Tukea myös kotiäideille ja koti-isille

Kommentti

Totuus löytyy kyllä "kaurapuurosta" ja kotiäitiydestä/koti-isyydestä ainakin silloin, kun lapset ovat pieniä. Ei ole viisasta suhtautua väheksyvästi vanhempiin, jotka hoitavat itse lapsensa.

Suomalaiset lapset pärjäävät hyvin koulussa, mutta ovat monessa mielessä onnettomia kuten tiedämme. Vanhempien roolia tulisi tukea enemmän.

Suomalaisesta naisesta on tehty työmehiläinen. Nuoruus menee Suomen aineellisessa rikastuttamisessa. Feminismi ja kapitalismi yhdessä valjastavat hänet vetämään talouselämän vankkureita. Kun haluaa lapsen, onkin tullut liian vanhaksi siihen.

Työelämä on stressaavaa. Yhteiskuntamme on lapsivihamielinen.

Mitä tulee kotiäidin työhön, se on keskiraskasta ruumiillista kokopäivätyötä ja vaatii ihmiseltä paljon myös ihmissuhdetaitoja. Mutta kotiäitinä olo on myös onnellista  aikaa. Se kestää yleensä vähän aikaa, sillä lapsuus on lyhyt.

Suosittelen, että kannustetaan naisia ja miehiä kaikin tavoin nauttimaan lapsistaan, jos heillä on se onni, että he saavat lapsia. Lapsettomuus on nimittäin suuri suru monille naisille ja miehille, vaikka siitä ei Suomessa yleensä uskalleta edes puhua.

Hiukan kovaa realismiakin: Suomen väestörakenne kärsii edelleen lapsivihamielisyydestä ja kotiäitiyden ja yleensäkin perhe-elämän väheksymisestä, joka alkoi 1960- ja 1970-luvuilla.

Suomi, tilastot

http://www.findikaattori.fi/fi/16

Ja oma kokemus: Ne vuodet, jolloin olin kotiäitini lasteni ollessa pieniä - ja teini-ikäisiä siirtolaisuudessa- ovat olleet elämäni onnellisimmat.  Samaa sanoo mieheni vuosista, jolloin hän oli koti-isä.

2.


Hyvä A, ihminen on edelleen sama kuin ennenkin: hän etsii rakkautta, suurta rakkautta, ihmistä jonka kanssa hän voi elää lyhyen elämänsä. Useimmille ihmisille elämän suurin valinta on puolison valinta, vaikka mainoksissa väitetään, että se olisi asunnon osto.:)

Eikö "muunkinlainen ratkaisu" ole nykyään se vallitsevin kaava? Täytyy lukea klassikoita, jotta löytää muuta.

Maailman vanhin ammatti

Äiti

Jokin aika sitten kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan lapsettomat ihmiset ovat onnellisempia kuin lasten vanhemmat. Se aiheutti kiivaan väittelyn. (ks linkki lopussa)

Tunnen velvollisuudekseni ja oikeudekseni kirjoittaa, että tuo väite ei tunnu todelta sen mukaan, mitä olen kokenut ja nähnyt.

Varhaisesta lapsuudesta asti muistan aikuisten ilmeet heidän seuratessaan lapsia, minua tai muita. Mikään ei saa aikuisen kasvoja säteilemään samalla tavalla kuin pieni lapsi, joka on juuri oppinut kävelemään, lapsi joka antaa omatekoisen kortin tai lahjan vanhemmilleen, keskittyy täysin leikkiin.

Opiskeluaikana näin ilon, jolla vanhemmat tulivat hakemaan lapsiaan puolipäivätarhasta, jossa olin työssä useita vuosia, kun hankin siten opiskelurahat.

Mieheni on kertonut, että nuorena miehenä hän luuli, että ei pitäisi lapsista. Hänelle oli suunnaton yllätys, että hän rakasti lapsiaan, ja nämä toivat hänen elämäänsä suuren onnen.

Kun ensimmäinen lapseni syntyi, ja näin hänen kasvonsa, tajusin, että halusin hoitaa itse hänet ja muut tulevat lapsemme. Se merkitsi meille suuria taloudellisia vaikeuksia niinä vuosina, jolloin olin kotiäiti. Emme voineet koskaan hankkia omaa asuntoa, autoa, ulkomaanmatkoja, hienoja vaatteita, juhlia.

Saimme sen sijaan onnelliset vuodet, jolloin elimme tavallaan uuden lapsuuden omien lastemme kanssa. Luimme yhdessä kirjoja, ja näin maailman lasten kirjallisuus tuli perin pohjin tutuksi. Kuuntelimme yhdessä musiikkia, lapset kävivät soittotunneilla. Olimme yhdessä ulkona, kun opetimme lapset uimaan, luistelemaan ja hiihtämään.

Melkein neljän vuoden ajan mieheni oli koti-isä ja jatko-opiskelija ja minä elätin perheen. Se oli lastemme koulun rehtorista niin järkyttävä tilanne, että hän sanoi, että meidän lasten täytyy päästä heti vapaaoppilaiksi (he kävivät koulua, jossa oli siihen aikaan lukukausimaksut jo alaluokilla), vaikka todellisuudessa hankin enemmän kuin mieheni oli hankkinut, sillä tein kahta työtä kieltenopettajana.

Siirtyminen työelämään oli tapahtunut vähitellen. Ensin olin sijaisena kouluissa lyhyitä aikoja, ja äitini kävi hoitamassa lapsia sen ajan.

Tänä aikana maailma muuttui niin paljon, että yhden ihmisen palkalla ei tullut enää millään toimeen. Yhteisverotus oli poistettu. Lapsiperhe ei saanut mitään muuta tukea kuin lapsilisät. Vähitelleen oletettiin, että vanhemmat antavat lapsensa valtion hoidettaviksi - asuimmehan Neuvostoliiton naapureina. Lisäksi naisasialiike korosti siihen aikaan vain naisten ansiotyössäoloa unohtaen kokonaan naiset jotka tekevät työtä kotonaan. Kotiäidit olivat jääneet kaikin tavoin ilman yhteiskunnan henkistä tai aineellista tukea. Heillä on nyt pienet eläkkeet "kiitoksena" yhteiskunnan puolesta tehdystä työstä.

Nyt on vallalla hedonismin aika, ja lapset unohdetaan. Onneksi Suomeen muuttaa muualta ihmisiä, jotka arvostavat perhettä ja lapsia. Mutta kyllä nytkin löytyy lapsia arvostavia ihmsiä. Monet heistä miehiä. Lue seuraavaa keskustelua, joka jäi ehkä joulua ennen huomaamatta.

Lapset ja onnellisuus -kirjoitus ja keskustelu, jossa esitettiin paljon vastakkaisia mielipiteitä.
HS:n toimittaja herjasi kotiäitejä 1970-luvulta tuttuun tyyliin.

Kotiäidit

Kotiäiti lapsineen 1960-1970 luvun armottomassa valossa.

Helsingin Sanomien NYT-liitteen kannessa on kotiäiti lapsineen. Lehdessä haastatellaan hämmästyttävän asiallisesti kolmea onnellista ja tyytyväistä kotiäitiä, kolmea "kapinallista".(Katja Martelius: Maailman vanhin ammatti. Nyt-liite 14/2006, Helsingin Sanomat sivut 14-17. )

Toimittajaa kuitenkin harmittaa. Hän purkaa sydäntään pääkirjoituksessa:

"Terveisiä Stakesista! Tilasto vuodelta 2004 kertoo, että tuona vuonna kodin ulkopuolisessa hoidossa on ollut 41976 alle kolmivuotista lasta eli 25 prosenttia kaikista alle kolmivuotiasta lapsista. Kotona siis hoidetaan alle kolmivuotiaista 75 prosenttia.
-- Anteeksi, mutta olenko joutunut aikakapselissa 1950-luvulle? --Kotiäiti-ilmiö ei ole mitään marginaalia, vaan massiivinen naisten joukkopako työmarkkinoilta vuosikausiksi."

Yllätys! Yllätys! On tultu 2000-luvulle. Niin on käynyt Suomessakin. 1960- ja 1970-luvulla uskottiin, että perhe on porvarillisen yhteiskunnan kulmakivi ja se pitää hajottaa. En viitsi sanoa, keneltä tämä aate on peräisin. Sen aatteen omaksui myös naisasialiike. Naisilta meni vapaus valita. Kodista ja kotiäidistä tuli melkein kirosanoja.

Hassuinta asiassa on se, että alkujaan porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalismin tuhoamiseksi tarkoitettu idea on tullut kapitalismin aarteeksi: Kaikki naiset työmarkkinoille riippumatta henkilökohtaisesta tilanteesta ja toivomuksista.

Oma kokemus

Olin kotiäitinä ja opiskelijana 1960-1970-luvuilla. Minua haukuttiin vasten kasvoja "siivelläeläjäksi", kun menin rahapulassa sijaiseksi kouluun pariksi viikoksi. Menin työhön kolme vuotta valmistumiseni jälkeen, kun nuorin lapsemmme oli kuusivuotias. Mieheni jäi silloin koti-isäksi muutamaksi vuodeksi ja jatkoi samalla opintojaan. Kanadassa olin yhdeksän vuotta kotiäiti ja vapaa toimittaja, silloin lasten suomen kielen säilymisen vuoksi.

Mielestäni on ihanteellista olla kotiäitinä lasten ollessa pieniä ja valmistautua vähitellen siirtymään työhön lasten kasvettua. On hienoa, että nyt maksetaan kotihoitorahaa ja annetaan vanhempien olla kotihoitovapaalla kolme vuotta. Yhteiskunta antaa siinä lahjan tulevaisuudelle.

Mikä on ollut kotiäitiyden hinta meille? Ei koskaan autoa Suomessa, ei omaa asuntoa, ei kesämökkiä ja minulla pieni eläke. Plussaa ovat onnelliset muistot, turvallinen ja vapaa lapsuus lapsillemme ja minulla vapaus tehdä juuri sitä, mitä halusin.