Kukkia esivanhemmille

Teen vähitellen pieniä pyrähdyksiä sukututkimukseen. En ole ammattilainen, enkä mikään asiantuntija. Tarkista tiedot, jos näet jonkun sukulaisesi täällä. On myös paljoon samannimisiä ihmisiä.

Olen poistanut nimiluettelon.

Paljastavat juuret. Aleksandra Kollontain suomalaiset juuret

Paljastavat juuret kertoo suomalaisten sukujen historiaa viihteellisesti, yllättävästi.

Kollontai sanoi äidinisänsä olleen "hyvin köyhä maanviljelijän poika, joka oli kotoisin Savonlinnan ympäristön erämaista". Totuus oli. että äidinisä "Aleksander Masalin kuului --itäsuomalaiseen sivistyssukuun, jonka ensimmäisten tunnettujen esi-isien tiedetään olleen jo 1600-luvulla pappeina Inkerinmaallla. Aleksanderin isä oli lopulla uraansa Savonlinnan kaupungin oikeusneuvosmies."

18-vuotias Aleksander oli varaton muuttaessaan Pietariin, aloitti virkamiesuran. Jokin koulutus hänellä täytyi olla, ja "hän ryhtyi harjoittamaan puutavarakauppaa". 26-vuotiaana hän oli jo rikas, meni naimisiin ja osti Kannakselta maatiloja, 1700-luvun perintömaita.
"Omistamalleen Muolaan  Kuusaan hoville Aleksander Masalin rakennutti upean päärakennuksen, ja täältä ovat Aleksandra Kollontain lapsuudenmuistot.
Yksi Masalinin tyttäristä oli naimisissa venäläisen kenraali Mihail Aleksejevits Domontovitsin kanssa, ja heidän tyttärensä oli Aleksandra."
Sukunimi Kollontai tuli nuoruuden aviomieheltä. Vapaan rakkauden kannattaja oli hairahtanut naimisiin, mutta korjasi virheensä. Mutta miehen nimi kelpasi, sillä tyttönimi olisi paljastanut, että isä oli kenraali.
Tästä naisesta tulisi romaani ja saippuaooppera- rikas lapsuus, lumoutuminen vallankumoukseen.

Aarno Tertti: Paljastavat juuret. Helsingin Sanomat 1981.

Mutta Kollontastahan on jo romaani, Leonid Itzelev: Madame Kollontai - vallankumouksen seireeni. 1997. Suom. Robert Kolomainen

Vaihtoehtoinen historia

Olen ajatellut usein, millainen olisi 1900-luku ollut, jos ei olisi ollut ensimmäistä ja toista maailmansotaa tai Venäjän vallankumousta ja sen seurausta Suomen historiassa. Tämä tuli taas mieleen, kun luin Jukka Kemppisen blogikirjoitusta "Kuvilta muistaminen" hänen katsottuaan vanhoja kaitafilmejä. (18.6.2017).

:

"Jokaisessa suvussa näyttää olevan vaihtoehtoinen historia."  Samoin on vaikkapa Euroopalla: "Musta surma eli paiserutto aiheutti hurjia muutoksia taudin saaneiden solukossa ja tulos oli kolmannekselle Euroopan väestöstä äkillinen ja lopullinen tuho, minkä jälkeen mikään ei ollut enää entisensä."

Kemppisen mukaan uskonpuhdistus ja tieteellinen vallankumous olivat mustan surman suoria, kausaalisia seurauksia.

Musta surma Suomessa. Koulujen opetustaulu. Yllä mustan surman ajan lääkärin naamio Berliinin historiallisessa museossa,

AURORA: Sara Wacklin

AURORA: Sara Wacklin: Luin historiallisia romaanejani varten myös sukuhistoriaa. Äitini isä pelimanni ja suksimestari Jaakko (Jakob)  Rytkönen oli kotoisin...

Kirjablogit

A week before Christmas, originally uploaded by Anna Amnell.

Blogimaailma vilisee kirjablogeja. Seuraan niistä muutamia (katso lisää esimerkiksi lukijoistani). En kuitenkaan halua ruveta pitämään itse kirjablogia.

Tämä blogi on "kirjailijan arki" -blogi, jossa haluan pitää kuvallista päiväkirjaa ja kirjoitella milloin mistäkin. Koska se on julkinen, en kirjoita yksityisistä asioista, mihin kuuluvat yleensä myös kirjat, joita luen omaksi ilokseni.

Pidän myös yksityisiä blogeja, joihin kerään aineistoa tulevia projekteja varten. Koska aloitin kirjoittamisen työn ohella olevana harrastuksena, julkaisen harvoin ja valmistelen kirjojani vuosikausia.

Kun kirja joskus sitten ilmestyy, teen sille tai sen aikakaudelle oman blogin, jossa annan tietoa kyseisestä kirjasta ja maailmasta, jossa kirjan henkilöt elivät.

Varsinkin nykyaikana saavat yleensä julkisuutta vain muilla tavoin julkisuuden jo saavuttaneet kirjailijat. Siksi yksityiset kirjailijat joutuvat tuomaan itseään esille monin tavoin.

Joku saattaa pitää sellaista narsistisena toimintana, mutta eihän kenenkään ole pakko lukea kirjailijoiden kotisivuja. Ne ovat tarkoitetut vain niille, jotka ovat kirjailijasta ja hänen teoksistaan kiinnostuneet.

Uskon, että kaikista blogeista on tulevaisuudessa paljon hyötyä myös sukututkijoille, bloggaajan omaisille yleensä ja kulttuurihistorioitsijoille.

Maaton mies ei ollut mitään

Maatila Ahvenanmaalla Borgboda. Wikipedia
Kaisa Ikola kirjoitti kiinnostavan kommentin edelliseen kirjoitukseeni, ja kommenttini kasvoi kirjoitukseksi:

Myös Savossa isojenkin maalaistalojen lapset jätettiin samoista syistä (ettei tule hienoksi ja vieraannu maaseudusta)  kouluttamatta. Pojat lähetettiin maamieskouluun ja tytöt emäntäkouluun - oletettiin, että heistä tulee isojen maalaistalojen isäntiä ja emäntiä. Isoja taloja ei rittänyt, ja talontytöt menivät keittäjiksi sairaaloihin tai muihin laitoksiin ja emännöitsijöiksi hienoihin virkamiesperheisiin tai "rikkaille vanhoille piioille" eli hyväpalkkaisille virkanaisille.

Köyhien talojen lapset kuten äitini lähetettiin rikkaiden tai muuten hienojen sukulaisten perheisiin palvelustytöiksi oppimaan hienoja tapoja (vrt englantilaiset romaanit esim Hardy). Sitten piti mennä sukulaisten kauppaan myyjäksi ja siitä sukulaisten järjestämänä hyviin naimisiin.

Kun kysyin äidiltä, minne hän meni töihin teini-ikäisenä, hän vastasi: sukulaisille tietysti. Sukulaisista kaupunkilaiset olivat akateemista väkeä, ja köyhiin sukulaisiin suhtauduttiin ystävällisesti ja tukien.

Eräskin äitini toinen serkku, tuomari selitti minulle: Meidän suvun naiset ovat olleet kauniita, ja ovat päässeet hyviin naimisiin. Kaikki ei kuitenkaan sujunut aina suunnitelmien mukaan.

Sitä naiset harmittelivat, että eivät olleet päässeet kouluun. Kätilö ja kirjailija Anna Luoto (os Rytkönen) sanoi: Meidän suvussa on arvostettu vain maata. Se on totta monista savolaisista suvuista: maaton mies tai nainen ei ollut mikään.

Kaupungissa kouluun korvessa pöllimetsään

Mieheni isoisä oli muurarimestari, joka muutti Lohjalle, jotta lapset saisivat käydä oppikoulua. Toisesta tytöstä tuli kansakoulunopettaja, toisesta rehtori ja pojasta diplomi-insinööri, ja jälkeläisissä on iso joukko akateemisia, opettajia, lääkäreitä ja eri alojen tohtoreita.

Minun isoisäni teki aivan toisen valinnan. Hän oli itse varakasta talonpoikaissukua ja innostui koulupoikana suksiin ja hiihtokilpailuihin, jotka tulivat muotiin 1800-luvun lopulla. Hän muutti asumaan korpeen, jossa kasvoi hyviä suksipuita. Suksia syntyi, ja niillä hiihtivät sen ajan suuret urheilijat. Mutta käsityöläisen elämä oli köyhää, varsinkin kun lapsia oli melkein tusina ja talokin oli velaksi hankitttu.

Ei ollut edes kansakouluja lähellä saati sitten oppikouluja. Äitini meni pikkupiiaksi tuttuun maalaistaloon, jossa toimi koulu ja suoritti kahdessa vuodessa neljä luokkaa - työn ohella. Vielä vanhana, yli 90-vuotiaana hän muisti koulussa ulkoa opitut runot ja kertomukset. Voitte arvata, että hän halusi lastensa käyvän koulua.

Kun haastattelin joitakin vuosia sitten enojani ja tätejäni, he olivat olivat vihaisia, suorastaan katkeria siitä, että heidän piti kasvaa korvessa ja varsinkin siitä, että heidän äitinsä ei suostunut muuttamaan kaupunkiin, kun isä olisi voinut perustaa sinne suksitehtaan.

Ukki ja mummo olivat kuin meidän ajan vihreitä, linkoloita, idealisteja. Lapsethan siinä kärsivät. Ukin serkkujen lapset kasvoivat kaupungeissa, ja heillä oli aivan toiset mahdollisuudet elämässä. Vasta vuosikymmenten jälkeen kaikilla oli samat mahdollisuudet. Melkein samat mahdollisuudet, sillä jo 1900-luvun alussa kouluja käyneet keräsivät omaisuutta niin paljon, että heidän jälkeläisensä saattoivat valita uransa todella vapaasti.

Mennyt maailma: kangaskauppiaat, Helsinki, Nikosia, Toronto

Vanhan ajan herrasmiehen puku, 1920-luku

Kun muistelin Isolla Roobertinkadulla toiminutta kauppahallia, tuli samalla mieleen toinenkin samalla kadulla sijainnut kauppa, nimittäin Ymär Abdrahimin kangaskauppa. Abdrahim oli muuttanut 1800-luvun loppupuolella Helsinkiin Aktuk-kylästä, joka oli samaa Venäjän keisarikuntaa kuin Helsinkikin siihen aikaan. Hän oli auttanut alussa sukulaisiaan pitämään kauppaa, mutta  perustanut vuonna 1911 oman kangaskauppansa Isolle Roobertinkadulle. (ks. lisäykset lopusta)  Opiskelijana kävelin Abdrahimin kaupan ohi mennessäni yliopistolle luennoille. Abdrahimin kaupassa oli jotain hyvin kiehtovaa. Se toi tuulahduksen Tuhannen ja yhden yön satujen maailmasta.

Menneen maailman kangaskauppias oli myös se mies, joka työnsi kauppakärryjään Nikosian vihreällä linjalla. Katsoin  lasteni kanssa vaaleanpunaisen vuokrahuvilamme parvekkeelta miehen lähestymistä Kyreniasta maalaiskylästä päin. Hän oli arvokkaan näköinen ryhdikäs vanha mies. Hän oli rakentanut kärryjen päälle telineen, jossa riippui kangasnäytteitä, enimmäkseen arvokkaan näköistä raidallista miestenpukukangasta. 6-vuotias tyttäremme kirjoitti runon kangaskauppiaasta. Tämä modernisti lyhyt runo sisältää hänen ihmetyksensä vanhan, mutta hänelle täysin uudenlaisen kulttuurin kohtaamisesta.

Kangaskauppias
kävelee
keskellä katua.


 Näin samanlaisesta raidallisesta kalliista kankaasta valmistetun ruskeansävyisen miestenpuvun Jerusalemissa muutama vuosi myöhemmin. Pukuun kuului hyvin istuva puvuntakki, liivit ja pitkä hame, jossa oli halkio sivussa. Puvun kantaja oli hienostunut vanha herra, jolla oli  huolellisesti kiillotetut nahkakengät, tyylikäs huopahattu päässä ja The Times -lehti kainalossa.

Kun asuin 1980-luvulla Torontossa siirtolaisena, näin siellä paljon ihmisiä, jotka elivät edelleen kadottamassaan menneessä maailmassa. Toronton vanhassa kaupunginosassa oli tekstiilikauppoja, joissa myytiin ihmeellisiä kankaita ja valmiita vaatteita. Oli paljon samanlaisia eksoottisilta vaikuttavia kankaita kuin ne, joita olin nähnyt Ymär Abdrahimin kaupassa ja Nikosian kangaskauppiaalla.

Mutta oli myös valmiita vaatteita, jotka vaikuttivat täysin käsittämättömiltä. Ne olivat rumasta, huonosta kankaasta tehtyjä, ankean värisiä ja kömpelösti leikattuja. Arvoitus selvisi, kun eräs toimittaja kertoi, että niitä vaatteita lähetettiin sukulaisille itäblokin maihin. Niiden piti näyttää samanlaisilta kuin muutkin vaatteet niissä maissa, jotta ne eivät herättäisi kateutta naapureissa tai epäluuloja viranomaisissa. Tuo oli eräs niistä oudoista ilmiöistä, jotka liittyivät tuohon onneksi jo kadotettuun aikakauteen.

Ymär Abdrahimin kangaskaupan mainos on tällä sivulla alimpana.

Helsingin kaupunginmuseon vuosikertomus  [PDF] vuodelta 2006 kertoo, että Ymär Abdrahim saapui 16-vuotiaana Helsinkiin auttamaan setäänsä torimyynnissä. Kaupunginmuseolle on lahjoitettu "Ymär Abdrahimin kangasliikkeen esineistöä, muun muassa Mälarn-pakettipolkupyörä, liikkeen lasi- ja valomainoskilpi, kymmenysvaaka punnuksineen ja puisia mittakeppejä."

Pyöreä vahakangasliina

uutta ja vanhaa, originally uploaded by Anna Amnell.

Kun muutimme uuteen asuntoon, keittiö tuntui hyvin pieneltä entiseen verrattuna. Emme raskineet kuitenkaan luopua pyöreästä keittiönpöydästä, vaikka se on vähän liian iso tähän keittiöön. Se on ollut opettajainhuoneen pöytä eräässä helsinkiläisessä koulussa, ja pelastettu joutumasta kaatopaikalle.

Entisessä keittiössä pidin tällä pöydällä isoja neliskulmaisia liinoja, joiden reunat ulottuivat maahan asti ja toivat pehmeyttä matottomaan huoneeseen. En löytänyt mistään vahakangasliinaa pyöreään pöytään.

Zagrebista löytyi eräästä kaupasta juuri sopivaa kokoa oleva pyöreä vahakangasliina. Pöytäliinan väri ei ollut ihan sopiva sinivalkoiseen keittiöön, vaikka onhan siinä vaaleansininen tausta.

Käytössä tämä liina tuntuu isolta kukkakimpulta, joka tuo väriä ja kesän tuntua keittiöön kautta vuoden. Vain muutama kirpputorila ostettu kuppi ja yksi muki olivat kuitenkin samaa väriperhettä. Vasta tänä vuonna ostimme lisää kukka-astioita, jotka sopivat liinaan, muutaman syvän ja matalan lautasen, kannun ja lisää teekuppeja. Piristystä arkeen.

Kirpputorilta ostetun halvan pikkukupin uusi elämä. Tilkka kahvia maistuu siitä hyvältä.

Koti - paikka - mielentila - kodikkuus

Muratti ja orkideoja kasvamassa uudessa keittiössä kasvulamppujen alla. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Kommentti Haloefektin blogiin, siinä olleeseen kirjoitukseen ja kuvaan: Koti on sekä paikka että mielentila.

Tämä on hyvin lohdullinen kirjoitus. Muutimme vuosi sitten asunnosta, joka oli kotimme 20 vuotta. En ole asunut missään muualla niin kauan.

Olen pohtinut sitä, täytyykö minun luopua siitä kodista mielessäni ja sopeutua elämään alueella, jossa en viihdy, vaikka opettelen viihtymään, sillä se on monella tavalla hyvä asuinalue ja monille paras mahdollinen, mutta se on minulle uusi (!) ja siksi ei tunnu kodilta.

Tämä blogikirjoitus auttoi minua tajuamaan, että se koti on edelleen kotini samoin kuin eräs ränsistynyt kyproslainen huvila vihreällä linjalla Nikosiassa - vaikka asuimme siellä vain muutaman kuukauden ennen vallankumouksen ja sodan puhkemaista. Koteja ovat edelleen monet muut kodit lapsuuden ja kouluvuosienkin ajoilta.

[Haloefektin blogin ] Hauska valokuva. Siinä on kodikkuutta, jota puuttuu niin usein nykyaikaisista asunnoista ja asuinalueista.

Linkissäni kirjoitus kodikkuudesta tällä vuosituhannella.
Klikkaa haku sanaa 'kodikkuus', jolla löydät muitakin kirjoituksiani samasta aiheesta.

Kulttuuria kahvin ja teen kanssa

Kahvissa on se hyvä puoli, että sen kanssa ei tarvitse välttämättä syödä mitään. Ei tarvitse maitoa eikä makeutusainettakaan. Olen jotenkin orpo kahvikulttuurissa, sillä en pidä suomalaisittain kermasta ja pikkuleivistä kahvin kera. Join ensimmäisen kupin kahvia vasta aikuisena ja valvoin seuraavan yön. En ole oppinut myöhemmin juomaan mitään muotikahveja, lattea ynnä muuta. Olen alkanut juoda kahvia viime aikoina terveydellisistä syistä. Sen pitäisi olla hyväksi nimenomaan naisille. Yksi kuppi ei taida kuitenkaan riittää.

Kun asuimme Kyproksella, en tottunut kahviin sielläkään. Ruokakauppias tarjosi sitä aina pienen kupillisen miehelleni, jotta hän sai istua plataanipuun alla muiden miesten kanssa ja odottaa, että olin tehnyt ostokseni. Nikosialaiset miehet taputtelivat miestäni olkapäähän ja sanoivat: "Älä sure, nuori mies, vaikka sinulla on vain kolme lasta. Kyllä sinä ehdit saada vielä monta lasta lisää. " Lapsille ja minulle kauppias antoi karamalleja. Tämä kyproksenkreikkalainen mies puhui täydellistä englantia, sillä hän oli ollut aikaisemmin työssä brittien kanssa. Pohjois-Amerikassa juotiin mukeittain laihaa kahvia päiväkaudet. Pankkivirkailijoilla ja opettajilla oli kahvimuki työpöydällään. Olen nähnyt lehtikuvam, jossa eräs kuuluisa amerikkalainen näyttelijätär, Gwyneth Paltrow , taluttaa lastaan päiväkotiin kahvimuki toisessa kädessä.

Kaipaan teetä, jota join ennen monta kupillista päivässä. Juon aina teen maidon kanssa, tapa jonka opin englantilaiselta lastentarhanopettajalta, jonka puolipäiväavustajana olin pari vuotta opiskeluaikana. Lapseni sanovat, että "englantilainen lapsuus" on heille tuttu, vaikka puhuinkin omien lasteni kanssa suomea silloinkin, kun asuimme Kanadassa. Kiinalaiseen teehenkään en ole tottunut vaikka lapseni juovat sitä mielellään.

Onko tuo yhdistelmä kahvi ja leipäjuusto lappalainen tai erämiehen kahvit?

Nuoruuden yliopistot

Helsinki University, originally uploaded by Anna Amnell.

Opiskelin koko 1960-luvun, sillä opiskelin alussa työn ohella ja sain sitten kolme lasta ja hoidin heitä. Viihdyin yliopistolla, sillä suurin osa opettajistani oli mukavia ihmisiä.

Melkein kaikki luentoni olivat yliopiston kauniissa päärakennuksessa. Sosiologian opinnot ja englannin gradun tekeminen tapahtuivat enimmäkseen Porthaniassa. Rikhardinkadun kirjastosta tuli toinen koti. Istuin siellä lukemassa, ja sieltä lainattiin perheeseemme kirjoja sekä meille aikuisille että kolmelle lapsellemme. Oli tavallista, että mieheni toi työstä tultuaan meille ostoskärryllisen kirjoja viikonlopuksi. Luettavaksi ja ääneen luettavaksi.

Kun pääsin ylioppilaaksi, amerikkalaisen vaihto-oppilasperheeni vanhemmat ehdottivat, että tulisin heille asumaan ja opiskelemaan sikäläisessä yliopistossa. Se olisi merkinnyt neljän vuoden ilmaista opiskelua. Minulla oli kuitenkin jo poikaystävä, ja me halusimme opiskella yhdessä Helsingissä. Tunsin olevani eurooppalainen.

Suku on paras

Kuvassa Norssin sivuilta löytynyt oikea (!) kartta Koljonvirran taistelun mailta. Ukki lauloi ja soitti "Kauppilan Tiina kahvia keitti kahdella suurella pannulla". Nyt tiedän, missä Tiina asui. Luulin, että hän asui Pielavedellä.

Olen saanut viime aikoina tietää kiinnostavia asioita esivanhemmistani. Uusinta oli se, että Koljonvirran taisteluja käytiin isoisäni isoäidin kotitilan mailla. Ja olen asunut ylioppilaaksi asti niillä seuduilla, ja mieheni koti oli kilometrin päässä niiltä taistelutantereilta, ja naapurinpoika Aarno Kellberg kirjoitti erinomaisen nuorisoromaanin Koljonvirran sissit. Sisareni appivanhempien talossa Sandels istui eineellä, sen olen tiennyt. "Sandelsin Partala" on purettu, vaikka myyjät luulivat, että se entisöidään. Sen toisen talon mailla lienee nykyään retkeilyalue.

Sukututkimuksissa on ollut intertekstuaalisuutta ennen intertekstuaalisuutta, sillä sukujen verkostot menevät limittäin ja sukututkijat kommunikoivat. En ole tehnyt itse sukututkimusta, mutta olen löytänyt paljon kiinnostavaa netistä ja minut on löydetty.

Lastenkirjat: mitä luin lapsena

Kuva

Löytyi kommentti viiden vuoden takaa, yhä ajankohtainen, siksi talteen:

Lastenkirjojahan tulee luettua omille lapsille. Siinä lukee uudelleen omia suosikkeja ja tutustuu myös uusiin kirjailijoihin.

Minulle luettiin pikkulapsena ääneen Maamme- kirjaa ja enoni vanhoja koulukirjoja. Äiti osasi ulkoa kaikki koulussa oppimansa laulut, runot ja lorut. Hän lauloi aina. Siten tulivat tutuiksi kansanlaulut, virret ja iskelmät. Nehän ovat runoutta.

En ole oikeastaan lukenut itse lapsena lasten- ja nuortenkirjoja. Meidän naapureina asuivat eläkkeellä oleva opettajatar ja hänen toimittajaveljensä. Suurin piirtein asuin kesäisin heidän ullakollaan.

Luin ensin opettajan säästämät lastenlehtipinot ja siirryin sitten toimittajan arvostelijankappaleisiin. Dumas ja Balzac ala-asteella. Koulukirjastosta lainasin ensimmäiseksi Välskärin kertomukset.

Pikkusiskoni lukivat lasten- ja nuortenkirjoja, mutta toinen sisaristani kävi myös läpi tuon toimittajan ullakkokirjaston.

Vasta omien lasteni lapsuus oli minun lastenkirjalapsuuttani.

Me luimme vuosikaudet lapsille ääneen sekä päivisin että iltalukemiseksi. Siitä oli luonnollista jatkaa ja tehdä gradu lastenkirjoista (Narnia-kirjat).

Minusta lastenkirjat ovat yksi osa kirjallisuutta kuten runous ja näytelmät. Vain pikku taaperoitten kirjat ovat vain lapsille. Kuvakirjat voivat olla tietysti aikuiselle taidekirjoja ja jopa keräilyn kohteita.

Surun säveltäjä

Frédéric François Chopin (1810 – 1849) Chopin death mask
Photo: Jack Gibbons, pianist

Pisimpänäkin ihmiselämä on järkyttävän lyhyt. Kun joku kuolee lapsena, nuorena, keski-iässä, suru säilyy läheisillä. Se on pohjavireenä halki vuosien, se puhkeaa yllättäen rajuksi suruksi usein juuri silloin, kun kokee jotain oikein hyvää: tätäkin vaille hän jäi.

Varmaankaan kukaan muu säveltäjä ei pysty kuvaamaan raastavaa tunnetta elämän lyhyydestä niin hyvin Chopin. Me kuulijat taas koemme kollektiivista surua hänen lyhyeksi jääneestä elämästään.

Olemme ladanneet juuri äskettäin iTunesista 260 Chopinin sävellystä tietokoneeseeen ja iPodiin. Musiikki on kuulostanut näin hyvältä viimeksi silloin, kun kuuntelin musiikkia vanhalta hyvältä levysoittimeltamme. (Silloin soitti Tamás Vásáry meille päiväkaudet.)

Seuraavaksi haluan paljon Mozartia ja sieltä täältä jotain muuta hyvää.
Kemppisen blogista löytyy enemmän faktaa näistä ihmelaitteista .iPod, iTunes
Täältä lisää.

Kihlajaiset Intiassa

Kihlajaiset Intiassa
Originally uploaded by Anna Amnell
Kaunis intialainen pari kihlajaisjuhlassaan. Alemmassa kuvassa kihlajaisateria, jota syötiin Intian tapaan käsin. Valokuvaaja söi lusikalla, jotta kameran ulkokuoreen ei jäisi muistoja juhlasta.

Minulla oli Kanadassa intialainen tuttava, joka kertoi, että hänestä ei ole ollenkaan mukavaa syödä veitsellä ja haarukalla. Niistä jäi hänen mielestään metallinmaku suuhun.
Kuva suurempana

Kissa Bangaloresta

Kuva: M & S Amnell

Apina verannalla

Apina tulee etsimään ruokaa ja juotavaa tyttären verannalta. Apinoita ei saa ruokkia, sillä ne saattavat tottua saamaan ruokaa ja tulevat aggressiivisiksi.

Koulubussi Keralan takamailla

kuva poistettu

Pitkä vene vie lapsia kouluun Keralan takamailla Intiassa.

Kuva on tyttäreni Facebookista

Intia-värien maailma

Meren rannalla Intiassa
Katunäkymä
Juhlat

Kuvat: M & S Amnell

Tyttäreni blogi on Pink Lady on the Loose