Kommentti Ihan kipsissä- blogiin.
Minusta digikuvaaminen on ihana addiktio.
Otin koululaisena mustavalkoisia valokuvia laatikkokameralla, jonka olin ostanut saamallani stipendillä. Valokuvaaminen oli kuitenkin kallista.
Pitkiin aikoihin en ottanut valokuvia, sillä hyvä ystäväni opiskeli Ateneumissa kamerataiteen linjalla ja otti meidän perheestä jatkuvasti paljon kuvia.
Muutama vuosi sitten aloin kaivata kouluajan taideharrastuksia. Mutta olen allerginen öljyväreille ja kiinnitysaineille, joita tarvitsisi pastellivärien kanssa.
Digikamera tuli täysin sopivaan aikaan. Sillä voi tehdä monenlaista. Huomaan tarkkailevani ympäristöäni entistä kiinnostuneemmin.
My very old blog. Vuodesta 2005-
maanantaina, huhtikuuta 16, 2007
lauantaina, huhtikuuta 14, 2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Eräänä yönä näin unta, jossa kohtasin uuden henkilön tekeillä olevaan kirjaan. Hänen hilpeä laulunsa kuului takaani, kun kävelin unessa pitkää käytävää. Hän oli iloinen ihminen.
Jälleen musiikkiuni. Kirjoitin heti, mitä tapahtui. Syntyi yksi luku. Muuta ei ole syntynytkään. Mutta uskon, että alitajuntani tekee työtä. Näin on usein ollut. Kun en ole voinut ansiotyön tai jonkin muun esteen vuoksi kirjoittaa, olen hämmästynyt sitä, miten tekstiä tulvii, kun tulee vapaata aikaa. Vaikkapa heti ensimmäisenä lomapäivänä tai varhain jouluaamuna muiden vielä nukkuessa. Silloin on pakko kirjoittaa.
Ihmettelen, milloin pääsen normaalin rutiiniin kiinni, niin että kirjoitan joka päivä - työkseni. En ole niitä ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa hauskaa tarinaa silloin, kun pitää valita ruumisarkku, kukat ja muistoaterian tarjottavat lähiomaisen hautajaisiin.
Tämä on tuska, joka täytyy käydä läpi. Täysin erilaista on esimerkiksi olla vaikeassa työpaikassa, jonka kieroutuneet ihmissuhteet unohtaakseen pakenee innoissaan mielikuvituksen maailmaan.
Tosi ammattilainen kirjoittaa milloin vain. Näin jotkut väittävät. Lieneekö se totta?