Ystävyys

 

Kun muutin uuteen asuntoon, ensimmäisiä asioita, joita tein oli näiden seinäkoristeiden laittaminen keittiön ovenpieleen. Olen saanut molemmat esineet lahjaksi. Kissan ystävältä, jonka olen tuntenut varhaislapsuudesta asti ja toisen ystävältä, johon tutustuin koulun alkaessa. Nämä esineet muistuttavat minua siitä, miten onnellinen olen, kun minulla on ystäviä, joiden kanssa ystävyys on säilynyt halki vuosikymmenien.

Myöhästynyt pääsiäiskommentti: Parantajanaiset

Ninni-kissan leveä pääsiäisyönhaukotus ja Anitan blogin kommentit toivat mieleen keskiajan ja uudenajan alun kansanparantajat ja heitä kadehtineet "viisaat" lääkärit, jotka alkoivat syyttää näitä kilpailijoitaan noidiksi.

Kissan haukotus on aito!

Näen mielessäni Anitan ja Ninnin ennemminkin kansanparantajina: mökin katosta riippuu tusinoittain yrttikimppuja kuivumassa, musta pata on koukussa takan avotulen yläpuolella, ja Anita hämmentää padassa valmistuvia lääkkeitä pitkällä puukauhalla, toisessa padassa kiehuu naapurin emännän mekko värjättävänä, Anitan omat vaatteetkin ovat tietenkin kasvisväreillä värjättyjä. Ninnillä on kuvaan sopivanvärinen turkki ja Anitalla tukka. Mökissä on turvekatto, jolla vuohi tepastelee syömässä mehukkaita kukkasia.

Tällaisia saattoivat olla ne kansanparantajat, joita uuden ajan oppineet lääkärit kadehtivat ja alkoivat syyttää noidiksi. He olivat sitä mieltä että esimerkiksi jauhetut lasinmurut auttavat paremmin lapsen vatsakipuihin kuin parantajanaisen keitokset.

Vihreä ja ruskea

Värikollaasit

Suomalaisen taide-elämän hidas vapautuminen

Kolmekymmentä vuotta sitten kanadalaisessa valtakunnallisessa sanomalehdessä oli kulttuuripalstalla laaja kirjoitus, jossa ihmeteltiin, miksi suomalaiseen designeen erikoistuneessa liikkeessä ei ollut enää mitään uutta ja kiinnostavaa: "For myself it just became boring to go to Karelia, there was no new stimulus" (Debra Sharp: Karelia: Some Success Stories Have Unhappy Endings. The Globe & Mail Dec. 6th 1980). Kirjoitin saman lehden yleisönosastoon kirjoituksen, jossa kerroin tilanteen johtuvan suomalaisen taidekoulutuksen ja yleensäkin taide-elämän politisoitumisesta.

Alkaneella vuosikymmenellä on suomalaisessa taide-elämässä alkanut hiljalleen tapahtua jotain liikettä kohti vapautumista. Tänä aamuna luin Hesarista taiteilija Osmo Rauhalan kirjoituksen, jossa puhutaan samasta aiheesta. Osmo Rauhala: Taidevienti kaipaa uusia tuulia. Helsingin Sanomat/Kulttuuri 13.4.2010.

"Keskittyneen taidehallinnon malli ja ajatus taiteilijasta kansallisena valtion työläisinä levisivät meille Itä-Euroopasta. Samoin menettelytavat joissa kulttuuriväki osallistui yhteiskunnan sulkemiseen ja lahjakkaiden toisinajattelijoiden syrjäyttämiseen alan resurssien jaosta."

Rauhala mainitsee sitten suomalaisia taiteilijoita ja taiteen keräilijöitä, jotka olivat saaneet tunnustusta ulkomailla, mutta joita väheksyttiin Suomessa: Olli Lyytikäinen, J. O. Mallander, Pentti Kouri. "Kaikkia yhdisti suuntautuminen länteen ja siihen liitetty arveluttava maine taidepiireissä."

Rauhala jatkaa: "Taiteen umpioitunutta valtapiiriä yritettiin arvostella, huonoin tuloksin." Rauhala mainitsee Jan Kenneth Weckmanin Suomen Kuvalehdessä 1980-luvun lopulla ja Eero-Pekka Rislakin Image-lehdessä 1990-luvulla ilmestyneet kirjoitukset. Enemmän keskustelua sai aikaan vasta Leena Krohn 2000-luvulla Teemu Mäen videoteoksen ostamisesta Atenemumiin.

Taiteilija Osmo Rauhala kirjoittaa: "Terve luovuus kehittyy moniarvoisessa ilmapiirissä, jossa taiteen tärkeimmistä instituutioista käydään avointa ja säännöllistä kriittistä keskustelua valtamediassa."

Suomessa asuvat lukijani, lukekaa tämä Rauhalan kirjoitus Helsingin Sanomista. Ulkomailla asuville lukijoilleni halusin kertoa, että suomalaisessa taide-elämässä alkaa vihdoinkin tapahtua jotakin liikettä.

Osmo Rauhalan kotisivut

Pidän kukista

 

Mieheni ostaa minulle jatkuvasti kukkia. Se tuntuu hauskalta varsinkin sellaisina vuodenaikoina, jolloin ei näe kukkia ulkona muualla kuin torilla. Onneksi tulppaanit ovat nykyään edullisia ja orkideat kestäviä.