Olin vähän ennen valmistumistani 1970-luvun alussa vuoden tuntiopettajana peruskoulun ala-asteella. Eräänä iltana kun lapseni olivat jo nukkumassa ja mieheni vielä töissä, ovikello soi ja oven takana oli kaksi oppilasta. Toisella oli sylissä valkoinen kani.
- Eikö opettaja ottaisi tätä kania? Meidän isä aikoo tappaa sen, sanoi tyttö itkuissaan.
Enhän minä tietenkään osannut sanoa 'ei'. Kun mieheni tuli kotiin töistä, istui olohuoneen sohvalla valkoinen kani.
Annoimme kanille nimen Mimo. Se sai jäädä, sillä se oppi heti sisäsiistiksi. Se lajitteli tuotteensa: kosteat vessapaperille vatiin ja kuivat pyöreät papanat vadin viereen vessan lattialle. Mimo sai olla enimmäkseen vapaana, vain yöksi laitoimme sen häkkiin.
Lapset olivat tietenkin riemuissaan. Mimo istua kökötti heidän vieressään leikeissä ja esitti välillä valtavia loikkauksia yli huonekalujen. Se viihtyi lastenhuoneessa ja ihastui varsinkin lastenhuoneen tapetteihin. Se tarttui kiinni tapetin alareunasta ja veti itselleen suikaleen toisensa jälkeen herkukseen.
Sitten alkoi tapahtua outoja juttuja: Ompelukone ei toiminut. Jalkalamppu ei toiminut. Mimo oli puraissut johdot poikki. Se joutui tietenkin häkkiin. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Naapuri sanoi, että tietenkin paisti. Otimme kirjastosta sota-ajan keittokirjan ja haimme sen ohjeiden mukaan metsästä havunneuloja Mimon syötäväksi ja katselimme, kun Mimo söi niitä innokkaasti. Havunneulojen piti parantaa makua. Meistä ei ollut tekemään kanipaistia ystävästämme.
Aloimme etsiä Mimolle uutta kotia. Se oli vähällä päästä erääseen talliin hevosen seuraksi. Sitten kuulimme, että erään koulun lastentarhalla oli pihalla kanihäkkejä. Sinne Mimo oli tervetullut.
