Pitääkö "kirjailijalla" olla "maisema"?

Tämä on vastaus Ritan edelliseen kirjoitukseeni jättämään kommenttiin: "Oi miten hieno Helsinki. Siitä saisi varmaan punaisenkin, ja vihreän :)."  Vastauskommentistani syntyi pitempi versio, kuten usein käy joillakin meistä bloggaajista.

Rita, olet oikeassa. Lukemattomia variaatioita muistissani. Asuin 20 vuotta tuossa näköalapaikassa ja näin Helsingin lukemattomat tunnelmat. Pitkään aikaan minulla ei ollut kameraa ja olin kotona vain vapaa-aikoina, mutta siitä tuli se suuri maisema, joka jäi mieleeni. Sitä katsellen kirjoitin kaikki kirjani (ensimmäiset työn ohella), viimeisestäkin alkuversion. Mietin sitä, osaanko kirjoittaa ilman "maisemaa". Jotkut kuulemma osasivat kirjoittaa vain tietyllä kynällä - siihen aikaan, kun kynällä kirjoitettiin.
Tästä aiheesta kirjoitettiin bloggaamisen alkuaikoina usein kirjoittajien blogeissa. Nythän keskustelua käydään yleensäkin vain muutamissa blogeissa. Kommentoiminenkin on vähentynyt. Nyt ollaan Facebookissa, josta minulla on lähinnä hyviä kokemuksia ja twittaillaan tänä kiireisenä ja tehokkaana aikana. Siihen en ole mennyt mukaan - vielä.:)

Tarkoitan "kirjoittajalla" samaa kuin writer,  henkilö joka kirjoittaa, olipa hän julkaissut kirjoja (a published writer)  tai ei, myös bloggaaja, kolumnisti. jne.

Valitettavasti alkuaikojen kirjoituksia on usein vaikeaa löytää. Haku alkaa toimia kunnolla vasta noin vuonna 2007 - ainakin minun blogissani. En löytänyt kirjoitusta aiheesta "Pitääkö kirjailijalla olla maisema?"?

Aikaisempi kirjoituksia:

Mitä on edessäsi?
http://blogisisko.blogspot.fi/2005/12/ketjugalleriaan-mit-on-edesssi.html

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä ..2009 tallennettu versio alkujaan Kiiltomatoon tekemästäni alustuksesta, johon tuli paljon kommentteja.

(Kommentisssa kerron mustepulloon liittyvästä traumastani.:)

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä..Millä kirjoitat? Alustukseni keskusteluun, jota käytiin Kiiltomadon keskustelupalstalla 10.06.- 14.6.2004

Hyvänen aika - yli 10 vuotta sitten!

Kirjailijan työhuone. Tämä liittyy Nuorisokirjailijoitten osastolla Turun kirjamessuilla vuonna 2011 olleeseen näyttelyyn

http://blogisisko.blogspot.fi/2011/10/kirjailijan-tyohuone.html

Lue myös Nabokov ja jättiläislyijykynä (Speak Memory, Puhu muisti)

Pietari on tullut minulle entistä tärkeämmäksi sen jälkeen, kun sisareni poika oli siellä työssä muutaman vuoden ja olin siellä mieheni kanssa yhteensä kuukauden.

Ullakolta erkkeriin 2009 (muutto)

http://blogisisko.blogspot.fi/2009/09/ullakolta-erkkeriin.html

P.S. Aloittaessani bloggaamisen en voinut kuvitellakaan, että sitä jatkuisi näin kauan. Onneksi on vielä monia bloggaajia, joiden kanssa blogiystävyys on jatkunut kiireistä ja skismoista - Suomen syvästä poliittisesta jakautumisesta - huolimatta. Kiitos siitä! Blogimaailma on kasvanut niin paljon, että vain harvat jaksavat seurata sitä laajalti.

Nettikiusaaminen

Kuvassa Töölönlahti eilen 14.4.2011. Taustalla kirjailijatalo Villa Kivi.


"Nettihäpäisyn voisi rinnastaa entisajan populaariin kansanoikeuteen, eli siihen että hysteeriset väkijoukot saattoivat kadulla heittää mutaa huonoiksi leimattujen ihmisten päälle" Turun yliopiston tutkijatohtori Satu Lidman HS:n haastattelussa. (Petri Immonen: Häpeälläkin on historiansa. HS/C Ihmiset 15.4.2011)


Tasan seitsemän vuotta sitten 15.4. 2004 olin ollut kymmenen päivää "nettikivityksen" kohteena eräällä kirjallisella keskustelupalstalla. Sitä ei uskoisi todeksi, jos ei olisi itse kokenut. Joskus tuo kokemus tuntuu täysin uskomattomalta painajaisunelta, mutta silloin voin vilkaista paksuja kansioita, joihin tulostin tuon ajan Kiiltomadon keskustelut. Arvasin, että keskustelut tullaan poistamaan, niin on käynytkin. Mitään ei ole jäljellä siltä ajalta. Lieneekö arkistoissa? Jotain on täällä blogissani, lähinnä omia alustuksiani keskusteluihin (2003-2005). 


Ei-vasemmistolainen toisinajattelijapuheenvuoroni "Mekin saamme nyt puhua" - jossa kysyin, miten muut olivat kestäneet suomettumisen aikaa - synnytti 10 päivän nettikivityksen, 100 puheenvuoroa (yhteensä 112 puheenvuoroa 6.4-15.4.2004, kun lasketaan mukaan toisen kirjoittajan aloittama jatko siihen).


Lue esim Kokemuksia Kiiltomadosta ja klikkaa alla olevia hakussanoja.


Kiiltomato  on muuttunut, sillä maailma on muuttunut.:)


Julkinen rangaistus ja häpäisy keskiajalla (Lidmanin väitöskirjan aihe)

EU-vaalit: nyt on mielipiteiden kirjoa

Sain yli viisi vuotta sitten, huhtikuussa 2004, Kiiltomadon keskustelufoorumissa niskaani nettikivityksen ryöpyn, kun kirjoitin:

"Minä en kannata kumpaakaan, en vasemmistolaisuutta enkä oikeistolaisuutta, vaan länsimaiseen demokratiaan kuuluvaa mielipiteitten vapaata kirjoa. ["Mekin saamme nyt puhua."] -- Minun mielestäni Suomen poliittinen kenttä on sekaisin, sillä puolueet eivät vastaa enää yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin. Sen tähden marksilaisten termien toistaminen vaikuttaa minusta vanhentuneelta jankutukselta, joka estää näkemästä yhteiskunnan todellista tilaa. Yhä useampien on vaikeaa löytää puolue, jota äänestää."

"Tarvitaan uusjako politiikkaan" oli väliotsikkonani, kun kirjoitin silloin:
"Nykyinen poliittinen jakaantuminen, pysyminen oikeisto-vasemmisto -taisteluhaudoissa, ei vastaa mielestäni nykytilannetta."

Olin mennyt vuonna 2004 sattumalta mukaan Kiiltomato-nimiseen kirjalliseen keskustelupalstaan. Se oli ainutlaatuinen kokemus: tulin tuntemaan, millaista on suomalainen vasemmisto - sillä sitähän silloisen Kiiltomadon keskustelupalstan kulttuuri oli. Jo vuonna 2004 oli nähtävissä, että suomalainen vasemmisto oli jäänyt ajasta jälkeen. Se oli jämähtänyt vanhoihin luokkataistelufraaseihin, joiden avulla ei pystytä vastaamaan nykyajan yhteiskunnan haasteisiin. Kokoomus tajusi ensimmäisenä tilanteen, se uudistui ja on menestynyt. Se on tavallaan uusi puolue.

Vuonna 2007 HBL kirjoitti Maria Guzenina -ilmiöstä. (Lue blogikirjoitukseni ja kommentit) On kysymys paljolti samasta kuin Mitro Revon tapauksessa - vaikkakin monet aikoinaan luterilaisesta kirkosta eronneet vasemmistolaiset ovat siirtyneet usein nimenomaan ortodoksiseen kirkkoon.

Näissä vuoden 2009 EU-vaaleissa demarina menestynyt Liisa Jaakonsaarikin on esimerkki toisenlaisesta demariajattelusta, kuin mihin on totuttu. Hän on Eurooppa-myönteinen, Nato-myönteinen, järkevä ja mukava ihminen, yleisesti luotettava ihminen. Häntä äänestivät monet ei-vasemmistolaiset.

Minä en olisi voinut äänestää häntä hänen puolueensa vuoksi, sillä niin karmeita ovat olleet omat kokemukseni vasemmistolaisuudesta, joka hallitsee kulttuurissa ja mediassa. Katso vaikkapa vanhat kirjoitukseni klikkaamalla hakusanaa Kiiltomato.

Miksi muuten ei lehdistössä ole kirjoitettu siitä, että uskonnolla on ollut yleensäkin suuri vaikutus näihin vaaleihin. Ainakin Mitro Repo (ortodoksi), Timo Soini (katolinen), Sari Essayah (helluntalainen), Eija-Riitta Korhola (luterilainen) ja Hannu Takkula (luterilainen) ovat tunnustuksellisia kristittyjä. 11.6. Kotimaa-lehden mukaan myös Liisa Jaakonsaari (luterilainen)on puhunut uskostaan.

Eurovaalien voittajissa ei taida olla ollenkaan sitä kiihkeää uskonnonvastaisuutta, mikä leimaa niin monia vasemmistolaisia toimittajia. Heidän juttunsa ovat varmaankin tehneet omalta osaltaan vasemmistolaisuuden vastenmieliseksi suomalaisille.

Koti, uskonto ja isänmaa ovat ihmisille rakkaita - kaikkialla maailmassa. Se joka tämän kieltää, ei tunne ihmissydäntä.

Mieheni sanoo, että telkkarissa puhutaan juuri (puolen päivän aikaan) nyt samasta asiasta, eli vasemmiston kriisistä, YLEn aamuteeveessä.

P.S. Myös keskusta on konservatiivinen, se haikailee edelleen Kekkosen ajan menestyksen aikoja. Sen pitäisi ryhtyä koko kansan "vihreäksi" puolueeksi. Maaseutu on tärkeää, luonto on tärkeää. Meissä suomalaisissa asuu edelleen maalainen, vaikka olisimme asuneet vuosikymmeniä kaupungissa. Kekkonen tuo taas mieleen häpeälliset suomettumisen ajat.

Olisin muuten voinut äänestää monia nyt voittaneista, mutta yhtähän sitä äänestetään. Uskon, että kaikki toimivat Suomen hyväksi EU:ssa.

Lisäys:

Hyvä esimerkki median uskonnonvastaisesta asenteesta on, että samana päivänä, kun ihmetellään, miksi kansa äänestää uskovaisia, tuli postissa kaikkiin koteihin, ainakin Hesarin mukana, Mediaplanetin tuottama erikoisjulkaisu, ilmoitusliite "Vatsan hyvinvointi", joka tuputtaa uskonnonvastaista eaa:ta suomalaisille. Kansa nurisee.

Lisäys 2: Helsingin Sanomat kirjoitti viisi päivää myöhemmin eli sunnuntaina 14.6. samasta aiheesta, uskonnon vaikutuksesta EU-vaaleihin "Henki voitti materian".

Millä kirjailija kirjoittaa ja pysyy hengissä?

Millä kirjailija kirjoittaa? (Tämä kirjoitukseni oli Kiiltomadon keskustelupalstalta vuonna 2004.) Vaikka kirjoittaisi lyijykynällä puotipaperille, tarvitsee rahaa ainakin ruokaan, asuntoon ja vaatteisiin.

Kirjailijan häiriöklinikalla (Vuodatus)voi kertoa, mikä painaa mieltä. Kirsti näytti mallia. Mutta jotkut eivät kuitenkaan pidä siitä, että kirjailija "ruikuttaa" kohtaloaan.
Kommenttini sinne vanhaan:

Kyllä kirjailijoiden täytyy saada välillä valittaa tai ainakin kertoa faktaa siitä, mitä kirjailijana toimiminen useimmille meistä merkitsee. Monilla on sellainen kuvitelma, että kaikki kirjailijat hankkivat hyvin.

Kirjoitin ensimmäiset kirjani työn ohella enkä edes kuulunut mihinkään kirjailijajärjestöön pitkiin aikoihin. Toisesta en tiennyt mitään ja toiseen en päässyt - se oli sitä aikaa. En tiennyt kyllä kolmannestakaan. Ei ollut Internettiä.

Kirjailijan on pakko olla aikamoinen idealisti, ja hänen omaistensa myös, jotta kirjoittamista jaksaa harjoittaa vuodesta toiseen. Samahan on tutkijoiden tilanne. Suomi on kovin pieni kielialue, siksi kaikkien tulisi tukea toisiaan.

Nimimerkki "Tee", reippaasti vaan bloggaamaan omalla nimelläsi. Kirjailijan on pakko nykyään mainostaa itseään, jotta hänestä edes tiedetään ja hänen kirjojaan lainataan. Sen verran realisti täytyy idealistinkin olla.

Kun on alkanut kirjoittaa, on jo astunut julkisuuteen. Ja eihän blogiin tarvitsee intiimejä asioitaan suoltaa. Blogatessa tulee kirjoitettua joka päivä jotakin tekstiä, jonka muut näkevät. Se on kurinalaisempaa kuin päiväkirjan kirjoittaminen, mutta stressittömämpää kuin tekstin muokkaaminen julkaisukuntoon. Tämä ero täytyy pitää, muuten bloggaaminen ei ole enää hauskaa.

Kiitos, Kirsti, tästä blogista. Tuo Sinun bannerisi muuten innosti minua laittaamaan kotisivuuni isomman bannerin.

Muutos

Kiirastorstain taivas Helsingissä vuonna 2009.

Olen ihan ihmeissäni siitä, miten paljon Suomi on muuttunut viidessä vuodessa. Ennen oli Hesarissa pilkkakirjoituksia pääsiäisenä, nyt Hesari kirjoittaa omalla tavallaan hurskaammin kuin kirkolliset lehdet. Hesarin kulttuuriosaston päällikkö kirjoittaa katkerana siitä, että hän kuuluu huijattuun sukupolveen - hän käyttää paljon voimakkaampaa ilmausta. Poikani oli ihan samaa mieltä Saska Saarikosken kanssa, hänkin muistaa nuo historian oppikirjojen hymistelyt. Poikani lähti kuitenkin jo teini-ikäisenä pois Suomesta, joten ei ehtinyt tottua Kekkosen ajan vaikenemiseen ja valheellisuuteen.

Suomi on siis muuttunut. Mutta onko meillä toisaalta edelleen samanlaista tosiasioiden kieltämistä ja kaunistelua kuin itäisessä naapurimaassamme? On varmaankin hirveä häpeä, että on ollut Neuvostoliiton kaltaisen valtion kansalainen. Siellä piti kokea onnellinen lapsuus ja nuoruus, siellä piti hakea paikkaansa yhteiskunnassa. Tunnen syvää myötätuntoa tavallisia venäläisiä ja Neuvostoliiton alistamina olleita kansoja kohtaan. Siksi Sofi Oksasen "Puhdistus" koskettaa.

Sekä suomalaiset että venäläiset valheessa eläneet ja kukoistaneet - ja edelleen korkeissa asemissa elävät - eivät ansaitse sääliä niin kuin eivät ansaitse natsien aatteita ajaneetkaan. Voimmeko antaa heille anteeksi, vaikka he tiesivät, mitä tekivät?

En olisi koskaan uskonut suomalaisen kulttuuriväen käsittämättömän sitkeää neuvostomyötämielisyyttä, jos en olisi ollut mukana Kiiltomadon keskusteluissa. Siellä vuoden 2004 pääsiäisenä olivat aatettaan kiljuen ja herjaten puolustamassa monet kirjallisuuden edustajatkin, jotka edelleen vaikuttavat kulttuurissamme, myös täällä blogeissa.

Klikkaa sanaa Kiiltomato, niin näet kaikki kirjoitukseni siitä aihessta. On siitä hauskojakin muistoja.

Täällä Mekin saamme nyt puhua (Kiiltomadon keskustelut poistettiin netistä, mutta olin sitä ennen tulostanut suurimman osa niistä, joihin osallistuin.)

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä..

Faberin lyijykyniä Akateemisen kirjakaupan ikkunassa Helsingissä
Lisäys 2013: Lue myös Nabokov ja jättiläislyijykynä (Speak Memory, Puhu muisti)

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä..Millä kirjoitat? Alustukseni keskusteluun, jota käytiin Kiiltomadon keskustelupalstalla 10.06.- 14.6.2004 (Lopussa lisätietoa)

Alustukseni 10.06.04 klo 15:45
Eräs Kanadassa asuva itäeurooppalainen kirjailija kertoi minulle, että hänen kirjansa syntyvät näin: Ensin hän puhuu kaikki mahdolliset asiat pienelle nauhurille, jota hän kuljettaa kaikkialla mukanaan. Vasta sitten kun hän on puhunut suunsa puhtaaksi valitsemastaan aiheesta, hän alkaa kirjoittaa. Hän tekee tutkimusta vasta sitten, kun huomaa olevan aihetta siihen.

Iäkäs Barbara Cartland saneli kirjansa divaanilla lojuen. Pikakirjoittaja istui kirjailijan näkymättömissä jossain divaanin selkämyksen takana.

Colette kertoo siitä, kuinka hän vei käsikirjoituksiaan konekirjoittajalle. Tolstoin vaimo kirjoitti öisin puhtaaksi miehensä päivällä kirjoittaman tekstin. Siihen kirjailija teki korjauksia seuraavana päivänä. Näin jatkui ja jatkui, kunnes teksti kelpasi.

Kerrotaan, että Tove Jansson kirjoitti käsin. Lieneekö se totta?

Suuri osa kirjallisuutta on kirjoitettu käsin - sulkakynällä, mustekynällä ja lyijykynällä - pergamenttiin, paperinpalasiin, viivoitettuihin kouluvihkoihin tai käytettyjen kirjekuorien taakse. Pieni Lucy Maud Montgomery kirjoitti ensimmäiset runonsa isoisän hoitaman postitoimiston vanhojen kuittien taakse.

Kirjoitin pitkään pienellä punaisella kirjoituskoneella, jonka olin ostanut Torontossa Pelastusarmeijan kirpputorilta. Sitten siiryin lasteni hylkäämiin tietokoneisiin. Tätä kirjoitan monta vuotta vanhalla kannettavalla tietokoneella [näin vuonna 2004]. Monesti kirjoitan käsin lyijykynällä, kuulakärkikynällä tai vesiliukoisella tussilla tulostamieni vanhojen versioiden taakse.

Millä Sinä kirjoitat? Tarkoitan tässä jokaista, joka kirjoittaa - riippumatta siitä ovatko hänen esseensä, mietelmänsä, runonsa romaaninsa, elämäkertansa, näytelmänsä tulleet julkaistuiksi [vai aikooko hän koskaan edes julkaista mitään.]

Oma kommenttini seuraavana päivänä eli 11.06.04 klo 10:28: Kirjoituskone. Tietokone. Sanelukone?

Vasta kun kirjoitin kirjoituskoneella pitkän monologin tyyliin " en osaa ajatella tämän koneen kautta", alkoi tuntua, että ajatus virtasi aivoista sormenpäiden kautta koneeseen ja paperille samalla tavalla kuin käsin kirjoittaen.

Tietokone on minusta luontevampi kuin kirjoituskone. En osaa sanoa, miksi niin on.

Ainakin englanniksi sanelukone toimii kuulemma jo hyvin. Entä suomeksi? Onko kenelläkään kokemuksia siitä, että sillä voisi siirtää tekstinsä suoraan tietkoneeseen.

Kommenttini 11.06.04 klo 12:15 Yöllisiä neronleimauksia
Olen opetellut kirjoittamaan puustaimilla pimeässäkin, jotta voin kirjoittaa muistiin vaikkapa elokuvissa eikä tarvitse sytyttää valoa yöllä. Se on kätevää.

Mutta onko teillekin sattunut joskus näin? Yöllä, kesken unien, unen ja valveillaolon rajamailla tulee "loistava idea" tai "häikäisevä sanonta". Se pitää panna heti paperille. Sitten nukahtaa tyytyväisenä uudestaan. Aamulla ei saa mitään selvää kirjoittamastaan tekstistä. Jopa sanat saattavat olla täysin olemattomia!


Kommenttini Kaikkissa kynissä ei ole voimaa 11.06.04 klo 16:14

Sami, tuo on totta monessa mielessä. (Hyvä kynän löytäminen tärkeää.) Tulostan tekstiä usein ja korjaan sekä lyijytäytekynällä että hyvin paksulla ja kauniilla kuulakärkikynällä. Paksuus säästää sorminiveliä.

Hiiri kipeyttää ranteeni. Paikannustappi on vaivaton. Miten se eronnee pitemmän päälle neliönmuotoisesta "paikannuskoskettimesta"? [Nyt vuonna 2009 sanon, että jälkimmäinen on helppokäyttöisempi.]

Kannettavalla voi kirjoittaa vuoteessa tai divaanilla. Se säästää selkää ja häntäluuta! Fysioterapeutti onkin monen kirjailijan ystävä.

Valokuvat ja omat piirrokset ovat tärkeä osa "muistiinpanoja". Niitä voi koota jättialbumeihin aihepiireittäin/aikakausittain postikorttien, lehtiartikkeleiden ja -kuvien lisäksi. Valokuvat tuovat ajallisesti ja maantieteellisesti kaukaisenkin paikan lähelle. Piirroksiin voi liittää sanalliset muistiinpanot. Johonkin aikakauteen tai aiheeseen liittyvät pikkuesineet ovat tärkeitä. Tekeekö joku kaiken tämän digitaalisella kameralla ja tietokoneella?

Kommenttini "Laulu ja digitaalikamera muistikirjana" 12.06.04 klo 07:57

Eiköhän suullinen perimätieto ole vanhin tapa tehdä "muistiinpanoja"? Se on yllättävän luotettava. Esimerkiksi vanhat, vieläkin lauletut englantilaiset lastenlaulut kertovat ihmeellisiä asioita historiasta. [Viittaan tässä mm lauluun "Here we go round the mulberry bush", joka kertoo rutosta - "we all fall down" - ja lauluun "London Bridge", joka kertoo lasten uhraamisesta siltoja rakennettaessa.]

Markku, valokuvasi ovat vaikuttavia. Pohjolan monikulttuurisuus yllätti. Olenhan katsonut oikean Markun ottamia kuvia?

Muiden ottamat ja omat valokuvat ovat minulle tärkeitä. Olen huolissani kuvien säilyvyydestä. Jotkut sanovat, että mustavalkoiset kuvat ovat varmimpia. Mikä lienee uusin tieto asiasta?

Tapani, J:kin [nimi jätetty pois] on ihminen. Hän on vanhentunut, ja muisti ei ehkä toimi enää yhtä hyvin kuin ennen. Siksi nuo paperilappuset.

Kannattaa laittaa asioita paperille. Muistissa ne muuttuvat. Ehkä kypsyvätkin.
Hyvää viikonloppua kaikille! Pirkko [Käytin siihen aikaan nettikeskusteluissa kutsumanimeäni.]

Kommenttini "Tekstinkäsittelylaitteen ihanuus", 12-06.04, klo 18:57.

Tekstinkäsittelylaitteet ovat todellakin muuttaneet kirjoittamisen.
Yhdysvalloissa joku esiteini-ikäinen poika on kirjoittanut bestsellerin, muistaaksebni fantasiaa, jota hän oli suoltanut sitä ennen kotitietokoneella oman perheen ja ystäväperheiden luettavaksi.

Jo kauan sitten luin siitä, kuinka lastentarhalaiset kirjoittavat runoja, koska kirjoittaminen on helppoa tietokoneella. [Luin asiaa käsittelevän kirjan jo ennen vuotta 1979, jolloin muutimme Kanadaan.]

Itsekin kuulun niihin, jotka saivat ensimmäisen kirjansa vihdoinkin valmiiksi, kun oppivat käyttämään tietokonetta. Kyllä esim. tekstin siirto paikasta toiseen on tietokoneella vaivattomampaa kuin entinen leikka-ja-liimaa -menetelmä. Ensimmäinen kerta tuntuu pelottavalta: näenköhän tuota tekstiä enää koskaan?

Tekstistä tulee mielestäni kunnollista, kun tulostaa usein, tekee korjaukset ensin paperille ja siirtää koneelle. Näin jatkuu, kunnes teksti on hyvää. Siis ihan sama juttu, jonka teki Tolstoi, mutta nyt ei puhtaaksikirjoitusta tee yöllä rouva Tolstoi, vaan kone.

Jotkut osaavat tietenkin tehdä kaikki vaiheet tietokoneella. Hyvin lahjakkaat tuottavat heti valmista tekstiä, vaikkapa runoa kuten Eino Leino. Vai onko tämäkin vain myytti? [Myös C. S. Lewis pystyi kirjoittamaan valmista tekstiä suoraan ilman kummempia korjauksia.]

Viimeinen oma kommentini "Onko kokemuksia sanelukoneen käytöstä?" 13.06.04., klo 14:14.

Tarkoitan sellaista, josta suomenkielinen puhe siirtyisi tekstiksi suoran tietokoneelle.

Alustukseen tuli yhteensä 36 kommenttia, joista omiani kuusi. Yhdeksän meistä kirjoitti nimellä, loput nimimerkillä. Keskustelu oli miellyttävää.

Flunssa ja Internet sopivat yhteen

Flunssa ja Internet kuuluvat läheisesti yhteen elämässäni. Kun ei voi tehdä mitään eikä tavata ketään, voi seikkailla netissä.

Flunssaisena osuin ensi kerran lukemaan Kiiltomatoa ja sen keskustelupalstaa, joka eli siihen aikaan outoa vaihetta. Kiiltomadon keskustelupalstahan on nyt kokonaan laukkautettu. Vanhoja keskusteluja tuskin laitetaan esille. Ne ovat kuitenkin tallella meillä, jotka otimme niitä itse talteen.

Flunssa iskee usein lomalla. Meidän perheessä osa sairasteli ennen joululomaa, osa jouluna. Terveinä ovat säilyneet vain mieheni ja jouluvieraamme, jotka käyvät lenkeillä Kaivopuistossa, kun me muut virumme vuoteeessa.

Flunssani on aina lievä, johtuneeko siitä, että syön paljon C-vitamiinia. Olen kuitenkin väsynyt, koskee vähän korviin, vähän enemmän kurkkuun jne. Voin nojata tyynyihin ja vetää lähelleni tietokonepöydän - oikeastaan se on TV-aterioiden syömistä varten tarkoitettu muovitarjotin, jonka jalkojen korkeuden voi säädellä, loistava muutaman euron maksanut kirpputorilöytö.

Flunssaisena korjaan usein blogejani. Ehkä luovuus ja uhkarohkeus lisääntyvät flunssassa. Uskaltaa kokeilla jotain uutta. Nyt oli vuorossa Lucia Olavintytär. Bloggerin blogeista voi tehdä persoonalliset kuvilla ja väreillä. Tässäkin on pohjana tuo 3-sarakkeiseksi muutettu Sand Dollar, jota käytin myös kotisivublogissani (ks oikeanpuoleisessa sivupalkissa olevaa kohtaa "View My Complete Profile", josta pääsee kaikkiin Blogger-blogeihini). Pitäisi tehdä vielä linkkiluettelo, joka vie keskiaikaa, 1500-luvun Helsinkiä ja Tallinnaa, Tudor-Englantia, lyhytkasvuisuutta ym Lucia-blogiini liityviä aiheita käsitteleviin blogeihin. Tässä vuoden 2007 kirjoitusten luettelo. Niihin pääsee kirjoittamalla kirjoituksen nimen navigointipalkissa olevaan "Hae blogista" -ikkunaan.

Mika Waltari 100: Kun Waltarikaan ei kelpaa

Kuva: anna amnell
Tänään iltamyöhään kohtasi rautatieasemalle menijää tällainen koristelu. Se toi mieleeni keskiajan, jolloin toisinajattelijat ja muut epätoivotut henkilöt laitettiin häkkiin ja häkki nostettiin tienristeykseen kaikkien nähtäväksi.


Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään 19.9.2008 Mika Waltarin 100-vuotispäivänä:

"Mika Waltarin (1908-79) asema suomalaisten lempikirjailijana on niin vakaa, että ajatus hänen kiistanalaisuudestaan saattaa yllättää. Hän ei kuitenkaan nauttinut oman sukupolvensa kirjallisuuspiirien jakamatonta suosiota. Vielä niinkin myöhään kuin 1995 ilmassa oli taistelun henkeä, kun Markku Envall, Kaija Valkonen ja Juha Virkkunen keskustelivat Envallin edellisvuonna ilmestyneestä Waltari-kirjasta Suuri illusionisti. "
(Matti Ripatti: Waltarin ja Virkkusen muistoksi. HS/Radio & Televisio 19.9.2008)
YLE 1:n ohjelma klo 13.00 (87,9 MHz, uusinta 20.9.klo 8.05)

Lisäys: Kiinnostava ohjelma. Huomaa uusinta!

Ei nauti myöhäisempienkään sukupolvien "jakamatona suosiota". Taistelun henkeä oli vielä vuonna 2005, kun yritin saada aikaan keskustelua Waltarista Kiiltomadossa, kirjallisessa nettikeskustelussa, seuraavalla lyhyellä ja mahdollisimman "vaarattomalla" alustuksellani:

Sitä unohtaa välillä, että Suomessa on sellainen maailmanmaineeseen kohonnut kirjailija kuin Mika Waltari. Luen pitkästä aikaa Mikael Karvajalkaa ja huomaan olevani Waltarin tekstin lumoissa.

Ovat olleet muutkin. 19. painos on menossa. Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat yhdessä laajempi kuin Tolstoin Sota ja rauha. Edessä on kiehtova matka 1500-luvun maailmaan.

Mikähän teki suomalaisesta Waltarista kansainvälisen menestyskirjailijan, jota luetaan yhä, kansainvälisen klassikon?
(Mika Waltarin lumoissa. Pirkko Anna Amnell. Kiiltomato 20.01. 05 klo 20:39.)

Kommentoijat siirsivät heti keskustelun Sillanpäähän, marksilaisuuteen ja fasismiin, vaikka Waltarillekin löytyi muutamia ystäviä. 26.1. mennessä kommentteja oli tullut jo 42, ja keskustelu oli siirtynyt Waltarin naiskuvasta yleensä feminismiin, postmodernismiin ja dekonstruktioon.

Keskustelua moitittiin vanhanaikaiseksi, haluttiin siirtyä "ikuisista Waltareista--eteenpäin, eteenpäin-- rakenteiden purkaminen on nykyinen paradigma, ei sitä tarvitse enää palauttaa näin arkaaisen ajatteluun ja keskusteluun." (nimimerkki "significant first" 25.01.05 klo 18:08).

Sitten suositeltiinkin minulle nykyaikaista maailmankuvaa, johon tutustumisen voisin aloittaa "kari enqvististä jne". (Nimimerkki "mot 26.01.05: 8:11)

Kiiltomadon keskustelut poistettiin, joten niitä ei voi lukea netistä, mutta olen tulostanut kaikki keskustelut, joihin osallistuin, todistukseksi siitä, millaista suomalainen kirjallinen keskustelu oli vielä vuonna 2005. Uskon, että monet muutkin tallensivat noiden aikojen keskusteluja. Niissä olisi paljon luettavaa.

Mika Waltari -muisto

Tervetuloa

Olin lievässä flunssassa joululoman 2003-2004 aikaan. En voinut mennä minnekään kylään, ei voitu kutsua ketään kylään. Mitä tehdä? Eräs kirjailija oli kertonut, että on kiinnostava kirjallinen keskustelupalsta nimeltä Kiiltomato. En ollut tiennyt Kiiltomadosta mitään sitä ennen, en edes Kiiltomadon kirjallisuuskritiikistä. Arvelin, että henkevä ja sivistynyt keskustelu piristäsi flunssaista.

Sivupalkista pääset lukemaan kokemuksistani Kiiltomadossa. Olen tulostanut ja tallentanut ne keskustelut, joihin osallistuin, mutta tässä blogissa on vain omaa tekstiäni. Kiiltomadon arkistojen avautumista odotellaan.

Nykyisen Kiiltomadon keskustelut ovat toista maata kuin vuosina 2004-2005.

Tässä blogissa on kirjoituksia, kommentteja ja kuvia eri aiheista.

Poliittinen ilmasto on muuttunut kolmessa vuodessa

"Nuoret eivät tunne maailmaa, jossa on porvareita ja duunareita", sanoo Maria Guzenina-Richardsson, joka sai 12530 ääntä vaaleissa demarien listalta. (Camilla Bergrenin haastattelu tänään 22.3. 2007 HBL:ssä)

"Sdp måste sluta måla hotbilder", sanoo tämä uusi demarikansanedustaja, joka sai äänisaaliin, vaikka demarien puolue hävisi vaalit. TV:ssä kuullun YLEn poliittisen kommentaattorin tavoin minäkin olen sitä mieltä, että demarit puolueena ovat jääneet ajasta jälkeen. Maria Guzenina edustaa heidän puolueessaan uutta ajattelua. Sitä on odotettukin.

Sain kolme vuotta sitten, huhtikuussa 2004, Kiiltomadon keskustelufoorumissa niskaani nettikivityksen ryöpyn, kun kirjoitin: "Minä en kannata kumpaakaan, en vasemmistolaisuutta enkä oikeistolaisuutta, vaan länsimaiseen demokratiaan kuuluvaa mielipiteitten vapaata kirjoa. ["Mekin saamme nyt puhua."]

-- Minun mielestäni Suomen poliittinen kenttä on sekaisin, sillä puolueet eivät vastaa enää yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin. Sen tähden marksilaisten termien toistaminen vaikuttaa minusta vanhentuneelta jankutukselta, joka estää näkemästä yhteiskunnan todellista tilaa. Yhä useampien on vaikeaa löytää puolue, jota äänestää.

"Tarvitaan uusjako politiikkaan" oli väliotsikkonanani, kun kirjoitin: Nykyinen poliittinen jakaantuminen, pysyminen oikeisto-vasemmisto -taisteluhaudoissa, ei vastaa mielestäni nykytilannetta."

Ja nythän se on nähty.

Lisäys tänään 25.3.2007

Jatkoa vanhaan aiheeseen vuoden 2007 vaalien jälkeen
"Äänestäjiä ärsyttää vastakkainasettelu", kirjoittaa tänään 25.3.2007 Hesari. "Yhä useampi ei koe itseään sen enempää oikeistolaiseksi kuin vasemmistolaiseksikaan." (Annamari Sipilä HS 25.3.2007)

Feminismin kuumat aallot

Kuva: Dover


Feminismi on vaikuttanut pitkään suorastaan viidakolta, josta löytyy melkein mitä hyvänsä. Tuija Pulkkinen tuo kirjassaan "Postmoderni politiikan filosofia" (1998) esille kolme feminismin pääsuuntausta. Tämä pääjako toi ainakin minulle jonkinlaista selvyyttä.

Ensimmäisen feminismin mukaan kulttuuri luo sukupuolen (esimerkiksi annetaan erilaiset lelut tytöille ja pojille). Kulttuurin alla kaikille ihmisille yhteinen yleisminä, androgyyninen ja biseksuaalinen ihminen. Simone de Beauvoiria ja Virginia Woolfea pidetään tämän suunnan edustajina.

Toinen feminismi taas korostaa nimenomaan sukupuolten välistä olemuksellista eroa. Miesten hallitsema kulttuuri tekee naissukupuolen näkymättömäksi. Feminismin on kirjoitettava historia uudestaan naisnäkökulmasta, sanoo Grace Jantzen, joka on ryhtynyt sanoista tekoihin. Luce Irigaray sekä Julia Kristeva, jota pidetään yleensä filosofiassa postmodernistina, lasketaan feminismissä näihin toisen aallon modernisteihin, koska he uskovat sukupuolten eriytyneisyyteen ja naisellisuuden perustaan (Kristeva: ruumiillisuus, äidillisyys).

Kolmas feminismi on postmodernismia. Yhteistä perustaa ei ole, ei androgyyniä ydinminää eikä olemuksellista naiseutta. Kulttuuri ja kieli muodostavat naisen identiteetin, joka on siitä huolimatta suhteellisen pysyvä ja kullekin erilainen, mutta ei ikuinen eikä luontoon perustuva. Identiteetit eivät ole satunnaisia, vaan muodostuvat tietyssä tietyssä historiallisessa paikassa ja ajassa. Sukupuoli on vallan ja pakotteiden luoma poliittinen ilmiö. Tuija Pulkkinen edustanee tätä kolmatta aaltoa.

Millaisena esiintyy teidän mielestänne feminismi aikamme suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja kulttuurikeskustelussa?

(Pirkko Anna Amnell: Feminismin kuumat aallot. - Kiiltomato 19.10.2004. Alustus keskusteluun)
.

Pauliina Haasjoki (Kiiltomato 20.10. 04) oli sitä mieltä, että "suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja kulttuurikeskustelussa kaikki feminismin suuret aallot elävät rinnakkain ja lomittain, vaikka akateeminen feminismi lienee lähinnä kolmatta aaltoa". Haasjoki kirjoitti, että tämä aiheuttaa "kaikenlaista hankaluutta". Feminismi koetaan uhkaavaksi.

Miten lienee nyt?

Kirjoitin keskusteluun: Kanadassa asuessani totuin siihen, että feministisiä kysymyksiä käsiteltiin usein sanomalehdissäkin. Osalta siihen vaikutti se, että kotikaupungissani (Torontossa) vieraili usein puhujina tunnettuja feministejä Yhdysvalloista ja muualtakin maailmasta..

Feminismi ja naistutkimus yleensä tuntuu tällä hetkellä kovin läheiseltä, sillä vähän yli kuukausi sitten kuollut nuorin sisareni sai kasvatustieteen ja filosofian gradunsa valmiiksi viime kesänä ennen joutumistaan rankkoihin syöpähoitoihin ja aikoi siirtyä seuraavaksi naistutkimukseen.

Kaivoin tämän kirjoitukseni esiin Kiiltomato-kansioistani laittaakseni osan siitä kommentiksi Iineksen blogin feminismikeskusteluun.

Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista?

Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista? -keskustelu. (HS.fi)

"Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista?"kysyy Hesari tänään 26.helmikuuta 2007. Keskustelu liittyy kielitieteilijä Jaakko Anhavan tämänpäiväiseen puheenvuoroon Hesarissa. (Jaakko Anhava: "Punainen tuho on länsilukeneiston tabu" HS/Kulttuuri/Puheenvuoro 26.2.2007.)

"Uusimmassa Parnassossa 1/07 virolaissyntyinen [sic]kirjailija Sofi Oksanen kummastelee: 'Miksi hakaristi täyttää ihmiset kauhulla mutta sirppi ja vasara saa nauramaan?' Miksi agitprop-laulujen konsertit virittävät nostalgiaa, kun natsilaulukonsertista saisi syytteen?"

Anhava jatkaa, että sekä Sofi Oksanen että entisiä puoluetovereitaan moittinut Siimeskin "soimaavat ennen kaikkea taistolaisia, joiden taakse muu 1960-70-luvun vasemmisto yhä saa lymytä' nuo pilasivat kaiken' -hengessä."

Jaakko Anhava muistuttaa siitä, että " Maoa ihaili 1960-70-luvulla lähes koko vasemmisto, mutta vain ani harva on julkisesti katunut tämän tyrannin ylistystään, saati sitten joutunut siitä tilille".

Yleensähän sivistyneistö ja taiteilijat ovat sananvapauden soihdunkantajia. Miten Suomessa?

Anhava kirjoittaa: "Oksanen ehdottaa, että kun päättäjien suun tukkii kauppapolitiikka, taiteilijoitten tulisi rikkoa kommunismin hurmevaltaa ympäröivä hiljaisuus. Mutta hän taluttaa pukkia kaalimaan vartijaksi: aivan liian suuri osa taiteilijakuntaa - mitä kantaaottavampia, sen innokkaammin - odotti 1960-80-luvulla länsimaiden perikatoa, ja illuusioiden romahdettuakin lukuisia heistä, muitakin kuin kommunisteja, yhä karvastelee lännen voitto."

Pahinta on, että "Nykynuorilta alkaa unohtua, mikä oli Neuvostoliitto", kirjoittaa Anhava.

Mutta mitä tapahtuu kirjailijalle, joka uskaltaa muistuttaa Suomessa kommunismin kauhuista? Ainakin Kiiltomadossa minua kehotettiin pari vuotta sitten hoitoon, pilkattiin ja nettikivitettiin, ja Kiiltomadon silloinen (osittain nykyinen) toimitus hyväksyi kaiken. Sitä ei olisi uskonut, jos ei olisi kokenut. Joskus täytyy ihan katsoa kansioita, joihin tulostin ne keskustelut.

Ja mikäänhän ei ole muuttunut. Lehdistö kirjoittaa jatkuvasti ihannoivia kirjoituksia 60-70-lukulaisista ja heidän suvuistaan, heidän tuotantoaan kanonisoidaan kiireellä ja tuetaan kaikin tavoin. Suomi on tässä suhteessa outo maa. Neuvostoliiton ruplat eivät menneet todellakaan hukkaan suomalaisen sivistyneistön aivopesussa, sillä se torjuu edelleen karun totuuden: Kommunistien tuhoamiskoneisto tappoi miljoonia enemmän kuin natsien vastaavat toimet. Kummatkin pitäisi tuomita.

Lue Anhavan kirjoitus tämän päivän Hesarista. Osallistu keskusteluun.

P.S. Olen toki kirjoittanut samasta aiheesta jo aikaisemmin, mutta optimistisemmin.

"Kun aloin kirjoittaa Auroraa, ajattelin, että sitä ei julkaistaisi Suomessa - kertoohan se sortovuosista. Miten onkaan maailma muuttunut tänä vuonna. Nyt Auroran voi julkaista vaikka Tartossa ja Pietarissa." (Kirjakauppalehti 1991 syksy, esikoiskirjailijoita, nimellä Pirkko Pekkarinen)

Kuvittelin, että Suomen kirjallisissa piireissäkin iloitaan tilanteesta eli Euroopan vapautumisesta kommunismin ikeestä. Kuinka erehdyinkään!

ja vuonna 1996:

"70-luvun radio ja televisio olivat niin 'punaisia', ettemme hankkineet kumpaakaan. Äänilevyjä ja kirjoja eri kielillä lainasimme ostoskärryittäin. --
Graduni Narnia-kirjoista valmistui ja tunsin halua aloittaa vihdoin itsekin kirjoittamisen. Mutta 1970-luvun suomettunut Suomi oli tullut henkisesti hyvin ahtaaksi. Kirjoitin kuitenkin yhden lehtijutun Suomen Kuvalehteen. Muutimme Kanadaan --

Ensimmäisen Aurora-kirjan ilmestyessä vihdoin vuonna 1991, maailma oli yhtäkkiä muuttunut. Koti-Suomikin on sen jälkeen alkanut hitaasti avartua, ikkunoita ja ovia avataan. " [Tuo oli vielä vuonna 1996 kovin optimistisesti kirjoitettu.]

Kun koti kävi ahtaaksi. Luovaa iloa. Suomen Nuorisokirjailijoiden 50-vuotisjulkaisu 1996. Nimellä Pirkko Pekkarinen.

Kiinnostavaa on, että minua ei mainita sanallakaan paksussa Suomen lasten- ja nuorisokirjallisuuden historiassa. Kun kysyin miksi, sanottiin: "mutta NN:n piti kirjoittaa Aurora-kirjoista" ja muita selityksiä. Lukijat saavat tehdä omat päättelynsä.

kirjallisuus ja suomettuminen

Rekisteröinti on muuttanut Kiiltomadon keskustelupalstan miellyttäväksi

Kukkia Kiiltomadolle!

Kävin pitkästä, pitkästä aikaa lukemassa Kiiltomadon keskustelupalstaa. Rekisteröinti on muuttanut puolessa vuodessa Kiiltomadon. Siellä keskustellaan nyt miellyttävästi, ja erilaiset ihmiset voivat esittää rauhassa mielipiteitään joutumatta hyökkäyksen kohteeksi. Tuli hyvä mieli.

Käykää Kiiltomadossa! Nyt voisi aloittaa kunnon keskustelut..

Kokemuksia Kiiltomadosta

Olin lievässä flunssassa joululoman 2003 aikaan. Ei voinut kuitenkaan mennä minnekään kylään, ei voinut kutsua ketään. Mitä tehdä? Eräs kirjailija oli kertonut, että on kiinnostava kirjallinen keskustelupalsta nimeltä Kiiltomato. En ollut tiennyt Kiiltomadosta mitään sitä ennen, en edes Kiiltomadon kirjallisuuskritiikistä. Arvelin, että henkevä ja sivistynyt keskustelu piristäsi flunssaista.

Kiiltomato oli siis minulle vain kerran lukemani nimi. Luin Kiiltomatoa ensi kerran tuona Tapaninpäivänä vuonna 2003 ja osallistuin myös keskusteluun. Heti alkuun ihmettelin aiheita, joista siellä keskusteltiin innokkaimmin.

Kokemuksiani Kiiltomadosta 2003-2004

Motto:

Päivä alkaa aina niin iloisesti täällä Kiiltomadossa, suomalaisen sivistyneistön viehättävässä seurassa. Pirkko Anna Amnell 22.04.04 klo 10:22


Yleistä vuosilta 2003-2004:

Oli yllättävää, että aloittamiini kirjallisiin aiheisiin kiinnostui yleensä vain muutama. Keskustelu oli niissä kuitenkin miellyttävää.

27.12.2003 "Sofi Oksanen – kolmannen kulttuurin kirjailija." (0)

01.02.04 "Minulla oli vielä lähde" (Runeberg - 6 puheenvuoroa )

06.02.2004 "Kodikkuus kolmannella vuosituhannella" Bachelard-arvostelusta (12 kommenttia)


Yhdistelmä kirjallisuus ja politiikka kiinnostivat sen sijaan mahdottomasti ja ketjut venyivät:

Esim.
13.03.04 12:22 "Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin"
28.03.04 12:50 "Postmodernismi ja kirjallisuus"

"Toisinajattelija-puheenvuoro" "Mekin saamme nyt puhua", johon olin ajatellut lopettaa Kiiltomatoon osallistumiseni, synnytti 10 päivän nettikivityksen, yhteensä 112 puheenvuoroa 6.4-15.4, kun lasketaan mukaan toisen kirjoittajan aloittama jatko siihen.

06.04.04 10:10 "Mekin saamme nyt puhua". (100 puheenvuoroa)

Liian pitkäksi venyneen ketjun katkaisi Kristina Carlson aloittamalla 13.04.04 20:18 ketjun "Jatkoa vanhaan aiheeseen." (12 puheenvuoroa)

15.04.04 17:56 "Kakkuresepti 3. vuosituhannelle." Yritykseni aloittaa normaali keskustelu [ehdottaa, mitä toivoisi uudelta vuosituhannelta] muuttui rähinäksi. (65 puheenvuoroa)

Kiiltomatoon ehdottomasti kuuluva tärkeä aihe kiinnosti ja keskustelu oli aika hyvää: 12.11.04 13:59 "Mitä mieltä olet sananvapaudesta"(yli 70 puheenvuoroa).

Odotan kiinnostuksella, avaako Kiiltomadon uusi päätoimittaja Karo Hämäläinen Kiiltomadon arkistot luettaviksi. Olen itse tulostanut keskustelut, joissa olin mukana.

Suuri joukko kiiltomatolaisia osallistui myös Rihmastoon, johon minäkin kirjoitin jonkin aikaa nimimerkillä Tiger. Oikea nimeni oli myös esillä. Rihmastossa oli mielestäni mukava tunnelma. Samaa ei voinut sanoa sen ajan Kiiltomadosta. Siellä ei ollut silloin rekisteröintä, jonka ottamista vastustettiin ankarasti.

Osa Kiiltomadon keskusteluihin osallistuneista siirtyi bloggaajiksi.
Olen tulostanut kaikki keskustelut, joihin osallistuin Kiiltomadossa, sillä sen ajan Kiiltomato oli mielestäni erittäin kiinnostava vaihea kulttuurisesti ja poliittisesti. Sitä ei olisi uskonut, jollei olisi kokenut sitä itse.

Kiiltomadossa vastustettiin ankarasti rekisteröintä. Kun se vihdoinkin saatiin aikaan, on tunnelma Kiiltomadossa muuttunut miellyttäväksi

Minulla oli vielä lähde

 Alustus keskusteluun. Kiiltomato 1.2.2004

Minulla oli vielä lähde. [Sua lähde kaunis katselen]

Spontaanisti suoraan nettiin kuten muutkin alustukseni, tämä aamulla kun olin lukenut Hesarista Fagerholmin artikkelin:

Runebergin "Sua lähde kaunis katselen" koulussa kuorossa laulettuna on eräs kauneimpia lapsuudenmuistojani. Sekä sanat että sävel koskettivat minua niin syvältä, että piti ihan pinnistää ettei tullut kyynel silmään.

Monika Fagerholm kertoo tämän aamun Helsingin Sanomissa aivan päinvastaisen muiston samasta laulusta (HS 1.2.2004). Se piti laulaa hänen koulussaan yksinlauluna, ja tilanne aiheutti lapselle häpeän ja epäonnistumisen tunteen.

En varmaankaan edes tiennyt, kuka laulun oli kirjoittanut. Sen kirjoittaja oli minulle samanlainen suomalainen kuin minäkin: hänellä oli lähde, ja minullakin oli lähde.

Minun mummoni laittoi aina puhtaan esiliinan, kun mentiin lähteelle – niin tekevät suomensukuiset naiset yhä vieläkin jossain Venäjällä. Lähteen reunalla kasvoi maariankämmekkä, ja pilvien varjot vaelsivat veden pinnalla. Minä näin ne. Runeberg kirjoitti minun lähteestäni.

(Tästä syntyi lyhyt, mutta miellyttävä keskustelu)

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella

Kirjoituksia Kiiltomadon keskustelufoorumissa:

Olin lukenut ensi kerran Kiiltomatoa tapaninpäivänä 2004 ja osallistunut myös keskusteluun. Osallistuminen jatkui vuonna 2004.

Eräs mukava keskustelu:

6.2.2004 Kodikkuus kolmannella vuosituhannella (alustus ja viestejä keskustelussa)

Tilan poetiikka-keskustelu on miellyttävä muisto Kiiltomadosta.

Minun alustukseni Kiiltomatoon 6.helmikuuta myöhään illalla:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät [Kiiltomadon kritiikissään] Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!

Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan Home. A short history of an idea (1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.

Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

Täällä enemmän samasta aiheesta.

Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin

Kirjoituksia Kiiltomadon keskustelufoorumissa:

Olin lukenut ensi kerran Kiiltomatoa tapaninpäivänä 2004 ja osallistunut myös keskusteluun. Osallistuminen jatkui vuonna 2005.Seuraava alustus pontaanisti suoraan nettiin kuten muutkin alustukseni, samana aamuna, kun olin juuri lukenut Hesarista Fagerholmin artikkelin.(Kiiltomadossa oli keskusteltu siitä, miten kirjailijoiden ja suomalaisen kirjallisuuden asemaa voitaisiin parantaa.)



13.3.2004 Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin (alustus Kiiltomadossa)

Kirjailijan - ja yleensäkin luovan taiteilijan - ammatti on monessa suhteessa erilainen kuin muut. Koska olen itse alkanut kirjoittaa vasta myöhäisessä keski-iässä, voin verrata kirjoittamista ja kirjallista maailmaan muihin aloihin, joilla olen toiminut.

Minun mielestäni Suomessa käydyssä kirjallisessa keskustelussa ei puhuta riittävästi kirjallisista arvoista, vaan keskusteluun sekoitetaan aivan liikaa kirjallisuudelle ulkopuolisia asioita.

Pahinta tässä maassa yleensäkin on se, että kansamme on edelleen jakaantunut: kaupunkilaisiin ja maalaisiin, oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin, uskontoja arvostaviin ja uskontoja herjaaviin. Tämä jakaantuneisuus tuntui minusta järkyttävältä shokilta, kun palasin yhdeksän siirtolaisvuoden jälkeen monikulttuurisesta Kanadasta Suomeen.

Tuntuu monesti siltä, kuin täällä asuisi kaksi kansaa, jotka käyvät jatkuvaa henkistä sisällissotaa ja valtataistelua. Tällainen tilanne on vaarallista pienelle maalle ja sen kulttuurille, kun on väestöä vain yhden suurkaupungin verran. Se vie henkisiä voimavaroja, jotka voisi käyttää muuhun.

Jakaantuneisuus näkyy selvästi kirjallisessa elämässä: kirjallisuuskritiikissä, palkintojen jakamisessa, kustannustoiminnassa sekä apurahojen ja eläkkeiden myöntämisessä. Jos halutaan, että suomalainen kirjallisuus yleensäkin säilyy, olisi viisasta toimia yhdessä ja oppia arvostamaan ennen kaikkea kirjailijan todellista ammattitaitoa.

Suomessakin on yhä enemmän ihmisiä, jotka pystyvät lukemaan kaunokirjallisuutta ja kirjallisuutta käsitteleviä lehtiä muillakin kielillä. Niissä ei tarvitse kohdata tätä jatkuvaa suomalaista jankutusta, mikä lienee yksi syy ulkomaisten kirjojen ja lehtien suureen suosioon.

Lohduttaako Nietzsche?

22.4.2005 Lohduttaako Nietzsche (alustus Kiiltomadossa)

Tämän aamun Helsingin Sanomien haastattelussa (22.4.2005) Helena Sinervo sanoo, että häntä lohduttaa Nietzsche ja toteaa:
"Että minkäänlaista muuta totuutta ei olekaan kuin fiktion totuus."

Olen sitä mieltä, että Sinervon Finlandia-palkittu kirja "Runoilijan talossa" on romaani, jossa on romaanin oma sisäinen totuus.

Mutta onko "Runoilijan talossa" myös relativistisen maailmakuvan julistus?

Tuollainen nietzscheläinen ajattelu johtaa nimittäin suoraan relativismiin, pohjattoman kuilun yläpuolella leijumiseen: Ei ole mitään totuutta. Elämällä ei ole kestävää perustaa. Elämä on ikuista päämäärätöntä harhailua.

Lohduttavaa?

Mekin saamme nyt puhua

Mekin saamme nyt puhua 6.4.2004 (alustus keskusteluun Kiiltomadossa)

06.04.04 10:10 "Mekin saamme nyt puhua". (100 puheenvuoroa) Liian pitkäksi venyneen ketjun katkaisi Kristina Carlson aloittamalla 13.04.04 20:18 ketjun "Jatkoa vanhaan aiheeseen." (12 puheenvuoroa)

"Kehuin tässä jokin aika sitten, että ikärasismia en ole tavannut Kiiltomadossa. Nyt olen tavannut. Kun mielipiteistäni ei pidetty, minua nimiteltiin "sinivalkoiseksi tädiksi". Ikärasismi ja seksismi yhtyvätkin usein.

Sinivalkoinen on Suomen lipun väri, ja meillä on monipuoluejärjestelmä. On mautonta pilkata näitä asioita. Yhtä mautonta on yrittää vaientaa joku henkilö hänen ikänsä vuoksi. Otetaanko ehkä painoindeksi tai hiusten määrä seuraaviksi aseiksi, kun ei muuta keksitä?

1950- ja 60-lukujen vihaiset nuoretkin ovat nyt "tätejä" ja "setiä", suuri osa jo ikionnellisia "mummoja" ja "ukkeja". Emme kuitenkaan sano, että isoisä valittiin eduskunnan puhemieheksi (Lipponen, synt. v. 1941). Emme myöskään sedittele Tuomiojaa (synt. 1946). Viimeksi Finlandia-lautakunnan isoisän ikään ehtinyt puheenjohtaja Kari Rydman (synt. 1936) oli valitsemassa Saision "tätiä" – vaiko onnellista isoäitiä? - (synt. 1949) Finlandia-ehdokkaaksi.

On kiinnitetty huomiota siihen, että harvat naiset aloittivat kirjailijan uran 60-luvulla. Kulttuurielämän politisoituminen oli varmaankin yksi syy, vaikka siitä ei ole paljon puhuttu vieläkään.

Joillakin oli viisaita ja vaikutusvaltaisia ystäviä tai omaisia, jotka pystyivät neuvomaan, miten päästä alkuun niissäkin olosuhteissa ja miten selviytyä. Jotkut käänsivät takkinsa, suuri osa vaikeni. Monta kirjailijaa jäi kokonaan "syntymättä".

On ollut hyvin terapeuttista [ks lisäys] kertoa julkisesti, miltä nuo hullut vuosikymmenet tuntuivat minusta, joka vaikenin kauan ja jopa läksin pois Suomesta. Kertokaa te muutkin, miltä teistä tuntui. Miten te selvisitte?

Pirkko Anna Amnell syntynyt kirjailijana vuonna 1991."


lisäys:

Viittasin seuraavaan yli kuukausi aikaisemmin kirjoittamaani viestiin.

Kiiltomatoon 2004-02-24



Muutin 1970-luvun Suomesta pois (viesti eräässä keskustelussa)

1970-luku oli Suomessa vastenmielistä suomettumisen aikaa. Me muutimme pois. Kesti aikansa, että köyhä viisihenkinen perhe pääsi lähtemään. Asuimme vuodet 1979-1988 Kanadassa. Monet Kanadassa ja Yhdysvalloissa asuvista suomalaisista kertoivat lähteneensä samasta syystä.

Torontossa tapasin paljon Neuvostoliiton ja muiden kommunististen valtioiden kynsistä paenneita ihmisiä, runsaasti myös toimittajia. Kuulin, mitä "ihanat ja vaarattomat idealistit" olivat saaneet aikaan heidän kotimaissaan valtaan päästyään.

Kirjoitin tästä jo vuonna 1996 Suomen Nuorisokirjailijoiden 50-vuotisjulkaisussa.

Ks Pirkko Pekkarinen: Kun koti kävi ahtaaksi. – Nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. 1996, s. 60-62.

Mika Waltarin lumoissa

Mika Waltarin lumoissa. Kiiltomato 20.01.05 - 10.03.05

Yritin saada aikaan keskustelua Mika Waltarista Kiiltomadossa. Eihän siitä Mika Waltarista keskustelemisesta tullut mitään. Tässä muutamia otteita Waltari-viesteistäni.

20.01.05 20:39 Sitä unohtaa välillä, että Suomessa on sellainen maailmanmaineeseen kohonnut kirjalija kuin Mika Waltari. Luen pitkästä aikaa Mikael Karvajalkaa ja huomaan olevani Waltarin tekstin lumoissa. ---

21.01.05 14:09 Faktaa: Ks esim Googlella "Kirjastolehti, 80 vuoden kestosuosikit" Juhani Niemen artikkeli suomalaisen kaunokirjallisuuden suosituimmista teoksista.

24.04.05 20:24 Minua kiehtoo tässä kirjassa etenkin Mika Waltarin kieli. Hän saa myös 1500-luvun elämään. --

24.01.05 23:24 Kauan sitten koululaisena näin ulkomaalaisen, yliopistossa kirjallisuutta opiskelleen miehen kirjahyllyssä Waltarin teoksen Shakespearen teosten vieressä. Tuntui tosi hyvältä..--

(tulostettuja kokonaisuudessaan)