Minun isoisäni teki aivan toisen valinnan. Hän oli itse varakasta talonpoikaissukua ja innostui koulupoikana suksiin ja hiihtokilpailuihin, jotka tulivat muotiin 1800-luvun lopulla. Hän muutti asumaan korpeen, jossa kasvoi hyviä suksipuita. Suksia syntyi, ja niillä hiihtivät sen ajan suuret urheilijat. Mutta käsityöläisen elämä oli köyhää, varsinkin kun lapsia oli melkein tusina ja talokin oli velaksi hankitttu.
Ei ollut edes kansakouluja lähellä saati sitten oppikouluja. Äitini meni pikkupiiaksi tuttuun maalaistaloon, jossa toimi koulu ja suoritti kahdessa vuodessa neljä luokkaa - työn ohella. Vielä vanhana, yli 90-vuotiaana hän muisti koulussa ulkoa opitut runot ja kertomukset. Voitte arvata, että hän halusi lastensa käyvän koulua.
Kun haastattelin joitakin vuosia sitten enojani ja tätejäni, he olivat olivat vihaisia, suorastaan katkeria siitä, että heidän piti kasvaa korvessa ja varsinkin siitä, että heidän äitinsä ei suostunut muuttamaan kaupunkiin, kun isä olisi voinut perustaa sinne suksitehtaan.
Ukki ja mummo olivat kuin meidän ajan vihreitä, linkoloita, idealisteja. Lapsethan siinä kärsivät. Ukin serkkujen lapset kasvoivat kaupungeissa, ja heillä oli aivan toiset mahdollisuudet elämässä. Vasta vuosikymmenten jälkeen kaikilla oli samat mahdollisuudet. Melkein samat mahdollisuudet, sillä jo 1900-luvun alussa kouluja käyneet keräsivät omaisuutta niin paljon, että heidän jälkeläisensä saattoivat valita uransa todella vapaasti.
