Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide ja politiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide ja politiikka. Näytä kaikki tekstit

torstaina, elokuuta 02, 2012

Kommentti: Kulttuuria


1
Tuli mieleen myös Yhdysvaltojen mustan väestön asema. Ennen piti puhua mustaa slangia, jotta oli kunnon mustan kulttuurin edustaja. Nyt musta amerikkalainen saa olla ihan niin sivistynyt kuin haluaa. Miksi ei tavallinen suomalainen saisi osallistua taiteen ja kulttuurin parhaaseen antiin? Salonen on oikeassa: työväenliikkeen alkuperäinen tarkoitus oli avata kulttuuri koko kansalle.
Miksi laahata historian kaunoja mukaan oopperaankin? Arhinmäki joko mielisteli nuoria äänestäjiä tai on sivistymätön juppi, joka ostelee kalliita design-vaatteita ja lentelee ympäri maailmaa jalkapallo-otteluihin. Sekö muka on malli meille köyhemmille? (klikkaa allla olevaa hakusanaa 'samppanjasosialisti')
2.
Arhinmäki vaikuttaa ihan mukavalta nuorelta ihmiseltä, mutta hänellä ei ole sen kummempaa kokemusta köyhyydestä kuin meillä luutuneilla tädeilläkään, päinvastoin me saatamme tietää, miltä tuntuu olla todella köyhä.

Ehkäpä olet kuitenkin oikeassa ja asia on niin, että nykyajan köyhä voi ostaa kalliita design-vaatteita, joita Arhinmäki haastattelujen mukana käyttää ja köyhällä on varaa matkustaa lentoneella eri puolille maailmaa jalkapallo-otteluihin sen sijaan että hän kävisi Savonlinnassa tai Töölössä Oopperassa. Siinäkö se Arhinmäen malli on? Olen noudattanut porvarillista mallia ja käynyt muutaman kerran Oopperassa, ensin Bulevardilla opiskelijana ja sitten Töölössä. Jos se tekee minusta rikkaan elitistin, niin vähälläpä se tuli. Arhinmäen linjaan ei minulla oel varaa.  No, voisin ostaa spray-maalia ja tehdä muutaman graffitin, olihan minulla koulussa piirustuksessa kymppi. 

3. En kadehdi Arhinmäen elämäntapaa, se ei todellakaan minua houkuta. Haluan muistuttaa vain Sinulle, että Arhinmäen kaltaisia ylellisiä elämäntapoja harjoittavia vasemmistolaisia sanotaan sampanjasosialisteiksi – kuten tiedät.:)

tiistaina, elokuuta 02, 2011

Kosmopoliitti on isänmaallinen

"Paras kosmopoliitti on se, joka eniten rakastaa isänmaataan." Erkki Toivanen kertoo juuri televisiossa Albert Edelfeltistä.
Lisäys:

Suomessakin on patsaita siirrelty poliittisista syistä. Edelfelt-patsaskin on joutunut kokemaan politiikan muutoksista. Se oli pitkään poissa Ateneumin edestä.

Tämä patsas häädettiin nimittäin hulluina vuosikymmeninä "ilkivallan vuoksi" Ateneumin [joka oli silloin taidekoulu] edestä Eiraan ja on tuotu hissukseen takaisin vasta vuonna 2004!. Se on siis jälleen Ateneumin vieressä, rautatietorilta katsoen oikealla puolella. 

http://www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/veistossivu.html?id=11&sortby=statue
http://yle.fi/vintti/yle.fi/teemagalleria_edelfelt/index.html

lauantaina, heinäkuuta 09, 2011

Kommentti: Shakespeare ja suomennokset


Kommenttini:


Pidän esimerkiksi Márquezin romaaneista, vaikka hän on Castron kaveri, mutta en pysty lukemaan Rossin suomennoksia. Rajansa kaikella. Hän karkotti kiihkomarksilaisella puheellaan muun muassa pikkusiskoni, niin että tämä lähti kesken pois Ateneumin karsintakursseilta. Mitä ihmettä Rossi teki sielläkin? Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi ilkeitä tekojaan.


Olen onnellinen siitä, että voin lukea Shakespearea alkukielellä ja vielä iloisempi siitä, että lapsenikin voivat niin tehdä. Siinä onkin yksi erinomainen syy opetella englantia tai lähettää lapsensa opiskelemaan ulkomaille.:)

Anna Amnell
lauantaina, 09 heinäkuu, 2011

maanantaina, marraskuuta 01, 2010

Berliinin veistokset


Berliini2 130, originally uploaded by Anna Amnell.
Berliiniläiset sanovat tätä taideteosta tanssivaksi spagetiksi.
Berliinissä on sekä uutta että vanhaa taidetta, Siitä ehtii nähdä vain osan.
"The Divided Berlin"

tiistaina, huhtikuuta 13, 2010

Suomalaisen taide-elämän hidas vapautuminen

Kolmekymmentä vuotta sitten kanadalaisessa valtakunnallisessa sanomalehdessä oli kulttuuripalstalla laaja kirjoitus, jossa ihmeteltiin, miksi suomalaiseen designeen erikoistuneessa liikkeessä ei ollut enää mitään uutta ja kiinnostavaa: "For myself it just became boring to go to Karelia, there was no new stimulus" (Debra Sharp: Karelia: Some Success Stories Have Unhappy Endings. The Globe & Mail Dec. 6th 1980). Kirjoitin saman lehden yleisönosastoon kirjoituksen, jossa kerroin tilanteen johtuvan suomalaisen taidekoulutuksen ja yleensäkin taide-elämän politisoitumisesta.

Alkaneella vuosikymmenellä on suomalaisessa taide-elämässä alkanut hiljalleen tapahtua jotain liikettä kohti vapautumista. Tänä aamuna luin Hesarista taiteilija Osmo Rauhalan kirjoituksen, jossa puhutaan samasta aiheesta. Osmo Rauhala: Taidevienti kaipaa uusia tuulia. Helsingin Sanomat/Kulttuuri 13.4.2010.

"Keskittyneen taidehallinnon malli ja ajatus taiteilijasta kansallisena valtion työläisinä levisivät meille Itä-Euroopasta. Samoin menettelytavat joissa kulttuuriväki osallistui yhteiskunnan sulkemiseen ja lahjakkaiden toisinajattelijoiden syrjäyttämiseen alan resurssien jaosta."

Rauhala mainitsee sitten suomalaisia taiteilijoita ja taiteen keräilijöitä, jotka olivat saaneet tunnustusta ulkomailla, mutta joita väheksyttiin Suomessa: Olli Lyytikäinen, J. O. Mallander, Pentti Kouri. "Kaikkia yhdisti suuntautuminen länteen ja siihen liitetty arveluttava maine taidepiireissä."

Rauhala jatkaa: "Taiteen umpioitunutta valtapiiriä yritettiin arvostella, huonoin tuloksin." Rauhala mainitsee Jan Kenneth Weckmanin Suomen Kuvalehdessä 1980-luvun lopulla ja Eero-Pekka Rislakin Image-lehdessä 1990-luvulla ilmestyneet kirjoitukset. Enemmän keskustelua sai aikaan vasta Leena Krohn 2000-luvulla Teemu Mäen videoteoksen ostamisesta Atenemumiin.

Taiteilija Osmo Rauhala kirjoittaa: "Terve luovuus kehittyy moniarvoisessa ilmapiirissä, jossa taiteen tärkeimmistä instituutioista käydään avointa ja säännöllistä kriittistä keskustelua valtamediassa."

Suomessa asuvat lukijani, lukekaa tämä Rauhalan kirjoitus Helsingin Sanomista. Ulkomailla asuville lukijoilleni halusin kertoa, että suomalaisessa taide-elämässä alkaa vihdoinkin tapahtua jotakin liikettä.

Osmo Rauhalan kotisivut

sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Oodi vapaudelle

Palasimme vuonna 1988 Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen. Vuonna 1989 eli 20 vuotta sitten Berliinin muuri murtui ja Eurooppa alkoi vapautua. Beethovenin Oodi vapaudelle esitettiin tuona vuonna Berliinissä. Kuulimme tänään YLEn Teemalta tämän historiallisen konsertin.

Presidentti Tarja Halonen on matkustanut muurin murtumisen juhlallisuuksiin. Kiinnostava tilanne. Näin reagoi kansa asiaan Iltalehden keskustelupalstalla.

sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008

Matka Liehun Helenestä Oksasen Puhdistukseen

"Oksasen Puhdistus on häikäisevä. Parasta Suomessa julkaistua kaunokirjallisuutta aikoihin", kirjoitti eräs nimimerkki Parnasson blogissa 5.4.2008. Kylläpä ilahduin. Nyt odotan kiinnostuksella, saako Sofi Oksanen ansionsa mukaisen arvostuksen myös virallisesti. Finlandia-palkinto Sofi Oksaselle!

Pakostakin tulee mieleen vuosi 2003, jolloin ilmestyi toinen suuri romaani, nimittäin Rakel Liehun "Helene", klassikko heti ilmestyessään. "Helene" ei päässyt edes Finlandia-listalle.

Kirjoitin eräällä suljetulla kirjallisella keskustelupalstalla: "Helenen puuttuminen Finlandia-listalta on unohtumaton vääryys.-- Jos listalta puuttuu niin kulttuurisesti merkittävä ja suuren lukuelämyksen tuottava teos kuin Liehun Helene, ei voi enää suhtautua vakavasti näihin raateihin."

Tuosta pettymyksestä suomalaiseen kirjalliseen maailmaan alkoi osallistumiseni Internet-keskusteluihin. En halunnut olla enää hiljaa. Olin ollut siihen asti kokonaan syrjässä kirjallisista piireistä.

Internet-keskusteluissa ilmenevä kirjallisten piirien äärivasemmistolaisuus yllätti yleisyydellään ja sitkeydellään. Ne pitivät vielä 2000-luvulla raivoisasti kiinni menneestä loistostaan. Olin luullut aikaisempia vastaavia tapauksia erillisiksi ilmiöiksi.

Vaikka maksan uskollisesti jäsenmaksuni moniin kirjallisiin järjestöihin, olen pysytellyt viime vuodet entistä kauempana kaikista kirjallisista piireistä. Ehkä tunnelma on alkanut muuttua niissäkin kuten on tapahtunut Internet-keskusteluissa. Ainakin Kiiltomato on aivan erilainen kuin noina aikoina. Parnasso on ilahduttanut monesti.

"Tänä vuonna Ruotsin lehdistössä on kiitetty vuolaasti Rakel Liehun Helene-romaanin intensiivistä sävyä, ja ruotsinnos on ollut ostetuimpien ja lainatuimpien teosten listoilla. " Opetusministeriö 2005
Yhteenveto kommeneteista, joita kirjoitin Puhdistuksesta Parnasson keskustelupalstalle heti luettuani kirjan ihan tuoreeltaan kuten Liehun Helenenkin.

(ostin kirjan 5.4. ja luin sen heti)

perjantaina, marraskuuta 23, 2007

Historialliset romaanit. Kommentti

Jos Hietamies/Hirvisaari kirjoittaisi englanniksi, hän olisi maailmankuulu. Juuri sellaisia rauhallisesti eteneviä, paksuja historiallisia romaaneja luetaan paljon. Karjala ja Itä-Suomi voisivat kiinnostaa kansainvälistä lukijaa yhtä hyvin kuin mikä hyvänsä paikka.

Utrio on tehnyt romaaneillaan valtavan urotyön keskiajan popularisoijana. On hyvin mielenkiintoista verrata hänen historiallisia romaanejaan muiden maiden vastaaviin kirjoihin.

Hänen otettaan sanotaan feministiseksi, mutta se on minusta usein enemmänkin miehinen ja nyky-pohjoismainen, tai ainakin feminismin eri aaltoa kuin esimerkiksi A.S. Byattilla. Ero tulee erittäin selvästi esille, jos verrataan Utrion ja ranskalaisen arkeologin Jeanne Bourin'in romaanien keskiajan naiskuvaa ja perheen kuvausta.

Minusta paljon lukevan aikuisen ihmisen kirjallinen maku on hyvin yksilöllinen, ja se voi vaihdella eri ikäkausina. Politiikka vaikuttaa luonnollisesti kirjalliseen makuun. Onhan kirjassa kyse aina maailmankuvasta.

Vasemmistolaista maailmankuvaa pidetään Suomessa kirjallisissa piireissä "luonnollisena", sitä ei saa edes sanoa poliittiseksi, mutta esimerkiksi Waltariin suhtaudutaan usein torjuvasti.



Lisäys:
Muistelen haikeana kouluaikoja, jolloi luin kirjan päivässä niin kuin Sedis kertoi jokin aika sitten tyttärensä tekevän.

Seuraava kommentti samassa keskustelussa. Talteen tännekin:

Hyvä Salla,

tuo "typerä idealismi ja show" oli hyvin vakava asia aikanaan ja sillä on seurauksia edelleen varsinkin Suomen kultturielämässä.

Minustakin olisi ihanteellista, jos kirjailijoita ja taiteilijoita yleensäkin kohdeltaisiin jo 2000-luvun Suomessa oikeudenmukaisesti riippumatta heidän poliittisista, uskonnollisista ja muista mielipiteistään.

Yksityiset kirjallisuudenystävät niin usein onneksi tekevätkin. Jokainen valitsee tietenkin lempikirjailijansa makunsa mukaan, ja siihen vaikuttavat monet asiat, joista kaikkia ei ehkä edes tiedosta.

Politiikka tulee mielestäni esille nykyään lähinnä siinä, että suositaan omia entisiä ja nykyisiä puoluetovereita ja jopa heidän jälkeläisiään. Joku voisi nyt laulaa vasemmistokulttuurin 20 perheestä.

Haastattelut ja kirja-arvostelut heistä ovat ainakin Hesarissa usein kuin hurmaantuneita pyhimyskertomuksia. Kansa muriseee myös kirjallisuuspalkinnoista, mutta kirjailijat ja taiteilijat eivät yleensä uskalla sanoa mitään siinä pelossa, että heitä syrjitään. Osmo Rauhala on eräs niitä harvoja tunnettuja taiteilijoita, jotka ovat uskaltaneet puhua asiasta julkisesti.

Kommentti 24.11. 2007

Olisi aivan ihanaa, jos tuo vaihe Suomen lähihistoriaa voitaisiin pyyhkäistä pois noin vain. Mutta valitettavasti ei näin ole.

Historian kriisivaiheet ovat usein aiheena ns. hömpässäkin. Ajatellaan vaikkapa sarjaa "Punainen neilikka". Taustalla on verinen historia, mutta siitä syntyy historiallinen romaanisarja, joka on viihdyttänyt ihmisiä jo yli 100 vuotta.

Viimeisimmässä "Punainen neilikka" -elokuvassa olin näkevinäni vakavan pohjavireen: on traagista, kun veli taistelee veljeä vastaan, ja sisaret myös omilla keinoillaan.

Niinpä Suomen historian tragedioistakin tullaan kirjoittamaan niin kauan kuin tarinoita kerrrotaan. Ehkä kestää kuitenkin kauan ennenkuin niistä kirjoitetaan vauhdikkaita seikkailuromaaneja tai romanttista viihdettä.

Ellis Peters, naiskirjailija hänkin, kertoo eräässä historiallisessa romaanissa, Veli Cadfael-kirjassa, kuinka vanhojen soturien haavat saattavat aueta vielä vuosia taistelujen jälkeeen.

Näin on myös niissä henkisissä haavoissa, joita suomalaisiin syntyi 1960- ja 1970 -luvun Suomessa. Parantumista tapahtuisi paremmin, jos vallitsisi oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja avomielisyys myös Suomen kirjallisessa maailmassa.

Menestyneiden viihderomaanien kirjoittajat eivät ole kana-aivoisia bimboja, vaan yleensä hyvin älykkäitä ja jopa oppineita naisia. Pidetään mielessä, että parhaat hömpän helmetkin ovat syntyneet samalla tavalla kuin muutkin aidot helmet, kärsimyksestä.

"Tuulen viemää" syntyi suuresta tragediasta, sisällissodasta. Vielä nykyään Gettysburgin kedoilla voi tuntea "veren hajun", kärsimykset ja kuoleman. Ja tuo aika vaikuttaa vieläkin Amerikan historiaan ja sen kautta maailmanhistoriaan.

tiistaina, toukokuuta 22, 2007

Patsaat ja politiikka

EliasLönnrot

Kuva: Anna Amnell

Elias Lönnrot

Lönnrotinkadulla on Vanhankirkon puiston lähellä tämä Emil Wikströmin veistämä kalevalaishenkinen patsas, joka vahvisti suomalaisten kansallista identiteettiä.

Albert Edelfelt, Helsinki, Finland

Kuva: Anna Amnell

Kyllä Suomessakin on patsaita siirrelty poliittisista syistä. Edelfelt-patsaskin on joutunut kokemaan politiikan muutoksista. Se oli pitkään poissa Ateneumin edestä.

Tämä patsas häädettiin nimittäin hulluina vuosikymmeninä "ilkivallan vuoksi" Ateneumin [joka oli silloin taidekoulu] edestä Eiraan ja on tuotu hissukseen takaisin. Se on siis jälleen Ateneumin vieressä, rautatietorilta katsoen oikealla puolella.