Onko naisjohtaja miesten luoma marionetti?

Rautarouva-elokuvassa Berliinin muuri rikotaan. Joku on kirjoittanut muuriin sanan 'madness', hulluus.

Onko naisjohtaja miesten luoma marionetti? Tämän vaikutuksen sai elokuvasta Rautarouva (The Iron Lady).

Rautarouva-elokuvan alussa dementoitunut vanhus harhailee luxus-asunnossa kuolleen miehensä "haamun" kanssa.  Typerän näköinen tytär käy katsomassa äitiään, joka elää suuruuden aikansa muistoissa ja kaipaa Etelä-Afrikassa asuvaa poikaansa. Etelä-Afrikka esitetään elokuvassa kaukaisena paikkana, jonne ihminen katoaa.

Hölmistyneen näköinen ruma ja tyhmänrohkea pikkukauppiaan tyttö jumaloi isäänsä ja tämän ihailemia poliittisia puhujia. Tyttö tulla tupsahtaa mukaan politiikkaan, ja näppärä ja mukava rillipää yläluokkainen nuori mies ihastuu häneen ja tekee hänestä salonkikelpoisen rouvan: opettaa tanssimaan ja syömään sivistyneesti. Kaikkien ihmeeksi tämä hassusti pukeutuva nainen menestyy politiikassa niin hyvin, että yläluokan herrat tekevät hänestä poliittisen marionettinsa. Hän menestyykin liian hyvin, karkaa miehensä ja kaikkien herrojen käsistä ja muuttuu itsenäiseksi rautarouvaksi, kunnes romahtaa väsymyksestä kansan mellakoidessa jatkuvasti. Samaan aikaan romahtaa jostain syystä myös Berliinin muuri.

Missä on tarmokas ja käytännöllinen, tietosanakirjamaisen ilmiömäisen muistin omaava ja huippulahjakas Margaret, joka saa arvostetun stipendin Oxfordiin,  mikä vain ohimennen mainitaan elokuvassa? Missä on virkanainen, kemisti ja lakimies Margaret? Missä supernainen, joka osaa tapetoida tyttärensä asunnon seinät ja tekee itse ruokaostokset valtansa huipullakin?

Kuningas opetettiin puhumaan selvästi ja vakuuttavasti, ja sitä pidetään ihailtavana asiana. Elokuvan kauppiaan tyttö opetetaan puhumaan vakuuttavasti. Toiseen suhtaudutaan ihaillen, toiseen huvittuneesti. Länsimaiset miehet eivät pidä hattua päässään puhuessaan julkisesti, siksi myös Margaretin hatuille nauretaan. Hänestä tehdään mies, hatuton nainen. (Vain Hillary Clinton ja Elisabet II sekä muut kuninkaalliset naiset käyttävät hattuja.)

Elokuvan plussana pidän muutamia erinomaisia näyttelijöitä ja etenkin Meryl Streepin ilmiömäistä kykyä luoda menestysvuosien Margaret Thatcher, jonka me sanomalehtiä lukeneet ja TV:tä katsoneet opimme tuntemaan Thatcherin politiikan huippuvuosina (1979–1990). Meryl Streepin ääni on kuin loistosoitin, joka osaa muuntautua.

Unohtumaton on myös kuvaus Margaretin ensi kokemuksesta parlamentissa "Welcome to the mad house", kuten hän puoluetoverinsa (James Bond-näyttelijä) sanoo vähän ennen kuin joutuu poliittisen murhan kohteeksi. Jos on seurannut TV:stä Englannin alahuoneen poliittisia väittelyjä, tietää mistä on kyse. Poliittinen väittely on aivan oma luokkaansa englantilaisessa kulttuurissa.

Tämä elokuva kannatti katsoa. Ymmärrän, miksi se on herättänyt voimakasta debaattia Britanniassa. Se herätti kiinnostuksen: kuka oli oikeastaan Margaret Thatcher? Ei hän minusta kuitenkaan marionetti ollut. Sen ajan Englannin sisäpolitiikkaa en Kanadassa koko 1980-luvun asuneena seurannut. Minua lähempänä olivat Amerikka ja Ronald Reagan. Reaganin sisäpolitiikka ei miellyttänyt minua.

Oma tulkintani Thatcheristä on ollut tähän asti: huippulahjakas, tietosanakirjamaisen muistin omaava ja tarmokas tyttö saa siihen aikaan naisille harvinaisen stipendin Oxfordiin, valmistuu kemistiksi ja lakimieheksi. Tämä kaunis ja naisellinen nykyaikainen uranainen, kaksosten äiti,  varakkaan liikemiehen vaimo ei tyydy edes kemistin tai lakimiehen  uraan vaan ajattelee, että maassa ja  maailmaassa tarvitaan poliittinen muutos.

Yhdessä toisen hullunrohkean poliittisen toimijan Ronald Reaganin ja puolaissyntyisen paavin kanssa hän toimii keulakuvana sille poliittiselle aallolle, joka kaataa Berliinin muurin ja vapauttaa Itä-Euroopan kansat monen vuosikymmenen kestäneestä poliittisesta sorrosta.

Minua ovat kiinnostaneet eniten tässä asiassa juuri nuo Neuvostoliiton alistamat maat, joista tulleita pakolaisia tunsin Torontossa paljon. Heitä olivat monet naapurini ja tuttavani, Itä-Euroopasta paenneet toimittajat. Heille Thatcher ja Reagan olivat rohkeita vapauttajia. Heille Rautarouva-elokuva vaikuttanee parodialta. Eiköhän se liene siksi tarkoitettukin.

Lisäys: Elokuva olisi voinut käsitellä selvemmin Margaret Thatcherin poliittista ideologiaa. Hän uskoi vahvasti neoliberaaliin vapaamarkkinafilosofiaan. Jos ei ole taloudellista vapautta, ei ole myöskään poliittista vapautta. Anekdootti kertoo, että tullessaan konservatiivipuolueen johtajaksi vuonna 1975, hän pamautti pöydälle oppi-isänsä, vuotta aikaisemmin Nobel-palkinnon saaneen Friedrich Hayekin tiiliskiven paksuisen, yli 500 sivuisen teoreettisen teoksen "The Constitution of Liberty" ja sanoi ponnekkaasti konservatiivipuolueen johtajille, jotka istuivat pöydän ympärillä: "This is what we believe". Hän murskasi Englannin vahvan ammattiyhdistysliikkeen, joka rajoitti hänen mielestään taloudellista vapautta. Siitä johtuivat mellakat, sekin jätettiin epäselväksi.

Elokuvassa dementoitunut vanha rautarouva keskustelee lääkärin kanssa, ja kun lääkäri kysyy miltä tuntuu, rautarouva sanoo, että hänelle eivät merkitse tunteet vaan ideat. Annetaan vihje Thatcherin luonteesta teoreettisena poliitikkona, jolla oli oma visionsa, ja hän uskoi siihen aidosti.

 Työtoveri ei tunnista Thatcheriksi elokuvan rautarouvaa, "ei ollut hysteerinen, ylitunteellinen, ylireagoiva kuten Meryl Streepin hahmo".
Ohjaaja Phyllida Lloyd

Toinen anekdootti: Margaret Thatcher on ainoa mies hallituksessa.

Luin lehdet varhain aamulla

Kaksoistornit vuonna 2001 kolme kuukautta ennen syyskuun 11:n hyökkäystä Kuva: German Ramos Wikipedia Commons (ks kuva suurena !)

The early bird catches the worm. Tänään se onnistui. Tavallisesti valvon myöhään, sillä elämämme on ollut iltapainotteista. Lisäksi kaupungissa on yöllä hiljaisinta.  Eilen illalla menin aikaisin nukkumaan ja heräsin tänään aikaisin. Minut palkittiin. HS ja HBL ovat tänään kiinnostavia. Kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat lukea aamulla oikean sanomalehden.

Lukisin vaikka kuinka monia lehtiä - olen välillä lukenutkin - mutta se tulisi liian kalliiksi. Opiskeluaikana aloitin jopa puolipäivätyön erään lähetystön palveluksessa tehtävänäni lukea päivän lehdet ja raportoida ne suurlähettiläälle. Se olisi voinut olla ihannetyö vuosikausiksi, mutta suuret kullttuuriset erot johtivat siihen, että lopetin sen kiinnostavan työn alkuunsa.

Juuri suurten kulttuuristen erojen huipentuma on pääosassa tämän aamun Hesarissa: "Erikoisivusto kertoo elämästä iskujen jälkeen. Tornien tuho loi uuden maailman." Sunnuntai-sivut on omistettu syyskuun 2001 terroristiskun  käsittelylle.

HS:n kulttuurisivuilla on eräs tuttu aihe - postmodernismin jälkeinen aika. Mutta se ansaitsee oman blogijuttunsa. Lukija on ehkä huomannut, että tämä on kuvallinen päiväkirja lähiympäristöni tapahtumista ja ilm iöistä. Siihen kuuluvat paikkakuntani sanomalehdet, jotka heijastavat yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia.

HBL kirjoittaa tänään hatuista, jotka kuuluvat syksyn muotiin olennaisesti. Ne ovat kuuluneet minun yksityiseen muotiini siitä asti, kun minulta leikattiin kasvoista ihosyöpä. Onneksi se osoittautui lieväksi ja parantui leikkauksella. Mutta lääkärin neuvon mukaan käytän aina leveälierisiä hattuja. Siitä on se hyvä sivuvaikutus, että ryppyjä syntyy hitaammin.

Muodissa ei yleensä välitetä terveydellisistä syistä. Muoti on ennemminkin ollut kautta aikojen tuhoisaa naisten terveydelle: jalkojen sitomista, vyötärön pienentämistä kureliivien ja kylkiluiden leikkausten avulla, verenkiertoa haittaavia tiukkoja farkkuja, liian kapeakärkisiä ja liian korkeakantaisia kenkiä.  Nytkin hatuissa on kyse lähinnä Kate Middletonin suosiman hiuspannan ja hatun välimuodon, veikeän ohimolla keikkuvan "fascinator"-hattutyypin tuonnista Suomeen.

HBL kirjoittaa myös maailman ainoasta hattuterapeutista, suomalaisesta Hanna Valtosesta, joka puhuu hatun itsetuntoa kohottavasta ja piristävästä vaikutuksesta.

Kiiinnostavin on kuitenkin tässä hattujutussa seuraava kohta, jossa sanotaan että hattuja ei innostuta tekemään Suomessa, jossa ei ole "Ascottia eikä kuninkaallisia". Hatuista tehdään jälleen yhteiskunnallinen kysymys, ja sitähän se on ollut tietysti Suomessa.  Samaa ei voi sanoa vaikkapa Amerikasta tai Ranskasta, jotka ovat myös tasavaltoja ilman Ascotia. Hatun, varsinkin kauniin hatun ja yleensäkin lierihatun pitämistä  on pidetty Suomessa yläluokkaisena, varsinkin sosialistiseen ajattelutapaan sopimattomana - vaikka naama palaisi Etelän polttavassa auringossa. (Klikkaa hakusanaa 'hattuviha')

Eikö kauneus voisi olla arvo, joka kuuluu kaikille naisille, tavalla tai toisella - vaikkapa terveellisen ja kauniin lierihatun avulla? On niitä miehillekin, komeita lierillisiä hattuja.

Tilaa hatuille

Omakuva hississä, originally uploaded by Anna Amnell.

Omakuva vuodelta 2006

Pariisin raitiovaunut suunniteltiin aikoinaan korkeiksi, jotta naisten kauniit hatut mahtuvat sisään kunnolla. Näin Ranskassa ennen aikaan. En tiedä, ovatko hatut edelleen arvossa Pariisissa. Suomi kuuluu hatunvihaajiin.

Nyt kun hyvin helteisiä päiviä nähdään Suomessakin, olisi aika ottaa hatut käyttöön.

HBL on omistanut tämän päivän kauneudelle. Etusivulla on kuvia naisista kauniit hatut päässä. "Hjälp oss få tillbaka den vackra finska kvinnan", viitataan sivulla 6 olevaan artikkeliin, jossa kerrotaan eilen Helsingissä pidetystä hattuparaatista. Samalla sivulla kerrotaan Haagassa sijaitsevasta Alppiruusupuistosta.

P.S. "Bloggaamisintoni" johtuu siitä, että opettelen käyttämään uutta tietokonettani, jossa kuvien käyttö on aivan erilaista kuin entisessä. Bloggaustauko joutuu odottamaan.

Naisellisuus ja "herraskaisuus" ovat pahe Suomessa

Suomessa paheksutaan korkeita korkoja, korsetteja - ja leveälierisiä hattuja, jotka voisivat suojata ihoa auringolta ja säteilyltä.

Sofi Oksanen kirjoittaa tänään Hesarissa korsetista ja koroista. (Korsetti ja korot ovat lupaus nautinnosta. HS/Kulttuuri 4.7.2008)
Hän kysyy: "Miksi pohjoismainen nainen rakastaa käytännöllisyyttä ja minä en". Hän arvelee asian johtuvan luterilaisuudesta.

Saattaa johtuakin osittain nimenomaan körttiperinteistä, mutta vielä 1950-luvulla, jolloin luterilaisuus oli ehdottomasti voimakkaampaa kuin nyt, korkeat korot - ja naisellisuus - olivat suosittu asia. Korsettejakin käytettiin, ja niitä pidettiin käytännöllisinä ja selkää tukevina.

Minusta kyseessä on halu näyttää "työläiseltä" eli siis vasemmistolaispolitiikka ja siihen liittyvä vaatimus, että naisen pitää olla mies ollakseen kelvollinen ihminen.

Tähän samaan trendiin liittyyvät ylioppilaiden haalarit, jotka olivat minusta tyrmistyttävä näky, kun palasimme Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen vuonna 1988.

Siihen liittyy myös hattuviha. Sekä miesten että naisten lierihattuja pidetään herraskaisina, niitä ei näy Helsinginkään kaduilla, vaikka auringonvalo ja säteily ovat nykyään Suomessa entistä voimakkaampia ja tulevat aiheuttamaan ihosyöpää. Sosialistinen presidenttimmekin polttaa mieluuummin naamansa - ihan säälitti - kuin laittaa päähänsä leveälierisen hatun valtiovierailulle tai kesäjuhliin. Olen nähnyt presidentillämme vain lippalakin ulkomaanvierailulla otetussa lehtikuvassa.

Esplanadilla oleva hattukauppakin lopetti.

Kirjoitin hatuista ja hattuvihasta jo aikaisemmin. Siihen tuli paljon kommentteja.

Yksi ihosyöpäleikkaus opettaa ihmeesti rakastamaan lierihattuja

"Sitten muistakaa. Vaikka menette kauppaan talvella, leveälierinen hattu päähän", neuvoi ihotautilääkäri minua, kun minulta oli onnistuneesti poistettu spinosellulaari karsinooma leukapielestä.

Lierihatut ilmestyivät asusteekseni noin karulla tavalla vuonna 1989. Mutta ihaniahan ne ovat niin kuin itse elämäkin, jota ne suojelevat.

Minulla ei ole tapana puhua yksityisistä ongelmistani julkisesti. Mutta tämä hattuviha on niin yleistä ja sitkeää, että siitä pitänee puhua. Ehkä tämäkin kirjoitus voi pelastaa muutaman ihmishengen tai muutaman ihmisen kasvot jatkuvilta leikkauksilta. Minun ihosyöpäni ei ollut onneksi aggressiivinen. Kasvojani ei ole leikelty sen jälkeen.

Aurinkovoiteet eivät riitä suojelmaan ihoa. Hatunkin täytyy olla tarpeeksi leveälierinen ja tiivis.

Mieheni pitää myös hatuista. Kesällä hänellä on panamahattu, josta pidän kovasti (olenhan ostanut sen hänelle muutama vuosi sitten nn:nnen hääpäivän kunniaksi.) Saamme jatkuvasti kuulla ihmettelyä ja jopa herjauksia hatuistamme.

Mistä ihmeestä tämä suomalaisten hattuviha johtuu? Onko se politiikkaa viime vuosisadalta tai jopa kauempaa vapauden ajalta hattujen ja myssyjen kiistoista, joissa mahdollinen sukulaisemme Tammelan kirkkoherra Johan Amnell oli aktiivinen myssypuolueen jäsen? (Pilkkanimi myssyt tarkoitti yömyssyjä)



Rakastu hattuun. Se suojelee ihoasi ihosyövältä ja ennenaikaiselta vanhenemiselta.

Ja sitten kirjallinen lainaus hatuista:

Keittäjällä oli vapaapäivä ja hän oli pukeutunut vierailuasuun. --asua täydensi uusi hattu. Se näytti sekä kooltaan että muodoltaan epäillyttävästi Kasimir-sedän paperikorilta, johon oli kiinnitetty koristeeksi valtavan suuri rusetti.
- Tämä hattu on sitten viimestä huutoo, sanoi keittäjä pyörähtäen peilin edessä. - Paljonhan se makso, mutta kerranhan se vuan kirpasoo.
- Ja nyt matkaan, sanoi keittäjä tarttuen tukevaan sateenvarjoonsa, jonka hän levitti auki, kun astuttiin pihalle ja tokaisi: - Päivettymistä en pelekee, mutta hattu voep hualistua.


Kirjastani Aurora ja Pietarin serkut. 1993. Sivuilta 78-79. On suurlakkovuosi 1905, jolloin suomalaiset olivat kerrankin melkein täydellisesti yksimielisiä. Savolaiset palvelijat toivat murteensa mukanaan Helsinkiin.

Kirja on loppuunmyyty, ja minulla on siihen oikeudet. Voisin oikeastaan laittaa sen nettiin näin juhlavuoden kunniaksi.