Kommentti: tyttö lukemassa vintillä

Kuva: Adelaide Claxton: Wonderland

Kommenttini:

Olin seitsemän vuotta vanha, kun muutin maalta kaupunkiin. Oli kova asuntopula. Saimme aluksi vain yhden huoneen sukulaisten talosta. Asuin samassa pikkupietarimaisessa pihassa monta vuotta vähän isommassa kodissa. 

Naapurissa asui huoneen ja keittiön asunnossa toimittaja ja hänen opettaja-sisarensa. Veli asui kamarissa, sisar keittiössä. Heidän ullakkonsa eli vinttinsä, kuten Savossa sanottiin, oli täynnnä kirjoja ja lastenlehtiä. Kun opin lukemaan, aloitin lastenlehdistä. Toimittaja sai jatkuvasti arvostelijankappaleita, joita luin koko lapsuuteni ja kouluvuosieni ajan. En pysty kuvittelemaan, millainen ihminen olisin, jos ei olisi ollut tuota ullakkoa. Se oli niin kuin lumottu torni, josta avautuivat laajat maisemat. En ollutkaan köyhässä sodanjälkeisessä Suomessa, sillä koko maailma oli minun.

Käsitteet "tyttö ullakoilla lukemassa", "nainen ullakolla" herättivät aikoinaan kiinnostavan keskustelun entisessä Kiiltomadossa. 
ks.linkki [blogini lukija katso hakusana 'ullakko']


P.S. Ovatko kirjat siis kotini? Olen nimittäin muuttanut usein, ja eniten kodilta tuntuu kotimme Korkeavuorenkadulla, jossa asuimme 20 vuotta. Se oli kuudennessa kerroksessa, ja siinä mielessä niin kuin ullakko tai vintti. Eräs toinen usein muuttanut, Aarne Siiralan vaimo Kaisa sanoi, että kun kirjahylly ja ruokapöytä ovat paikallaan, silloin ollaan kotona.


Klikkaa hakusanaa 'ullakko', jossa lisää tytöstä ja naisesta lukijana.

Vapaus lukea ja vapaus kirjoittaa

Kuva: Dover
Tänään muistamme niitä, joiden kirjat ovat merkinneet meille paljon. Heihin kuuluu minulla Mika Waltari.

Yritin saada vuosi sitten aikaan keskustelua Waltarista Kiiltomadossa. Loppujen lopuksi keskustelusta tuli antoisa, vaikkakaan ei Waltarin osalta. Keskustelua ei voi lukea, sillä Kiiltomadon arkistot ovat edelleen suljettuina.

Petja kirjoittaa myös Waltarin vaikutuksesta, samoin siitä, että hänen ei olisi annettu lukea kaunokirjallisuutta lapsena. Minulla oli sama tilanne. Minun piti taistella itselleni oikeus lukea.

Luin niin paljon kirjoja, että sukulaiset alkoivat pelätä, että sekoan. Niin oli käynyt paikallisen perimätiedon mukaan eräälle savolaiselle ylioppilasparalle. Kun asetin eräänä päivänä taas paksun kirjapinon kirjaston tiskille, uusi kirjastonhoitaja kuiskasi: "Kotoasi käytiin sanomassa, että sinulle ei saa antaa kirjoja". Valehtelin silmää räpäyttämättä, että tarvitsen kirjat kouluesitelmään. Sain kirjat ja käärin joksikin aikaa lainakirjat samanlaisiin kansipapereihin kuin koulukirjat. Pian kaikki palasi onneksi ennalleen.

Lue lisää tästä: Kun koti kävi ahtaaksi. Olen kirjoittanut sen kymmenen vuotta sitten Suomen Nuorisokirjailijoiden 50-vuotisjulkaisuun. Siinä se asia on: arvostan vapautta lukea ja vapautta kirjoittaa.

Nyt en ehdi kirjoittaa enempää, vaikka tekisi kovasti mieli. Pitää tehdä töitä. On minun vuoroni kirjoittaa lisää lukemista pienille tytöille, jotka istuvat puussa, kirjaston hiljaisessa nurkassa tai kerrosängyn yläpedillä lukemassa.

Onneksi olen tallentanut monia Kiiltomadon keskustelujakin. Kuinkahan paljon saa siteerata netissä ollutta keskustelua muiden osalta?

Kommentti ja keskustelua samasta aiheesta vuonna 2011