Yksi ihosyöpäleikkaus opettaa ihmeesti rakastamaan lierihattuja

"Sitten muistakaa. Vaikka menette kauppaan talvella, leveälierinen hattu päähän", neuvoi ihotautilääkäri minua, kun minulta oli onnistuneesti poistettu spinosellulaari karsinooma leukapielestä.

Lierihatut ilmestyivät asusteekseni noin karulla tavalla vuonna 1989. Mutta ihaniahan ne ovat niin kuin itse elämäkin, jota ne suojelevat.

Minulla ei ole tapana puhua yksityisistä ongelmistani julkisesti. Mutta tämä hattuviha on niin yleistä ja sitkeää, että siitä pitänee puhua. Ehkä tämäkin kirjoitus voi pelastaa muutaman ihmishengen tai muutaman ihmisen kasvot jatkuvilta leikkauksilta. Minun ihosyöpäni ei ollut onneksi aggressiivinen. Kasvojani ei ole leikelty sen jälkeen.

Aurinkovoiteet eivät riitä suojelmaan ihoa. Hatunkin täytyy olla tarpeeksi leveälierinen ja tiivis.

Mieheni pitää myös hatuista. Kesällä hänellä on panamahattu, josta pidän kovasti (olenhan ostanut sen hänelle muutama vuosi sitten nn:nnen hääpäivän kunniaksi.) Saamme jatkuvasti kuulla ihmettelyä ja jopa herjauksia hatuistamme.

Mistä ihmeestä tämä suomalaisten hattuviha johtuu? Onko se politiikkaa viime vuosisadalta tai jopa kauempaa vapauden ajalta hattujen ja myssyjen kiistoista, joissa mahdollinen sukulaisemme Tammelan kirkkoherra Johan Amnell oli aktiivinen myssypuolueen jäsen? (Pilkkanimi myssyt tarkoitti yömyssyjä)



Rakastu hattuun. Se suojelee ihoasi ihosyövältä ja ennenaikaiselta vanhenemiselta.

Ja sitten kirjallinen lainaus hatuista:

Keittäjällä oli vapaapäivä ja hän oli pukeutunut vierailuasuun. --asua täydensi uusi hattu. Se näytti sekä kooltaan että muodoltaan epäillyttävästi Kasimir-sedän paperikorilta, johon oli kiinnitetty koristeeksi valtavan suuri rusetti.
- Tämä hattu on sitten viimestä huutoo, sanoi keittäjä pyörähtäen peilin edessä. - Paljonhan se makso, mutta kerranhan se vuan kirpasoo.
- Ja nyt matkaan, sanoi keittäjä tarttuen tukevaan sateenvarjoonsa, jonka hän levitti auki, kun astuttiin pihalle ja tokaisi: - Päivettymistä en pelekee, mutta hattu voep hualistua.


Kirjastani Aurora ja Pietarin serkut. 1993. Sivuilta 78-79. On suurlakkovuosi 1905, jolloin suomalaiset olivat kerrankin melkein täydellisesti yksimielisiä. Savolaiset palvelijat toivat murteensa mukanaan Helsinkiin.

Kirja on loppuunmyyty, ja minulla on siihen oikeudet. Voisin oikeastaan laittaa sen nettiin näin juhlavuoden kunniaksi.