Pakinaperjantai: Kirjavan kissan näköalat

Tiina kirsikkapuussa Torontossa

 Tiina ilmestyi meille kovalla pakkasella pienessä Copper Cliffissä, ensimmäisessä kanadalaisessa kotikaupungissamme. Se juoksi tyttäremme perään elintarvikekioskin roskalaatikolta, jossa se oli nähtävästi asunut jo jonkin aikaa. Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin turkkiin piintynyt likakerros ja haju lähtivät pois. Sillä oli niin kova jano, että se joi pesuvettänsä.

Eläinlääkärin neuvosta eristimme Tiinaksi nimittämämme kissanpennun aluksi toisesta kissastamme Tobysta. Tiina vietti ensimmäisen yönsä tyttäremme huoneessa entisessä hamsterien häkissä. Eläinrakas tyttäremme piti häkin vuoteensa vieressä ja silitti kissaa sormellaan häkin raosta. Ensimmäisenä iltana Tiina nukahti tyttäremme sormea imiessään.

Tiina näytti alussa maailman rumimmalta kissalta, mutta monien pesujen ja harjausten jälkeen se muuttui kiiltäväkarvaiseksi kilpikonnakuvioiseksi kissaksi. Pimeässä se näytti aivan siamilaiselta. Oliko Tiina villikissa Marmelaadin pentu? Meistä oli melko varmaa, että Tiina oli erään vanhan miehen talon alla asuvan villikissan pentuja. Marmelaadi oli aivan Tiinan näköinen surkea pieni otus, mutta se synnytti jatkuvasti upean näköisiä pentuja. Komein niistä oli täysin himalajankissaa muistuttava uros, josta kasvoi niin villi peto, että eläinasema joutui lopettamaan sen.



Tiina pentuna. Se on juuri pelastettu roskiksista ja saanut kodin

Tiina jouduttiin leikkauttamaan jo pienenä, sillä uroskissamme oli leikattu niin vähän aikaa aikaisemmin, että Tiinasta olisi melko varmasti tullut muuten lapsiäiti. Vai pitäisikö sanoa pentuemo? Leikkauksen vuoksi Tiina jäi loppuiäkseen jollakin tavalla pentukissaksi. Siitä huolimatta Tiina sai minut ajattelemaan uudella tavalla eläimen kehittymisestä ja oppimisesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä kommunikoinnista.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Tiina oli niin pelokas, että säikähti kaikkia kovia ääniä, jopa oman perheen ihmisten askelia. Alkuvuodet se liikkui ulkona perheen toisen kissan suojissa. Voimakasluonteinen Toby opetti sitä kärsivällisesti ja ystävällisesti kissojen tavoille. Torontossa Tiina oppi jopa pyydystämään hiiriä, mutta toi ne aina elävinä kotiin eikä suostunut tappamaan niitä.


Kissan persoonallisuus muuttui

Muutama vuosi poikakissan kuoleman jälkeen tämän tyttökissan persoonallisuus muuttui täysin. Ehkäpä jo muutto Atlantin yli lentomatkoineen ja uusi manner erilaisine tuoksuineen ja äänineen "ravisteli" sitä. Se suostui syömään uusia ruokia siihenastisen kuivamuonan lisäksi. Siitä tuli itsevarma. Se tuli vieraita vastaan eteiseen ja hyppäsi perheen ystävien syliin istumaan. Tiinasta tuli talonvaltias, ja se osasi ilmaista hyvin tahtonsa. Tähän muutokseen vaikutti varmaan myös se, että se oli Helsingissä sisäkissa. Sen olo oli täysin turvallinen. Ei tarvinnut enää pelätä outoja kissoja ja koiria, Toronton kotipihan pensaikoissa iltaisin hiipiviä pesukarhuja eikä Tiinan itsensä kokoisia mustia oravia.

Kissan kieltä on helppo ymmärtää Yhdeksässätoista vuodessa opimme tietämään, mitä Tiina milloinkin halusi sen äänensävyjen ja liikkeiden perusteella. Samoin oli helppoa tajuta sen tunteita ja mielialoja, esimerkiksi innostumista, iloa, tyytyväisyyttä, loukkaantumista tai närkästymistä. Huomasimme, että kissa ei koskaan salaa mitään eikä valehtele. Kissa muistaa ja tuntee ihmiset, nekin jotka se on tavannut monta vuotta aikaisemmin. Se vaistoaa, mitä on tulossa.

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon, hevosajurin perheen kissaksi ensimmäisessä nuortenkirjassani. Niin pääsi myös Tiinan opettaja ja kumppani Toby, joka jäi Torontossa auton alle. Tiina oli täysin terve koko pitkän kissanikänsä. Muistamme sen aivastaneen yhden kerran, mikä hämmästytti meitä. Yhdeksäntoistavuotiaana Tiina dementoitui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen. Tiinan kanssa eläessä tulivat monesti mieleen sadut, joissa ihmisten sanotaan ymmärtävän eläinten kieltä. Se ei tunnu enää sadulta. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko jollakin muullakin ollut samanlaisia kokemuksia kissan kanssa elämisestä.

Kissat ovat täällä

Kissat ovat kahdessa kissablogissani:  Kotikissat Vuodatuksessa ja Kotikissat Bloggerissa. Kuvassa on lapsuudenystäväni Pyry varhaisessa nuoruudessaan söpöliininä.

Kissablogeissani asuvat myös kanadalaiset kissamme Topi (Toby) ja Tina, poikani ja miniäni Nestor Burma, kirpputorituttavuus valloittava äkäpussi Tutu egyptiläinen (Vuodatus),  Tuulan ja Joonaksen Milk, Mustikka sekä joukko ulkomaalaisia kissoja, jotka on kuvattu lähinnä matkoilla. Kidnapatusta pikku Bonifaciuksesta on vain yksi pieni kuva, jonka AFS-äitini otti käydessään meillä Kanadassa. Valokuvia ovat antaneet kissablogeihinkin sukulaiset ja ystävät, varsinkin tyttäreni, poikani ja sisarenpoikani, jotka matkustavat paljon. Aloitin Vuodatuksen kissablogin sisareni kanssa.

Myös tässä blogissa on kissajuttuja ja -kuvia. Olen jakanut viime vuosina kuvat ja kirjoitukset useisiin blogeihin, jotta en joudu lopettamaan tätä blogia tilanahtauden vuoksi.
Kuvani Flickrissä: kissat ja koirat (paljon kuvia)

Kissaton talo

IMG_2598, originally uploaded by Anna Amnell.

Nestor lähti onnellisena omaan kotiinsa.

Nestor on ollut meillä hoidossa vähän yli kuukauden. Näytti siltä, että se oli meillä kuin kotonaan, mutta ikiomat ihmiset ovat kissalle sittenkin rakkaimmat.

Nyt meillä on taas kissaton talo. Kissan poissaolon tuntee. Kun perheessä on yksikin kissa-allerginen, ei voi ottaa omaa kissaa. Onhan meillä ollut kissoja. Niitä muistellaan. Niille on perustettu oma kissablogikin - ja toinenkin, siis yhteensä kaksi kissablogia.
Jotkut kissat ovat Facebookissa.

Ensimmäinen kissamme

Kun olimme ihan nuori pari, näimme sanomalehdessä ilmoituksen, jonka mukaan myytävänä oli halvalla siamilainen kissa. Mieheni oli juuri valmistunut ja asuimme pienessä yksiössä Merimiehenkadulla ruumisarkkuvaraston yläpuolella. Siamilaiskissa tuntui täysin saavuttamattomalta asialta. Soitin ja hämmästyin todella halpaa hintaa. Shita tuli vaatimattomaan kotiimme.

Shita de la Fayette oli hyvin kaunis ja älykäs kissa. Se kuuli jo kaukaa, kun mieheni oli illalla tulossa töistä kotiin, juoksi ovelle ja odotti häntä. Käytimme Shitaa eläinlääkärillä, joka sanoi, että se oli liian pulskassa kunnossa, paksu kuin makkara.

Muutimme Etelä-Haagan vanhaan dachaan, joka oli siirretty sinne kauan sitten Kaivopuistosta. Kotimme oli kolmannessa kerroksessa, asunto oli kylmä ja huonossa kunnossa, mutta hyvin kaunis. Oli korkeat ruutuikkunat ja romanttinen parveke sekä kaunis näköala pihaan, jossa kasvoi 60 puuta.

Annoimme Shitan juosta ulkona. Jospa se hoikistuisi. Eräänä päivä meille soitettiin eläinsuojeluyhdistyksestä: "Teillä on kuulemma nälkiintynyt kissa. Naapurit valittavat siitä koko ajan." Minä purskahdin nauramaan ja kerroin, mitä eläinlääkäri oli sanonut. Meitä neuvottiin pitämään noin hieno kissa sisällä, sillä ihmiset eivät tienneet, että siamilaisen kuului olla hoikka. Annoimme kuitenkin Shitan olla edelleen ulkona. Kerran se katosi. Laitoimme lehteen ilmoituksen, johon vastasi ystävällinen nainen. Hän oli miehensä kanssa ottanut Shitan hoiviinsa.

Olin raskaana ja luin tentteihin sohvalla maaten. Shita alkoi hyökkäillä jatkuvasti kimppuuni. En ollut koskaan ennen pelännyt kissaa, mutta nyt pelkäsin. Shita oli kerran hyökännyt myös pienen poikamme kimppuun, ja tämä sanoi Shitaa "viholliseksi". Päätin soittaa naiselle, jolta ostin Shitan.

Nyt selvisi, miksi Shita oli ollut niin halpa. Tämä nainen oli halunnut näyttelykissan, mutta oli käynyt ilmi, että Shita oli sisarusten lapsi, mikä oli huono juttu kissalle. Kun kerroin, että Shita kävi kimppuuni, nainen sanoi tarmokkaasti: "Piiskatkaa sitä. Niin minä tein", nainen kehui.

Olin kauhuissani. Kysyin oliko hän mahdollisesti ollut raskaana, kun Shita oli heillä. Oli ollut. Tiesin, että Shita ei voinut jäädä meille, sillä meillä oli suunnitelmissa saada lisää lapsia. Soitimme eläinlääkärille ja tämä neuvoi tuomaan kissan nukutettavaksi.

Mieheni lähti raskain mielin taksilla eläinlääkärille Shita sylissään. Hän ei vienyt Shitaa eläinlääkärille, vaan pyysi taksia kääntymään takaisin ja vei Shitan sille ystävälliselle pariskunnalle, joka oli hoitanut sitä aikaisemmin. Kaikki sujui hyvin tämän iäkkään parsikunnan kodissa ja saimme heiltä tämän valokuvan myöhemmin. Surullinen tarina Shitasta sai näin onnellisen lopun.

Kaukomatkalaisten kissimirri kaipailee jo isäntäväkeään

Kesäkissamme Nestor alkaa tylsistyä kyläilyyn. Se on aina ensimmäiset kaksi viikkoa innoissaan siitä, että on päässyt uuteen taloon. Se merkitsee aina uusia leluja ja lellimistä.

Kun pari viikkoa on kulunut, se alkaa katsoa odottavasti, kun joku on tulossa oven takana ja on pettynyt, kun sitä ei tullakaan hakemaan. Sitten se alkaa alistua kohtaloonsa ja tylsistyy.

Eräs syy tylsistymiseeen on se, että se on päässyt oman perheensä kanssa valjaissa puistoon kävelylle ja jopa Stockmannille ostoksille emäntänsä muodikkaassa turkoosissa kassissa, josta se kurkistelee kiinnostuneena ympäristöään.

Meillä se on vallanut talon pehmeimmän paikan, keinutuolin, jossa on raidallinen höyhentyyny. Se murahtaa alistuneesti, kun sen pitää päästää joku ihminen siihen istumaan.

Nestorin kotiväen lomamatkaan liittyy dramatiikkaa. Nestorin Maman ja Isi olivat myöhästyneellä häämatkalla Sri Lankassa, kun Indonesiassa tapahtui maanjäristys. Heräsin tuona aamuna poikani puhelinsoittoon: "Jakartassa on tapahtunut maanjäristys, ja aallot tulevat tänne asti." Opas oli saanut tällaisen tiedon ja kertoi siitä suomalaiselle turistiryhmälle, jonka kanssa oli retkellä sisämaassa vuoristossa.

Tuosta lyhyestä puhelusta arvasin, että oli kysymys suuresta katastrofista. Lähetin sukulaisille ja ystäville viestin, joka alkoi "Aasiassa suuri maanjäristys.."

Nyt on menossa tsunamin vuoksi keskeytyneen, myöhästyneen häämatkan korvaava lomamatka. Se on ollut Baliin tutustumista, sukelluskurssi Bunakenin luonnonsuojelualueella ja jatkuu nyt sukulaisvierailuna Jakartassa. Unelmien matka, jota muistellessa jaksaa paiskia töitä seuraavan talven.

Luulen, että Nestor saa myös tuliaisia. Parasta sille on päästä taas omaan kotiin tähystelemään maailmaa omasta kiipeilytelineestä. Sen tyytyväisyys on aina ylenpalttista, aivan yhtä ylenpalttista kuin sen uteliaisuus sen tullessa meille taas seuraavan loman alussa.