Laivalla New Yorkiin ja takaisin 1950-luvulla

Takaisin Eurooppaan

Jatkan leikekirjan tallentamista. Siihen aikaan, kun menin AFS- vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, matkustin ensin junalla Iisalmesta Helsinkiin, sieltä Tukholmaan laivalla, sitten junalla Hollantiin, josta Arosa Kulm -niminen laiva vei New Yorkiin. Pari päivää New Yorkissa ja sieltä matkustin Greyhound -bussilla Montanaan. Matka kesti yhteensä pari viikkoa. Tänään sukulaiseni tulee suoralla lennolla Kaliforniasta Helsinkiin. Ei siinä mene edes vuorokautta.

Matkustaminen laivalla valtameren yli oli hieno kokemus. Oli kauniita iltaruskoja, tasaista merta, jossa delfiinit ja valaat uiskentelivat, oli myrskyäkin, jolloin aaallot kävivät yli vanhan laivan reunan. Kaikkia näitä kokemuksia olen kuvannut siellä täällä nuortenkirjoissani. Jostain syystä en ole kirjoittanut kirjaa vaihto-oppilasvuodestani. Jostain syystä ei ole kukaan muukaan vaihto-oppilas kirjoittanut, vaikka minunkin ryhmässäni oli tyttö, joka oli jo kirjoittanut satukirjan (Liisa Komonen: Viisaat sukset) ja ainakin yksi tuleva toimittaja, Marja-Leena Rosola (Markkula). Hän otti minusta tuon kuvam, jossa ihmettelen, kun New York ja Vapauden patsas ilmestyvät esiin horisontista.

 Eräs musiikkia amerikkalaisessa yliopistossa aikuisena opiskellut nainen on kirjoittanut vaihto-oppilaskirjan, mutta se ei vaikuttanut minusta koululaisen vaihto-oppilasvuodelta. Suosittu se on ollut ja on varmaankin lisännyt koululaisten kiinnostusta lähteä vaihto-oppilaaksi. Muitakin kirjailijoita on ollut vaihto-oppilaina. Kukahan kirjoittaa omasta vaihto-oppilasvuodestaan?

Kuvia erään saksalaisen siirtolaisen matkalta New Yorkiin samalla laivalla mutta eri aikaan.

Aikaisempi kirjoitukseni vaihto-oppilasvuodestani.

AFS-vaihto-oppilaana 1950-luvun Amerikassa

Astun laivaan, ja alkaa paluumatka New Yorkista takaisin Eurooppaan. Takana on suuri kokemus.
Lehtihaastatteluja

Olin kotikaupunkini Iisalmen ensimmäinen vaihto-oppilas, AFS-vaihto-oppilaana lukuvuoden 1956-1957 Yhdysvalloissa. Presidenttinä oli Eisenhower, Elvis Presley oli julkaissut vasta ensimmäisen single-levynsä. 1950-luku oli Amerikan kulta-aikaa taloudellisesti, ihmiset olivat optimistisia ja iloisia. Kylmän sodan varjo leijui kuitenkin jo jossain kaukana,  kouluissa pidettiin evakuointiharjoituksia sodan varalle. American Field Service oli alkanut ambulanssitoimintana maailmansotien ajan Euroopassa.

Sotien jälkeen oli alussa Fullbright-ohjelmaa edeltävia apurahoja tutkijoille. Vasta 1946 alkoi vaihto-oppilasohjelma koululaisille. Sain kokostipendin vaihto-oppilasvuodekseni. Vain taskurahat täytyi lähettää edeltäkäsin New Yorkiin toimistoon, josta ne sai joka kuukausi.

Ulkomailta saapuvat vaihto-oppilaat olivat vielä 1956 niin harvinaisia, että The New York Times kirjoitti etusivullaan saapumisestamme. Meitä oli yhteensä 807 koululaista. Nykyään pelkästään AFS:n kautta lähtee noin 10000 koululaista vaihto-oppilaiksi eri maihin. (kuvattu leikekirjasta, jota kokosin tuona aikana)

Muutama päivä Montanaan saapumisen jälkeen sain valita koulussa aineet, joita lukisin. Lukujärjestys oli sama joka päivä. Valitsin pakollisten englannin, yhteiskuntaopin ja Amerikan historian lisäksi taiteen, espanjan ja ranskan. Kaikki näitä aineita oli viisi tuntia viikossa. Oppikirjat sai lainaksi koululta. Ne olivat melkein yhtä paksuja kuin vanhan ajan perheraamatut.

Lehdet haastattelivat usein. Tässä esittelen kansallispukuani AFS-sisarelleni. Kansallispuku päällä pidin puheita kevätlukukaudella. Vierailin erilaisissa yhdistyksissä ja muun muassa seuduilla, joilla oli suomalaisia.

Kaikki nuoret kävivät 18-vuotiaaksi samaa koulua ja saivat diplomin koulun päättyessä. (Olen takarivissä keskellä.)

Lukuvuoden aikana oli iltapäivisin kerhoja, joissa oppi kokoustekniikkaa, sai harrastaa näyttelemistä tai muuta, mistä oli kiinnostunut. Lukiolaisille oli useita iltapukujuhlia, joihin mentiin kavaljeerin kanssa, kaksi paria yhdessä autossa. Yleensä opettajia istui seinävierustoilla valvomassa nuorten juhlintaa.

Vuonna 1957 esiintyi Elvis TV:ssä. AFS-perheeni pikkutytöt olivat haltioissaan.

(Olen poistanut kuvat, jotka olin valokuvannut leikealbumistani.)

Ennen kuin palasimme kotimaihimme, teimme busseilla kiertomatkan Amerikan itärannikolla, olimme viikon New Yorkissa perheissä ja vierailimme Valkoisessa talossa. Olimme jälleeen the New York Times -lehden  etusivulla, kun istuimme Valkoisen talon pihanurmikolla, ja presidentti Eisenhower piti meille puheen.

Puhun huomenna ensi kertaa julkisesti vaihto-oppilasvuodestani. Vertaan silloin myös elämää 1950-luvun Suomessa ja Amerikassa.

Turun kirjamessut 2013 sunnuntaina 6.10.2013.
Suomen Nuorisokirjailijat A/18 klo 12.30. Haastattelijana on kirjailija Tuija Lehtinen.
http://www.nuorisokirjailijat.fi/amnell-anna.html

Klo 14.30 keskustelen samassa paikassa kirjailija Katja Krekelän kanssa kirjoittamisen iloista ja vaikeuksista. Haastattelijana on Jade Lehtinen.
Kotisivublogi Anna Amnell

Jos olet Turussa huomenna, tervetuloa!

American Field Service tänään
http://www.afs.org/

Suomen AFS
http://www.afs.fi/


Tästä blogistani valitsemalla klikkaamalla esimerkiksi hakusanoja -'vaihto-oppilas', 'AFS'.
https://issuu.com/leenauutela/docs/opus_01092013_valmis/34

1.9.2013 - Turun kansainvälisten Kirjamessujen ohjelmalehti | Issuu is a digital 
opus_01092013_valmis
... 12.30 Vaihto-oppilas: Anna Amnell ja Billings (Montana) all year long.

Kommentti: Paluumuuttajaakaan ei ymmärretä

Minusta on tuntunut, että vaihto-oppilaana oloa tai opintomatkaa arvostetaan enemmän kuin paluumuuttajan lapsena tai aikuisena viettämiä vuosia ulkomailla.

Kemppisen blogin kirjoitus Rakas entinen rasisti
Anita kommentoi: "Mutta mitenkäs taustan salaa -- kun tausta näkyy ihonväristä."

Kommenttini:

Se voi olla ankaraa, armotonta. Tulee mieleen erään amerikkalaisen romaanin lapsi, joka sanoi: Äiti, miksi teit minusta mustan?
 Muut sisarukset olivat valkoisia.

Vaikeaa on meidänkin perheen kokemuksen mukaan ja ystäviemme mukaan myös paluumuuttajilla, nimenomaan lapsilla ja nuorilla, jotka näyttävät "suomalaisilta", heillä on suomalainen nimi, mutta he ovat kulttuuriltaan jotain muuta tai ehkä kahden kulttuurin ihmisiä, joita ymmärretään Suomessa monesti vielä huonommin kuin maahanmuuttajia. (Eräs Helsingin yliopiston espanjanopettaja käytti sanaa 'kulttuurimulatti' tästä ilmiöstä)

Jos osaa kahta kieltä, ja siirtyy niissä vaivattomasti, jotkut kuulijat kokevat olonsa hankalaksi, ajattelevat että toinen teeskentee, näyttelee.

Sitten taas se, että on suomalainen nimi, on monesti työeste. Ei uskota, että paluumuuttaja on täysin englannin- tai ranskankielinen, elänyt vieraskielisessä kulttuurissa täysivaltaisena ehkä erinomaisesta kielitaidostaan kehuttuna "syntyperäisenä" henkilönä. Vaikkapa käännöstehtävä annetaan Suomessa jollekin, jolla on vieraskielinen nimi.:)

Suomessa ollaan edelleen hyvin tottumattomia siirtolaisiin, paluumuuttajin ja monen kulttuurin ihmisiin.

Ihmettelen sitä, miten hyvin jotkut venäläiset emigrantit selvisivät. Oltiinko siihen aikaan tottuneempia monikielisyyteen?

Lisäys: Monet paluumuuttajatuttavat ovat sanoneet, että heidän kokemuksistaan ei haluta edes kuulla.

Kaksi flyygeliä olohuoneessa

Flyygelin kuva: Wikipedia, ks sieltä myös 'pianokvartetti'.

Vaihteeksi TV-ilta. Ensin katsoimme dokumenttisarjaa "Siirtolaisesta miljonääriksi", ja vuorossa oli flyygelintekijäsuku Steinway. Ohjelman jälkeen pohdimme sitä, paljonko Steinway-flyygelit nykyään mahtavat maksaa - noin 100 000 euroa.

Siitä tuli mieleen aika, jolloin olin American Field Service -vaihto-oppilaana Amerikassa. Kun olin ollut viikon pari isäntäperheessäni, kirjoitin luokkatovereille Suomeen. Kun kerroin muun muassa sen, että perheen kolmikerroksisessa talossa oli olohuoneen keskellä lomittain kaksi flyygeliä, sain Suomesta kirjeen: Älä viitsi enää kirjoittaa sieltä. Kaikki sanovat, että sinä valehtelet. Iisalmessa oli muistaakseni siihen aikaan yksi flyygeli, ja sekin kaupungin juhlasalissa. Ehkä oli toinenkin, sillä kerrottiin vitsiä rouvasta, joka meni ostamaan musiikkikaupasta flyygelin nuotteja.

Nuo kaksi flyygeliä eivät olleet kuitenkaan siinä amerikkalaisperheessä koriste-esineitä vaan käyttöesineitä. Perheenäiti oli pianisti ja soitti kolmen ystävänsä kanssa pianokvartetissa, kahdeksankätisesti kahdella pianolla, mikä on harvinaisempi muoto pianokvartettia. He soittivat myös paikallisen sinfoniaorkesterin kanssa konserteissa. Eräänä päivänä, kun olin sairas ja poissa koulusta, kuulin heidän soittavan koko päivän Debussyn musiikkia.

"A rare form of piano quartets consist of two pianos with two players at each piano. This type of ensemble is informally referred to as "8 hand piano", or "2 piano 8 hands".
https://en.wikipedia.org/wiki/Piano_quartet

". Roz loved the arts. She wrote poetry, explored ceramics and painting. But her first love was music. She studied piano for many years. Eventually, she and three friends, formed the First Billings Piano Quartet and were able to perform with the Billings Symphony as well as give concerts of their own," Muistokirjoitus
http://www.michelottisawyers.com/rosamond-d-cochrane/

Rozin Pianonsoitonopettaja oli Ralph Rauh, joka teki minullekin Seashore-testin. Lue lisää
https://blogisisko.blogspot.fi/2011/05/soittotunneilla-ja-seashore-testissa.html

Sortovuosina nuoret miehet pakenivat Amerikkaan

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään  "Nuoret miehet pakenivat Venäjän armeijaa Amerikkaan." HS/Kulttuuri/HS 100 vuotta sitten 30.7.2010.

Kun ensimmäisen Aurora-kirjani "Aurora Vaahteraalakson tyttö" ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1991, Hesarin vasemmistolainen kirjallisuustoimittaja tuijotti minua kuin naskaleilla kirjani julkistamistilaisuudessa ja kirjoitti muutoin kohtuullisessa kirja-arvostelussaan lopuksi "kirjoittakoon seuraavaksi kansalaissodasta". Siirtolaiset olivat minulle tuttuja. Olin kuullut heidän tarinoitaan jo American Field Service -vaihto-oppilaana muun muassa Red Lodgessa, josta Helsingin Sanomissa on kuva, ja varsinkin Kanadassa, jossa olin itse "suomettumista paossa" yhdeksän vuotta. Aurora-kirjat kertovat sortovuosien ajan Suomesta, josta ei saanut kirjoittaa edes poikakirjoja Kekkosen aikana.


Lue koko juttu ja tekstinäyte

Mika Waltari-muisto

Olin American Field Service -vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa 1950-luvun lopulla. Bostonista kotoisin olevan AFS-perheeni isä oli opiskellut yliopistossa kirjallisuutta, mutta lähtenyt sodan jälkeen liikemieheksi Montanaan. Olohuoneessa oli yksi seinällinen kirjoja, mitä en ollut odottanut amerikkalaisesta perheestä. Kirjahyllyssä oli Shakespearen teosten vieressä Mika Waltarin "Sinuhe". Tuo muisto lämmittää yhä mieltäni vielä 50 vuoden jälkeen.

Sinuhe egyptiläinen (1945) ilmestyi englanniksi lyhennettynä vuonna 1949 Naomi Walfordin kääntämänä. Se oli eniten myyty kirja Amerikassa tuona vuonna. Siitä tehtiin Hollywood-elokuva vuonna 1954. Sen ajan Yhdysvalloissa Suomesta tiedettiin vain Sibelius, talvisota ja se että Suomi oli maksanut velkansa. Ja ennen kaikkea Mika Waltarin "Sinuhe".

Mika Waltari on tullut minulle erityisen läheiseksi sen jälkeen, kun olen kirjoittanut historiallisia nuortenromaaneja 1500-luvusta. Waltari sopii esikuvaksi, sillä hän saa historian elämään.

Mika Waltari -seura

Valkoinen lakki kaikille!

Tämä kirjoitus syntyi kommenttina Ikkunaiineksen blogikirjoitukseen, jonka kommentteja on jo edellä tässä blogissa.

Keskusteltiin tasoryhmistä:

Nähdäkseni tasoryhmien poistamisen syynä oli Itä-Saksasta omaksuttu käsitys opetuspaketista, joka tungetaan jokaiseen lapseen. Marksilaisuushan ei tunnustanut perinnölllisyyttä, ihmisten erilaisia lahjoja.

Koululaitoksen tulisi olla joustava. Jos kaikki lähtisivät koulusta samanarvoisina, "sama lakki päässä", he voisivat alkuun hakeutua niille aloille, joissa he ovat menestyneet koulussa tai joihin ovat koulussa keskittyneet.

Myöhemmin voisi täydentää suorituksiaan joissain aineissa, jos haluaisi vaihtaa alaa.

Oppilaiden jakaminen kahteen eri koulumuotoon peruskoulun jälkeen on epädemokraattista ja ihmisarvoa loukkaavaa.

Halutaanko pitää yllä marksilaista yhteiskunnan kahtiajakoa, jotta saadaan äänestäjiä? Mistä muusta syystä pohjoisamerikkalaistyylistä koulumuotoa vastustetaan?

Kaikki lahjakkuudet ovat nimittäin samanarvoisia.

Valkoinen lakki kaikille!

Tähän kirjoitti nimimerkki Catulux:

"Anna-rukka löi kirveensä kiveen: '
Valkoinen lakki kaikille!'

Tässä korostuu suomalainen tyypillinen asennevamma. Ylioppilastutkinnon/paperisvistyksen yliarvostaminen, joka periytyy varmaan tsaarin ajoilta.

Toisaalta tähän demarinäkemykseen ollaan jo ajautumassa ajopuun tavoin. Suunnitellaanhan LUKIOONKIN (!) jo tukiopetusta; ainakin puheen aiheena seon ollut."

Ja minä vastasin:

Hyvä Catulux,

en ole mikään tyttörukka, vaan maailmaa nähnyt aikuinen nainen. Olen itse käynyt koulua Yhdysvalloissa ja kolme lastani Kanadassa Torontossa 1980-luvun. Yhteensä 10 vuoden kokemus pohjois-amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä.

Kaikki nuoret saivat tosiaan saman neliskulmaisen tupsulakin valokuvaan päähänsä.

Kouluissa oli valinnaisia aineita, tasoryhmiä, tukiopetusta, hyvä järjestys, ystävällinen tunnelma, siis miljoonakaupungissa Torontossa.

Kirjallisuuden ja taiteen opetus oli korkeatasoista. Kielistä pitävä tytär opiskeli koulussa englantia, ranskaa, saksaa ja espanjaa. Matematiikasta kiinnostunut poika sai yliopistotasoista opetusta jo lukiossa, mutta vieraita kieliä ei tarvinnut lukea, oli vain toinen kotimainen eli ranska. Kaikki lahjakkuustyypit huomioitiin. Koulunsa keskeyttäneitäkin oli, mutta he olivat pieni vähemmistö.

Lukion jälkeen toiset menivät yliopistoon, toiset töihin tai oman alansa college-opintoihin (ammattikoulu).

Yhteiskunta on siellä demokraattinen ilman sosialismia.

Ei utopiaa vaan realismia, hyvä Catulux.


Catulux myöntää, että ei ollut perillä tilanteestani. Vastaan:

Hyvä Catulux,

näissä nettikeskusteluissa ei aina jaksa lukea kaikkia viestejä.

Kävin koulua Montanassa tavallisessa amerikkalaisessa koulussa, jossa olin American Field Service -vaihto-oppilaana. Halusin nähdä maailmaa.
Köyhänä sain kokostipendin, matkat ja kaikki maksettiin.

Kanadassa asuessamme vietimme melkein kaikki kesälomat Yhdysvalloissa telttailumatkoilla eri puolilla mannerta tavallisten amerikkalaisten parissa.

Kanadassa lapsemme kävivät tavallista kanadalaista koulua, jossa suurin osa oppilaista oli siirtolaisten lapsia. High school oli erittäin monikulttuurinen - ja rauhallinen. Ne hyvät tavat ja ystävällisyys. Koulua ja kotia arvostettiin.

On eräs asia, jota suomalaiset eivät tule ajatelleeksi. Kansa on Yhdysvalloissa nyt useita vuosia keskellä kuumaa vaalikampanjaa. Vastapuolta haukutaan ihan kaikesta. Amerikassa sanavapaus on aivan omaa luokkaansa. Politiikastakin puhutaan avoimesti.

Yhdysvallat on demokratia, siellä ei istu sama ihminen presidenttinä vuosikymmenet.

Vielä koulusta: Jokaisen lapsen ja nuoren koulunkäyntiin vaikuttaa hyvin paljon perhetilanne. Mikään koulumuoto ei auta, jos koti ei huolla lasta.

Kotia ja perhettä ei arvosteta Suomessa. Lapset työnnetään yhteiskunnan hoidettaviksi. Siihenhän kansaa on ohjattu jo muutama vuosikymmen. Seuraava aste olisi siirtää kaikki lapset sisäoppilaitoksiin, jotta vanhemmat saisivat olla töissä ja muutenkin "toteuttamassa itseään".

Äskeisen Unicefin tutkimuksen mukaan suomalaisten (ja pohjoismaalaisten) lasten psykososiaalinen tilanne on heikko verrattuna muiden yhtä rikkaiden maiden lapsiin. Raha ei ratkaise kasvatuksessa. Lapsi ja vielä nuori aikuinenkin tarvitsee vanhemmiltaan kasvatusta, tukea ja rakkautta. Ja aikaa. "Laatuaika" on huono vitsi.

Käykää seuraamassa keskustelua.

Kohtalona Rock Around the Clock

Anna Amnell ( Pirkko Anna Amnell, Pirkko Kolehmainen]

Lehtikuva haastattelusta, joka tehtiin minusta amerikkalaisessa koululehdessä vuonna 1956, kun olin juuri saapunut Euroopasta.

Kun läksin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, en osannut tanssia. Opin tanssimaan laivalla keskellä Atlantia viulun ja hanurin soiton mukaan niin kuin ainakin Amerikkaan menijä. Ystävystyin joihinkin portugalilaisiin vaihto-oppilaisiin, jotka opettivat minut tanssimaan. Se oli hyvä asia, sillä Amerikassa koulutanssiaiset olivat osa kouluelämää.

Muutaman kerran vuodessa oli iltapukutanssiaiset, jonne mentiin kavaljeerin kanssa, mieluiten kaksi paria yhdessä. Pojat pyysivät tytöt daamikseen ja tulivat juhlapuvussa orkidea kädessä hakemaan kotoa. Orkidea kiinnitettiin iltapukuun. Tytöillä oli pienet kirjat, joihin tanssit merkittiin. Vanhempia ja opettajia istui juhlasalin seinustoilla. Orkesteri soitti. Se olisi voinut tapahtua Viktorian aikaan.




I took this photo in Split, Croatia. It reminded me that school dances were similar formal events in 1950's America.

Oli siis onni, että olin oppínut tanssimaan edes vähän. Iltapukujakin riitti, sillä perheessä oli yhteensä viisi tyttöä, ja yläkerran vaatehuoneessa riippui monta iltapukua. Niissä näytti suurin piirtein kermaleivokselta.

Eräänä päivänä, kun tulin koulusta, perheen pienemmät tytöt olivat pomppia kattoon, sillä telkkarissa (mustavalkoisessa) esiintyi pikkutyttöjen suosikki Elvis. Minusta hän oli tympeän näköinen rasvaletti, joka ketkutteli hassusti. Yleensäkään en välittänyt amerikkalaisista pojista, sillä siihen aikaankin oli pojilla muotia leikkauttaa tukka aivan lyhyeksi ja pukeutua lantiolta roikkuviin farkkuihin.



Sadie Hawkins -päivä

Kerran vuodessa tytöt hankkivat kavaljeerin ja pidettiin naamiaiset. Juhlan taustalla oli Al Cappin sarjakuva, jossa ruman Sadien pormestari-isä keksii päivän, jolloin naimattomat naiset saavat metsästää itselleen miehen. Tämä oli Sadie Hawkins -päivä, jota vietettiin 1970-luvulle asti collegeissakin ja joka elää edelleen musikaalina (Näin sen Broadwayllä jo seuraavana kesänä). Tytöt sananmukaisesti ajoivat takaa poikia ryhmissä ja merkitsivät heidät nauhalla.

Minulla oli ongelma, en halunnut ketään niistä siilitukista. - Minä voin ottaa Fredin, sanoin vihdoin, kun ystävilläni oli jo kavaljeerit. Ajattelin, että kukaan ei valitsisi Frediä, sillä hänellä oli isot rumat silmälasit, ja hän oli muutenkin vähän outo. Hän oli toisaalta hyvin hauska ja luova ihminen, hyvä ystäväni, samassa taideluokassa ja AFS-perheen collegessa olevan tyttären tuttu, esittänyt tanssiohjelmia koulussa hänen kanssaan.

Fred oli linnoittautunut huoneeseensa yläkertaan. Hänen isänsä ja äitinsä sanoivat, että hän oli ollut koko päivän lukon takana ja siirtänyt jopa jonkun raskaan kaapin ovensa eteen. Eräs jo metsästetyistä pojista keksi keinon. Haettiin korkeat tikkaat, kiivettiin ylös ja rikottiin Fredin vanhempien luvalla Fredin huoneen ikkuna.

Fred oli kalmankalpea, kun kiipesin ikkunasta hänen huoneeseensa.
- Fred, I don't have a crush on you. En keksinyt ketään muutakaan, sanoin Tilanne muuttui täysin. Fred innostui kovasti koulujuhlasta.



Fred Jackson  , Billings, Montana
Sadie Hawkins Day School dance



Hänen ideastaan pukeuduimme intiaaniasuihin, joita Fred ja perheeni vanhempi tytär olivat käyttäneet eräässä tanssinäytöksessä. Sitten Fred opetti minu tanssimaan. Hän tuli meille monta kertaa viikossa ja harjoittelimme tanssimista tosissaan äänilevyjen tai AFS-perheeni äidin pianonsoiton tahdissa. Näin minä opin tuntemaan myös rock and roll -musiikin. Kun palasin Suomeen seuraavana kesänä, olin valmis kohtaamaan kohtaloni.


Photo: Amnell Family Album
Arosa Kulm

Hänellä oli kaunis musta tukka. Hän oli kiinnostunut filosofiasta ja kirjallisuudesta. Hän oli hyvin musikaalinen, pukeutui eurooppalaisittain ja osasi keskustella - ja tanssi hyvin. Meidän romanssimme alkoi teinikunnassa, koulunäytelmän harjoituksissa ja teinikunnan juhlissa. Hän oli ollut edellisenä kesänä Englannissa kansainvälisellä nuortenleirillä poimimassa mansikoita ja oppinut samalla tanssimaan rokkia.

Bill Haley & His Comets "Rock around the Clock" jäi mieleen meidän musiikkinamme. Miten minä huono tanssija olisin pärjännyt, jos Fred ei olisi treenannut minua?

Muistuivat mieleen kouluajat: kohtalona Rock and Roll. Emme kuunnelleet tätä musiikkia koskaan kotona. Kummankaan kotona ei ollut levysoitinta. Poikaystäväni soitti pianoa, mutta ei koskaan tätä kappaletta. Se oli tanssimusikkia.

Kuuntelemme juuri tyttäremme ostamaa levyä, jossa on Rock Around the Clock Bill Haleyn esittämänä. Rock and roll aloitti Amerikassa aivan uudenlaisen musiikin. Melodia on yksinkertainen ja tarttuva, rytmi hyvä. Sama iskulause toistuu. http://annaamnell.weebly.com/anna-amnells-historical-novels.html

Kadunlakaisijasta kirjailijaksi

Kuva: Iisalmen Sanomat.
Olen kuvassa toisen vuoden opiskelija. "Chanel-kävelypuvun" tein vanhasta takista.

On ollut kiinnostavaa seurata viime viikkojen keskustelua työstä. Alkuun oltiin joissakin piireissä suorastaan raivoissaan, kun Sauli Niinistö ilmoitti olevansa "työväen" edustaja. Televisiokeskustelussa muutkin presidenttiehdokkaat kannattivat käsitystä kaikista ihmisistä työtä tekevinä kansalaisina, ja silloin Tarja Halonenkin joutui selvästi hämmentyneenä myöntämään, että vanhalla jaolla työläisiin ja porvareihin on historialliset syyt - siis nostalgiaa ja konservatismia, sanoisin.

Keskusteluun on tullut lisädetaljeja, kun olemme saaneet tietää, että Niinistö elätti itseään opiskeluaikoina mitä erilaisimmilla "duunarin" töillä, muun muassa rakennustyöläisenä. Sen sijaan Halonen ja Vanhanen olivat opiskelijoina "poliittisia broilereita", mitä tuo ilmaus heidän yhteydessään sitten tarkoittaneekin. Termi työväki ansaitsee todellakin tulla uudelleen määritellyksi.

Kun kirjoitin Torontosta lehtijutun arkkipiispa Desmond Tutusta, se otsikoitiin Suomessa "Pähkinänmyyjästä piipaksi". Samoin Kanadassa kerrottiin, että satamatyöläinen [väitellyt tohtori Koivisto] oli valittu Suomen presidentiksi.

Joillakin kirjailijoilla on tapana luetella henkilötiedoissaan kaikki työt, joita he ovat tehneet, "oikeat" työt. Jospa minäkin teen luettelon :
Koululaisena:
- kukkakaupan juoksutyttönä (joululomalla)
- kemikaliokaupan myyjänä(kesäloma)
- konttoristina(kesäloma)
- lasten leikkikentän ohjaaja (kesäloma)
- pankkivirkailijana (abiturienttina)

Luettelo jatkuu, mutta vaatii välihuomautuksen: Olisin kovasti halunnut mennä ulkomaille töihin koululaisena, mutta minulla ei ollut varaa matkalippuun. Oli todellinen onnenpotku, että sain kokostipendin American Field Service -vaihto-oppilaaksi. Sitä varten jouduin ottamaan kuitenkin taskurahoja varten lainan, jonka takasivat lähikauppias ja luokkatoverini isä. Lisäksi menin töihin alkukesäksi kaupunginpuutarhaan ja siitä tuleekin seuraava duuni:
- kadunlakaisija ja puistojen siivooja. Palkka oli hyvä ja rusketus ilmainen.
- lasten leikkikentän ohjaaja (kesäloma)

Opiskeluaikana elätin itseni seuraavilla töillä:
- postinlajittelijana
- kynttilätehtaassa
- koehenkilönä lattialämmitystutkimuksessa
- ranskanleipien laskijana leipäkaupassa kuluttajatutkimuksessa
- myyjänä Stockmannilla ja Sokoksella (yht. noin vuoden kokopäivätyössä)
- englantilaisen lastentarhan apuopettajana (1 1/2 vuotta)

Toivon, että kukaan ei joudu opiskelemaan työn ohella paitsi täysin vapaasta tahdostaan. Minun oli pakko tehdä niin. Olin vain ensimmäisen lukukauden täystoiminen opiskelija. Sitten meninkin naimisiin, valmistuin yhteensä neljän vuoden opiskelun jälkeen humkandiksi ja sain jatkaa siitä kaikessa rauhassa lastenhoidon ja kodinhoidon ohella. Siispä lisään:
- siivooja ja lastenhoitaja (kokopäivätyö perheenäitinä).
- opettaja
- vapaa toimittaja
- nuorisokirjailija
Lapset ovat kasvaneet, ja allergian vuoksi olen vapautunut jo joitakin vuosia sitten kodin siivoamisesta. Minusta on tullut hieno rouva.

Sukutarinoita ja kansallisia myyttejä. Happy Thanksgiving!

kuva: Vintage Spot Illustrations. Dover
Asuin teini-ikäisenä vuoden Montanassa American Field Service -vaihto-oppilaana perheessä, joka oli kotoisin Bostonista. Isovanhemmat olivat tulleet Irlannista. Kaksi isoisää ja yksi isotäti matkusti joka vuosi Montanaan kiitospäivää juhlimaan.

Päivällä perhen viisi tyttöä ja minä kannoimme autotallista pukkijalat ja kaksi pöytälevyä suuren olohuoneen keskelle. Pitkä pöytä peitettiin ensin huovilla ja sitten valkoisilla pöytäliinoilla. Juhla-astiat ja pöytähopeat otettiin esille. Kalkkuna, karpalohyytelö, vihannekset ja kurpitsapiiras tuoksuivat. Illalla kuunneltiin musiikkia - joko perheenäidin pianonsoittoa tai äänilevyjä, ehkä minun kunniakseni soitettiin Sibeliusta, joka oli eräs perheen suosikkeja.

Mutta sitä ennen aterialla kerrottiin sukutarinoita. Toinen isoisistä kertoi siitä, kuinka hän muutti nuorena poikana Bostoniin Irlannista, kun siellä oli kova nälänhätä. Hän aloitti ensin apupoikana, myöhemmin koneenkäyttäjänä elokuvateatterissa, hankki itselleen oman elokuvateatterin ja lähetti lapsensa yliopistoon opiskelemaan. Toinen poika oli maankuulu baseball-tähti ja liikemies.

AFS-isäni Archie oli opiskellut kirjallisuutta yliopistossa, mutta mennyt laman vuoksi mekaanikoksi Fordin tehtaille ja päätynyt varakkaaksi liikemieheksi kauas länteen. Kerrottiin muitakin sukutarinoita, etenkin se, että perheen äiti Roz oli karannut kotoaan ja mennyt salaa naimisiin Archien kanssa. Roziesta ei tullut konserttipianistia vaan viiden lapsen äiti, joka soitti kuitenkin vuosikymmenet kolmen naisen kanssa pianokvartetissa. Yhtenä kiitospäivänä kuulee paljon sukutarinoita.Tietenkin kerrottiin siitä Amerikan kaikkein ensimmäisestä kiitospäivästä perheen nuorimmille lapsille.
- Tultiinko me Mayflowerilla? kysyi Jean, nuorin. – Meidän suku.
- Melkein, sanoi ukki.

Meille suomalaisille on rakas tarina Joulupukista, joka asuu Korvatunturilla ja vie lahjoja kaikille maailman lapsille. Amerikkalaisilla on kaunis tarina ensimmäisestä kiitospäivästä vuonna 1621, jolloin uudisasukkaat juhlivat kiitospäivää Amerikan alkuperäisen väestön kanssa.

Todellisuudessa intiaanit olivat viettäneet sadonkorjuun juhlaa jo tuhansien vuosien ajan samoin kuin muutkin kansat maailmassa. Amerikan mantereen ensimmäinen varsinainen kiitospäivä vietettiin jo vuonna 1578 New Foundlandissa, jossa englantilainen Martin Frobisher piti juhlan sen kunniaksi, että oli säilynyt hengissä pitkän ja vaarallisen merimatkan aikana.

Myös Amerikan mantereelle muuttaneet hollantilaiset, espanjalaiset ja ranskalaiset juhlivat sadonkorjuuta. On totta, että Plymouthin uudisasukkaat järjestivät kiitosjuhlan paikallisille intiaanien edustajille. Heillä oli syytä kiittää, sillä intiaanit olivat opettaneet heitä viljelemään maata ja pelastaneet heidät nälkäkuolemalta.

Mutta se ei ollut samanlainen kuin nykyinen kiitospäivä, enemmänkin virallinen, hyvin arvokas seremonia, jossa oli mukana korkea-arvoisia intiaanien edustajia. Intiaanien ja eurooppalaisten väliset suhteet eivät olleet suinkaan ainaista sodankäyntiä niin kuin Villin Lännen elokuvissa.

Amerikka on nykyään entistä monikulttuurisempi maa, ja kiitospäiväkin saa monenlaisia vaikutteita uusilta amerikkalaisilta. Luulen, että tänään ryhdytään kuitenkin juhlimaan kiitospäivää melko perinteisesti. Ensimmäisen kiitospäivän tarina on liian hyvä unohdettavaksi. Uskon, että se kerrotaan myös nykyajan lapsille. Toivon, että kiitospäivää juhlittaisiin taas Euroopassakin.

Elämä on kasvun paikka - varsinkin vaihto-oppilaalle

"Every human being on this earth is born with a tragedy--. He's born with the tragedy that he has to grow up. That he has to leave the nest, the security, and go out to do battle. He has to lose everything that is lovely and fight for a new loveliness of his own making, and it's a tragedy. A lot of people don't have the courage to do it."
Helen Hayes

Olen ottanut nettimuistikirjaani joka päiväksi mietelauseen, jonka tarjoaa The Quoations Page. Yllä oleva mietelause tuli esille eilen. Se sopii hyvin näin viikon alkuun.

Sen esittäjä Helen Hayes oli lapsitähti, josta kasvoi supertähti ja jonka ura kesti suuren osan viime vuosisataa sekä näyttämöllä, elokuvissa että televisiossa. Hän liittyy erääseen muistoon kouluvuosilta.

Olin ollut koko kouluajan pikku näyttelijä, joka oli mielellään mukana satunäytelmissä ja lausui runoja kevät- ja joulujuhlissa. Sitten menin AFS-stipendiaattina Yhdysvaltoihin. Eräänä iltana Helen Hayes esitti TV:ssä jonkun runon. En muista, mikä se oli, mutta vaikutus oli murskaava. Hayesin esitys oli niin loistava, että omat lausumiseni tuntuivat aivan surkeilta sen rinnalla. Ei auttanut, että AFS-äitini oli neuvonut jatkuvasti tyttölaumaansa, viittä tytärtään ja minua: Älkää koskaan verratko itseänne muihin.

Palasin Suomeen ja takaisin kouluun kahdeksi vuodeksi. Rehtori pyysi minua tapansa mukaan taas lausumaan jossain juhlassa. Minä kieltäydyin. Rehtori suuttui ja haukkui minut pataluhaksi. Olin tullut hänen mielestään Amerikassa ylpeäksi ja halveksin kouluani. En suostunut lausumaan koskaan sen jälkeenkään. Minusta tuntui, ettei rehtori antanut koskaan anteeksi "röyhkeyttäni". Teinikunnan näytelmässä esiinnyin kerran, mutta siihen olikin muut syyt - siellä oli eräs tärkeä henkilö, joka tuli näyttelemään ratkaisevaa roolia elämässäni.

Minä lopetin lausumisen, hävisin alkuunsa yhden taistelun. Mutta joku sotapäällikkö on sanonut: Olemme hävinneet taistelun mutta emme sotaa. Elämässä on monia todellisia vaihtoehtoja. Nuorena ei tajuakaan, kuinka monia, vaikka haaveileekin kaikenlaista. Meidän persoonallisuutemme ja kohtalomme eivät ole kiveen hakattuja. Meillä on mahdollisuus kasvaa moneen suuntaan. Meistä kustakin on moneen, ja elämä on kasvun paikka.

Olen monesti ajatellut, että televisiolla saattaa olla tuollainen murskaava vaikutus moniin nuoriin nykyäänkin. Ehkä siksi ei lauleta enää Maamme-laulua urheilukilpailuissa tai virsiä hautajaisissa eikä lauleta paljon muuallakaan - paitsi ehkä karaoken vapauttamana.

Elämä on liian täynnä kilpailua, nämä blogitkin, jotka voisivat olla virkistäviä ja luoda yhteyksiä ja jopa ystävyyssuhteita erilaisten ihmisten välille. Blogit ovat meitä varten emmekä me niitä varten.

Blogini ovat listalla, mutta eivät kilpailumielessä - vain luettavissa.