvia vaan kuin valokuvia tai hitaita kohtauksia, joissa ihmiset puhuvat. Joskus on vauhtiakin. Mutta entä ääni? Kun kirjoitin romaania (erästä Suurta Romaania, joka ei ole vieläkään valmis), minä _kuulin_ noiden päähenkilöiden juttelevan. Koska toinen heistä on englanninkielinen, keskustelu tapahtui englanniksi. Kun olin tavaratalossa ostoksilla, he alkoivat keskustella aivoissani, ja minun piti mennä kirjoittamaan muistikirjaani talteen tärkeimpiä asioita, joita oli tullut mieleen. Sillä sitähän se on, alitajunnan työtä.

 Eräässä elokuvassa (Kolme väriä- sininen?) kuvattiin hienosti sitä, miten säveltäjä kuulee sävellyksensä. Me kaikkihan kuulemme, miten tuttu musiikki tulee jatkumaan nauhassa tai levyssä olevan lyhyen tauon jälkeen. Joskus olen kuullut musiikki-unia. Jäikö minusta säveltäjä tulematta, kun laitoin nuotit halkopinon väliin ja menin leikkimään ajopeliä sen sijaan, että olisin mennyt soittotunnille?

Proust muisti hyvin tuoksutkin. Olisi kiinnostavaa lukea, mitä teille muille tulee tästä aiheesta mieleen.

Alkujaan Rihmastossa vuonna 2005. Tiger (=Anna Amnell)   Rihmastossa maaliskuu 2005: