Toteuta unelmasi. My Old Bear, a doll & teddy bear museum in Lézan

Website. Musée de poupées & nounours de Lézan )




Photo: Anna Amnell
- Kuule, Nallevaari, kyllä se niin on, että vaikka tuolla netissä on kaikenlaista mukavaa asiaa, niin minun lempiluettavaani on MY OLD BEAR'n sivut.
- Minä oon ihan addiktoitunut niihin Molla Maijan, eikun Ulla-Maijan sivuihin. Eilenkin kun sinä olit päivätorkuilla, minä seikkailin siellä tassunjäljissä ja löysin vaikka mitä. Se on minulle vähän sama juttu kuin se kaappi niille Narnian lapsille: pääsee toisiin maailmoihin. Voi kun minäkin uskaltaisin toteuttaa unelmani niin kuin Ulla-Maija.
- No, mikä se sinun unelmasi on, Nallemuori?
- En kerro. Sittenpähän näet.

My Old Bear -museon sivut kolmella kielellä. Klikkaa Suomen lippua, niin pääset suomenkielisille sivuille. Taputtele tassuja, seikkaile, tutki, löydät paljon muutakin hauskaa teddykarhuista, nukeista, lelumuseoista. Ulla-Maija Suonpään blogi Museopäiväkirja

Ensin ajatukset, sitten sanat. Thoughts & words

Kun kapteeni Cook meni Australiaan, hän näki siellä outoja eläimiä, jotka hyppelivät takajaloillaan ja kantoivat poikasiaan vatsapussissa. Nämä eläimet askarruttivat häntä. Hän pohti ja mietti ja ajatteli niitä. Hänellä ei ollut kuitenkaan sanaa tai nimeä niille. Siitä huolimatta hän ajatteli niitä.

Postmodernin ajattelun mukaan kieli luo henkisen elämän ja ajatukset. Ihmisellä ei voi olla ajatuksia ennen sanoja. Mutta Michael Devitt & Kim Sterelny päättelevät, että kapteeni Cookin lailla ihmisellä on ollut ajatuksia ennen sanoja, ennen kieltä. Korkeammat eläimetkin ajattelevat, ”mutta eivät todennäköisesti puhu”.

”We had thoughts before we were able to say anything, and before we learned any linguistic conventions. – - The higher animals can think, but probably not talk.” Michael Devitt & Kim Sterelny: Language and Reality
An Introduction to the Philosophy of language, 127.

Ai, niin se sana. Se on kenguru, jonka alkuperästä voi lukea täältä.

Sukutarinoita ja kansallisia myyttejä. Happy Thanksgiving!

kuva: Vintage Spot Illustrations. Dover
Asuin teini-ikäisenä vuoden Montanassa American Field Service -vaihto-oppilaana perheessä, joka oli kotoisin Bostonista. Isovanhemmat olivat tulleet Irlannista. Kaksi isoisää ja yksi isotäti matkusti joka vuosi Montanaan kiitospäivää juhlimaan.

Päivällä perhen viisi tyttöä ja minä kannoimme autotallista pukkijalat ja kaksi pöytälevyä suuren olohuoneen keskelle. Pitkä pöytä peitettiin ensin huovilla ja sitten valkoisilla pöytäliinoilla. Juhla-astiat ja pöytähopeat otettiin esille. Kalkkuna, karpalohyytelö, vihannekset ja kurpitsapiiras tuoksuivat. Illalla kuunneltiin musiikkia - joko perheenäidin pianonsoittoa tai äänilevyjä, ehkä minun kunniakseni soitettiin Sibeliusta, joka oli eräs perheen suosikkeja.

Mutta sitä ennen aterialla kerrottiin sukutarinoita. Toinen isoisistä kertoi siitä, kuinka hän muutti nuorena poikana Bostoniin Irlannista, kun siellä oli kova nälänhätä. Hän aloitti ensin apupoikana, myöhemmin koneenkäyttäjänä elokuvateatterissa, hankki itselleen oman elokuvateatterin ja lähetti lapsensa yliopistoon opiskelemaan. Toinen poika oli maankuulu baseball-tähti ja liikemies.

AFS-isäni Archie oli opiskellut kirjallisuutta yliopistossa, mutta mennyt laman vuoksi mekaanikoksi Fordin tehtaille ja päätynyt varakkaaksi liikemieheksi kauas länteen. Kerrottiin muitakin sukutarinoita, etenkin se, että perheen äiti Roz oli karannut kotoaan ja mennyt salaa naimisiin Archien kanssa. Roziesta ei tullut konserttipianistia vaan viiden lapsen äiti, joka soitti kuitenkin vuosikymmenet kolmen naisen kanssa pianokvartetissa. Yhtenä kiitospäivänä kuulee paljon sukutarinoita.Tietenkin kerrottiin siitä Amerikan kaikkein ensimmäisestä kiitospäivästä perheen nuorimmille lapsille.
- Tultiinko me Mayflowerilla? kysyi Jean, nuorin. – Meidän suku.
- Melkein, sanoi ukki.

Meille suomalaisille on rakas tarina Joulupukista, joka asuu Korvatunturilla ja vie lahjoja kaikille maailman lapsille. Amerikkalaisilla on kaunis tarina ensimmäisestä kiitospäivästä vuonna 1621, jolloin uudisasukkaat juhlivat kiitospäivää Amerikan alkuperäisen väestön kanssa.

Todellisuudessa intiaanit olivat viettäneet sadonkorjuun juhlaa jo tuhansien vuosien ajan samoin kuin muutkin kansat maailmassa. Amerikan mantereen ensimmäinen varsinainen kiitospäivä vietettiin jo vuonna 1578 New Foundlandissa, jossa englantilainen Martin Frobisher piti juhlan sen kunniaksi, että oli säilynyt hengissä pitkän ja vaarallisen merimatkan aikana.

Myös Amerikan mantereelle muuttaneet hollantilaiset, espanjalaiset ja ranskalaiset juhlivat sadonkorjuuta. On totta, että Plymouthin uudisasukkaat järjestivät kiitosjuhlan paikallisille intiaanien edustajille. Heillä oli syytä kiittää, sillä intiaanit olivat opettaneet heitä viljelemään maata ja pelastaneet heidät nälkäkuolemalta.

Mutta se ei ollut samanlainen kuin nykyinen kiitospäivä, enemmänkin virallinen, hyvin arvokas seremonia, jossa oli mukana korkea-arvoisia intiaanien edustajia. Intiaanien ja eurooppalaisten väliset suhteet eivät olleet suinkaan ainaista sodankäyntiä niin kuin Villin Lännen elokuvissa.

Amerikka on nykyään entistä monikulttuurisempi maa, ja kiitospäiväkin saa monenlaisia vaikutteita uusilta amerikkalaisilta. Luulen, että tänään ryhdytään kuitenkin juhlimaan kiitospäivää melko perinteisesti. Ensimmäisen kiitospäivän tarina on liian hyvä unohdettavaksi. Uskon, että se kerrotaan myös nykyajan lapsille. Toivon, että kiitospäivää juhlittaisiin taas Euroopassakin.