Maalaustunteja: Hall Diteman

Otin vaihto-oppilaana maalaustunteja. Opettajani oli Hall Diteman. Hän lahjoitti minulle yllä olevan työnsä,  jossa on kuvattuna koulutieni, reitti jonka kävelin lukiosta AFS-kotiini. (Kuva on tietenkin tekotavasta johtuen peilikuva). Taustalla näkyy 1950-luvun Billings, joka oli silloin nopeasti kasvava kaupunki, kultainen kaupunki, kuten jotkut sanoivat.

Myös AFS-perheeni oli muuttanut itärannikolta Bostonista länteen. Perheenisällä oli yliopistotutkinto ja rivi Shakespearen teoksia, äiti oli opiskellut yliopistossa musiikkia ja näyttelemistä, mutta elannon toi perheenisän lama-aikana hankkima työkokemus Fordin tehtailla: hän tunsi autot ja ryhtyi myymään fordeja montanalaisille. Äiti jäi kotiäidiksi viidelle tyttärelle ja soitti pianoa pianokvartetissa omaksi ilokseen. Silloin tällöin naiset pitivät konsertin. Kerran olin flunssassa poissa koulusta kotona päivällä ja kuulin yläkerran huoneeseeni heidän harjoittelunsa, soittavan Claude Debussyn sävellystä, joka oli pianokvartetille. Aikamoinen elämys.

 

Näin Hall opetti minua maalaamaan. Olin maalannut huoneeni ikkunasta pihalla näkyvän kallion ja vein työn nähtäväksi. Meitä oppilaita oli puoli tusinaa, muut aikuisia. Hall piirsi sihen muutaman viivan, ja sehän muuttaa kaiken. Ne yksityiskohdat!

Eräs kaunis työ. Hall Diteman: 

Farmhouse on a prairie (+ Snow-covered hills, lrgr; 2 works)

1964(klikkaa kuva suuremmaksi)
Lue mitä kirjailija Tom Wolfe kirjoittaa "My friend Hall Diteman"
Tom Wolfe about Hall Diteman (PDF)


      

Hall Diteman (oikealla takan vieressä) oli tehnyt vähän aikaisemmin pitkän maailmanympärysmatkan tiskaamalla eli tehden eri puolilla maailmaa milloin mitäkin hanttitöitä. Ainahan englantia osaava voi välillä opettaakin. Kuvassa on tupaantulijaiset hänen uudessa kodissaan meille hänen entisille oppilailleen - minä olin kylläkin aivan uusi, tapasin hänet ensi kertaa, muut ovat yliopisto-opiskelijoita paitsi lukion taideluokan luokkatoverini Fred (Frederick Clayton Jackson, oikealla). Takan reunustalla istuu Hall. Minulla on raidallinen punavalkoinen hame, jonka mallin keksin omasta päästäni ja tuttu ompelija Iisalmessa teki sen. Mutta heti New Yorkiin tultuani näin suureksi järkytyksekseni täsmälleen samanlaisen hameen eräällä oikein pulskalla mustalla rouvalla. Hän oli keksinyt mallin jo aikaisemmin.

Ilokseni olen näin Internetin aikana löytänyt kuvia vanhoista Amerikan ystävistäni.
Kuvassa Hall Diteman oikealla. Hän eli paljon yli 90-vuotiaaksi ja ehti saada arvostusta taiteelleen.

Famous Classmates. Kuuluisia luokkatovereita

Sadie Hawkins Day is celebrated in the USA on the Saturday that follows November 9.
A page from my AFS-year scrapbook.

Sadie Hawkins Day'n viettäminen perustuu sarjakuvaan "L'Abner". On myös Broadway-näytelmä, jonka näin New Yorkissa Broaway-teatterissa.
Olen alkanut kuvata vanhaa leikekirjaa vaihto-oppilasvuoden ajalta.

Suomessa moititaan usein amerikkalaista koululaitosta, mutta tulokset kertovat hyvää. Ajattelen omien luokkatovereitteni menestystarinoita. Esimerkiksi Billingsin lukiossa oli erinomainen kirjallisuuden ja draaman opettaja Mr. Fredrick Miller. Huomasin äskettäin, että eräästä koulutoveristani oli tullut teatteritieteen professori, mutta hän on myös suunnitellut huvipuistoja, tiedekeskuksia ja museoita eri puolilla maailmaa. (Jack Rouse)

 Saman englanninopettajani oppilaista toinen päätyi tunnetuksi elokuvanäyttelijäksi oltuaan suurimman osan uraansa Shakespeare-näyttelijä.  Muistan hänet iloisena ja hyväsydämisenä poikana, joka kirjoitti koulun vuosikirjaani minulle hauskan hassut säkeet. En ollut lukenut niitä vuosikymmeniin! Hän näytteli kaikissa koulumme näytelmissä, mm The Mousetrap.

Katsoin netistä olisiko tästä luokatoverista mitään tietoja ja huomasin, että hän oli ollut kaikki nämä vuosikymmenet hyvin tunnettu.

Stanin ääni on tullut amerikkalaisille tutuksi mm National Geographic -luonto-ohjelmien sekä  Barack Obaman vaalimainosten äänenä. Hän lukee netissä Shakespearea, ja eräs elokuvien kuuluisimmista puheista on hänen puheensa Amerikan presidenttinä sci-fi-elokuvassa Armageddon (1998). En ole nähnyt hänen elokuvistaan kuin muutaman enkä tajunnut silloin, että hän näytteli niissä. En ole tavannut häntä kouluaikojen jälkeen.

Olen alkanut kuvata vanhaa leikekirjaa vaihto-oppilasvuoden ajalta. Olen kertonut jo aikaisemmin Fredistä, joka opetti minut tanssimaan rokkia ja valmensi minut siten tapaamaan kohtaloni, tulevan mieheni. Ylinnä olevassa kuvassa Fred ja minä olemme pukeutuneet intiaaniasuihin Sadie Hawkins-tanssiaisia varten. Harjoittelimme AFS-perheeni kodissa, AFS-äitini, pianisti, soitti ja Fred treenasi minua.

Tapasin Fredin joka päivä, sillä olimme samassa taideluokassa, pulpettimme olivat vierekkäin (kutakin oppiainetta oli viitenä päivänä viikossa) . Hän oli ollut AFS-sisareni hyvä ystävä, ja tavallaan perin hänet. Olimme oikein hyvät ystävät. Mitään poikaystävää minulla ei ollut Amerikassa.

Vasta nähtyäni monta vuosikymmentä myöhemmin elokuvan Waterloo  (Prince of Brunswick,  sivuosa elokuvassa Waterloo) tajusin, että Fred oli komea. Hänellä oli koulussa aina rumat isot silmälasit, joiden taakse hän piiloutui. Hänelle oli ominaista raikuva nauru. Hän huiputti minut kerran puhelimessa näyttelemällä olevansa venäläinen emigrantti.

Fredistä tuli ammattitanssija ja näyttelijä, joka esiintyi Broadwaylla, teki pienen kierroksen Italiassakin, kun sai mm sivuroolin Waterloo-elokuvaan, palasi New Yorkiin, jossa päätyi lopulta leikkikalusuunnittelijaksi mm Mattelin tehtaalle ja suunnitteli kuuluisia filmimitähtiä (mm Cher, Elizabet Taylor) esittäviä nukkeja, joista on tullut kalliita keräilyesineitä. Niistä maksetaan paljon hyväntekeväisyyshuutokaupassa.

Kirjoitin tähän blogiin jo vuonna 2006 : Kohtalona Rock Around the Clock
http://annaamnell.weebly.com/anna-amnells-historical-novels.html

Turun kirjamessuilla

IMG_7045, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Turkuun junalla!




Ihmeen paljon tarvitsee kaksi ihmistä tavaraa, vaikka aikoo olla vain yhden yön ja yhden päivän Turussa.



Huivi ja pinssi, jonka tilasin, mutta joka tuli myöhässä vasta maanantaina. Pieni vihje kannesta. Tekstin fontti on varmaankin erilainen.



Suunnistimme Suomen Nuorisokirjailijoitten (nettimatrikkeli ja muut tiedot) osastolle, joka oli sisustettu kodikkaasti kuten monet muutkin osastot. Tuolla sohvalla syntyi juttua. Vaihto-oppilasvuodesta Yhdysvaltoihin minua haastatteli Tuija Lehtinen,  Katja Krekelää ja minua kirjoittamisen iloista ja vaikeuksista Jade Lehtinen. Onneksi puheääneni oli palannut flunssaviikon äänettömyyden jälkeen.




FK Jade Lehtinen, eräs taitavista haastattelijoistamme



Kirjailija Markku Karpio ja hänen kääntäjävaimonsa Susanna Sjöman olivat tulleet Utön saarelta Turkuun.



Suurin yllätys ja paras show oli se, kun näimme sunnuntaiaamuna loistavan auringonnousun Turun yllä hotellihuoneemme ikkunasta.

Kun palasimme kotiin, olin tyytyväinen mutta romahdusmaisen väsynyt, sillä en ole vielä täysin toipunut flunssasta.

AFS-vaihto-oppilaana 1950-luvun Amerikassa

Astun laivaan, ja alkaa paluumatka New Yorkista takaisin Eurooppaan. Takana on suuri kokemus.
Lehtihaastatteluja

Olin kotikaupunkini Iisalmen ensimmäinen vaihto-oppilas, AFS-vaihto-oppilaana lukuvuoden 1956-1957 Yhdysvalloissa. Presidenttinä oli Eisenhower, Elvis Presley oli julkaissut vasta ensimmäisen single-levynsä. 1950-luku oli Amerikan kulta-aikaa taloudellisesti, ihmiset olivat optimistisia ja iloisia. Kylmän sodan varjo leijui kuitenkin jo jossain kaukana,  kouluissa pidettiin evakuointiharjoituksia sodan varalle. American Field Service oli alkanut ambulanssitoimintana maailmansotien ajan Euroopassa.

Sotien jälkeen oli alussa Fullbright-ohjelmaa edeltävia apurahoja tutkijoille. Vasta 1946 alkoi vaihto-oppilasohjelma koululaisille. Sain kokostipendin vaihto-oppilasvuodekseni. Vain taskurahat täytyi lähettää edeltäkäsin New Yorkiin toimistoon, josta ne sai joka kuukausi.

Ulkomailta saapuvat vaihto-oppilaat olivat vielä 1956 niin harvinaisia, että The New York Times kirjoitti etusivullaan saapumisestamme. Meitä oli yhteensä 807 koululaista. Nykyään pelkästään AFS:n kautta lähtee noin 10000 koululaista vaihto-oppilaiksi eri maihin. (kuvattu leikekirjasta, jota kokosin tuona aikana)

Muutama päivä Montanaan saapumisen jälkeen sain valita koulussa aineet, joita lukisin. Lukujärjestys oli sama joka päivä. Valitsin pakollisten englannin, yhteiskuntaopin ja Amerikan historian lisäksi taiteen, espanjan ja ranskan. Kaikki näitä aineita oli viisi tuntia viikossa. Oppikirjat sai lainaksi koululta. Ne olivat melkein yhtä paksuja kuin vanhan ajan perheraamatut.

Lehdet haastattelivat usein. Tässä esittelen kansallispukuani AFS-sisarelleni. Kansallispuku päällä pidin puheita kevätlukukaudella. Vierailin erilaisissa yhdistyksissä ja muun muassa seuduilla, joilla oli suomalaisia.

Kaikki nuoret kävivät 18-vuotiaaksi samaa koulua ja saivat diplomin koulun päättyessä. (Olen takarivissä keskellä.)

Lukuvuoden aikana oli iltapäivisin kerhoja, joissa oppi kokoustekniikkaa, sai harrastaa näyttelemistä tai muuta, mistä oli kiinnostunut. Lukiolaisille oli useita iltapukujuhlia, joihin mentiin kavaljeerin kanssa, kaksi paria yhdessä autossa. Yleensä opettajia istui seinävierustoilla valvomassa nuorten juhlintaa.

Vuonna 1957 esiintyi Elvis TV:ssä. AFS-perheeni pikkutytöt olivat haltioissaan.

(Olen poistanut kuvat, jotka olin valokuvannut leikealbumistani.)

Ennen kuin palasimme kotimaihimme, teimme busseilla kiertomatkan Amerikan itärannikolla, olimme viikon New Yorkissa perheissä ja vierailimme Valkoisessa talossa. Olimme jälleeen the New York Times -lehden  etusivulla, kun istuimme Valkoisen talon pihanurmikolla, ja presidentti Eisenhower piti meille puheen.

Puhun huomenna ensi kertaa julkisesti vaihto-oppilasvuodestani. Vertaan silloin myös elämää 1950-luvun Suomessa ja Amerikassa.

Turun kirjamessut 2013 sunnuntaina 6.10.2013.
Suomen Nuorisokirjailijat A/18 klo 12.30. Haastattelijana on kirjailija Tuija Lehtinen.
http://www.nuorisokirjailijat.fi/amnell-anna.html

Klo 14.30 keskustelen samassa paikassa kirjailija Katja Krekelän kanssa kirjoittamisen iloista ja vaikeuksista. Haastattelijana on Jade Lehtinen.
Kotisivublogi Anna Amnell

Jos olet Turussa huomenna, tervetuloa!

American Field Service tänään
http://www.afs.org/

Suomen AFS
http://www.afs.fi/


Tästä blogistani valitsemalla klikkaamalla esimerkiksi hakusanoja -'vaihto-oppilas', 'AFS'.
https://issuu.com/leenauutela/docs/opus_01092013_valmis/34

1.9.2013 - Turun kansainvälisten Kirjamessujen ohjelmalehti | Issuu is a digital 
opus_01092013_valmis
... 12.30 Vaihto-oppilas: Anna Amnell ja Billings (Montana) all year long.

Kommentti: 1950-luku. USA

Back to the Future I on eräs lempielokuviani monella tasolla. Mutta kun ajattelen 1950-lukua, minulle ovat tärkeimpiä värit ja tuoksut.  Eurooppa oli silloin nuhruinen, hiki tuoksui, ainakin Savossa kaikki oli kulunutta, elettiin melkein kuin kehitysmaassa.

Olin vaihto-oppilaana Amerikassa 1956-1957 ja kun kuvasin sikäläistä elämää kirjeissäni, eräs suomalaisista luokkatovereistani kirjoitti minulle: Älä kirjoita enää, kaikki sanovat, että sinä valehtelet.

Koulutytöt vaihtoivat Amerikassa vaatteita joka päivä, värit olivat raikkaita ja kirkkaita, keittiössä tuoksui silitetty puuvillakangas, kun perheen viisi tyttöä ja minä silitimme jatkuvasti pastellinsävyisiä vaatteitamme. Huoneessani oli valkoinen kokolattiamatto, jossa oli pehmeä nukka, kukalliset tapetit ja ikkunaverhot samaa kuosia. Perheessä oli monta autoa, pesukone ja kuivailmakuivaaja, astianpesukone.

TV-huone oli pieni ja siellä oli epämukavat kokoontaitettavat tuolit. Joissakin perheissä oli jo väritelevisio - kuva oli tosin karmea, ihmisen iho kuin lihatiskiltä. Lapset ja nuoret soittivat pitkiä puheluita, Suomessahan piti esittää asia lyhyesti. Lukiossa toimi sekä bändi että orkesteri, soittimet olivat koulusta ja opetus koulussa yhtenä valinnaisena aineena. Kouluissa järjestettin iltapukutanssiaisia, joissa tanssien varaamiset kirjoitettiin pieniin kirjoihin ja seinävierustoilla istui aikuisia esiliinoina.

Amerikkalaiset olivat siihen aikaan kohteliaita ja käyttäytyivät hyvin. AFS-perheessäni oli paljon kirjoja - ja kaksi flyygeliä olohuoneessa. Chicago ja New York olivat arvokkaita ja rauhallisia (Aamiainen Tiffanyllä New York !). Etelävallat olivat takapajula, jossa oli rasisteja. Heitä kauhistelliin pohjoisvalloissa. Vaihto-oppilaat kutsuttiin Valkoiseen taloon ja pihanurmikolla istuen kuuntelimme presidentin puheen. Minullakin oli pitkään I like Ike - rintamerkki. New York Times -lehdessä oli kahteen otteeseen meistä ryhmäkuva. Kun palasi Suomeen, oli kuin ufojen luona käynyt, piti olla hiljaa kokemuksistaan.
Kommentti Kemppisen blogikirjoitukseen Ei nettiä
Kuvassa olen lähimpien ystävieni kanssa graduation-päivänä. Suomessa menin takaisin kouluun. Pääsin ylioppilaaksi, kun amerikkalaiset luokkatoverini olivat käyneet jo kaksi vuotta yliopistoa, jotkut Harwardissa ja Bryn Mawhrissa. Olen takarivissä ikkunan kohdalla. Vasemmalla puolellani oleva tyttö on intiaani. Hänen vanhempansa olivat opettajia. Tytöt edustavat eri yhteiskuntaluokkia.
P.S. 1980-luvun asuin Kanadassa. Sitähän elokuva Back to the Future myös kuvaa.
Lue myös Iloinen 1950-luku

Kommentit. Kieli ja sen säilyminen

Eero Saarisen siirtolaismonumentti "Gateway Arch" , St. Louis, Missouri. Kuva: Matti Amnell (Jr)

Ikkunaiineksen blogiin tänään (Kirjoituksen nimi 'Napakymppi', aloitettu 29.9.2011, jo 172 kommenttia)

Palaan varhaisempaan kommenttiin, kun en ole ehtinyt käydä täällä pitkiin aikoihin.

Kuunkuiske, kirjoitit: "Ulkomaanshokeista tuli mieleeni eräs vaihto-oppilas, joka jenkkivuoden jälkeen paluulennolla ei suostunut koneessa puhumaan vielä suomea! Kuulin jutun yhdeltä toiselta vaihto-oppilaalta, joka sattui olemaan ystäväni ja samassa koneessa. Siis silloin 80-luvulla.

Niin ameriikkaa oli poika pullollaan."

Olin vaihto-oppilaana USA:ssa kauan sitten, ennen Internetiä ja muita nopeita yhteyksiä Suomeen. Eräs meidän ryhmän tytöistä itki laivamatkalla Eurooppaan palatessa, kun suomi tuntui täysin unohtuneen. Hän koki sen epämiellyttävänä, ei ylpeillyt siitä. Vaihto-oppilaat ovat usein vielä lapsia, 16-vuotiaita.

Äidinkieli katoaa nopeasti lapsilta ulkomailla asuttaessa, jos sitä ei pidetä aktiivisesti yllä vanhempien toimesta. Siirtolaisten pitäisi aina puhua omaa äidinkieltään lapsilleen. Se on tunteen kieli ja pitää ihmisen ehyenä. Kirjeenvaihtotoverit olivat tärkeitä tyttärelleni. Nyt on onneksi Internet, mutta se ei korvaa äidin ja isän juttelua ja vitsien kertomista.

Toivon myötätuntoista suhtautumista siirtolaisiin ja vaihto-oppilaisiin.

Kommentti Grafomaniaan: esiintymisjännitys

Kuvassa: Pirkko Anna Amnell (os Kolehmainen)

Kommentti:

Esiinnyin ensimmäisen kerran julkisesti 7-vuotiaana Iisalmessa. Lausuin joulujuhlassa Lauri Pohjanpään runon:

"-Emojänis tuli pyrynä metsän rajaa.
-Kun poikineen isä teki talvimajaa.
-"Se tulee",huus emo ja ilmaa haukkas,
-ja huohottain yli kantojen laukkas.
-"Mikä?" ärähti isä,"no tulla anna.
-Mitä tollotat poika,käy kiinni ja kanna!"
--
Sain raikuvat taputukset. Lausuin jatkuvasti koulujuhlissa vielä lukiossa ja esiinnyin näytelmissä.

Vaihto-oppilasvuonna (kuva) jouduin pitämään paljon puheita Montanassa. Jouduin lehtien ja jopa TV:n haastateltavaksi myös muualla USA:ssa kiertomatkamme aikana, sillä siihen aikaan vaihto-oppilaat olivat niin harvinaisia, että meidänkin laivan tultua meistä oli valokuva ja juttu New York Timesissa, muistaakseni peräti etusivulla. Mutta lausumisessa nousi itsekritiikki. Kuulin legendaarisen Helen Hayesin lausuvan televisiossa ja tunsin olevani surkea amatööri. Suomeen palattuani en suostunut enää esiintymaan koulun joulu- ja kevätjuhlissa, mikä suututti tyttölyseon rehtorin. Olin tullut hänen mielestään ylpeäksi.

Kouluaikojen esiintymisistä oli hyötyä, kun ryhdyin opettajaksi. Kanadasta palattuani pidin myös englannin suggestopedisia kursseja, ja se oli kuin teatteria: opettaja muun muassa lukee tekstiä klassisen musiikin ollessa taustalla. Tyttäreni kävi myös suggestopedian koulutuksen ja sanoo, että siitä on ollut hänelle, alkujaan hyvin ujolle ihmiselle, paljon hyötyä työssä. Hän on joutunut puhumaan vaativissa kansainvälisissä tilanteissa.

Esiintymistottumuksesta on ollut minulle vähän hyötyä kirjailijana. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani työn ohella enkä saanut vapaata esiintymisiin ja kouluvierailuihin.

Tärkeintä: Esiintymiseen tottuu. Kannattaa muistaa body language, hymyillä, kohdistaa sanoma kuulijoille, ääntää selvästi ja puhua tarpeeksi kuuluvasti.


Lue myös Elämä on kasvunpaikka - varsinkin vaihto-oppilaalle
Kun koti kävi ahtaaksi (Ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Alkujaan Kirjakauppalehdessä)

Kommentti: Paluumuuttajaakaan ei ymmärretä

Minusta on tuntunut, että vaihto-oppilaana oloa tai opintomatkaa arvostetaan enemmän kuin paluumuuttajan lapsena tai aikuisena viettämiä vuosia ulkomailla.

Kemppisen blogin kirjoitus Rakas entinen rasisti
Anita kommentoi: "Mutta mitenkäs taustan salaa -- kun tausta näkyy ihonväristä."

Kommenttini:

Se voi olla ankaraa, armotonta. Tulee mieleen erään amerikkalaisen romaanin lapsi, joka sanoi: Äiti, miksi teit minusta mustan?
 Muut sisarukset olivat valkoisia.

Vaikeaa on meidänkin perheen kokemuksen mukaan ja ystäviemme mukaan myös paluumuuttajilla, nimenomaan lapsilla ja nuorilla, jotka näyttävät "suomalaisilta", heillä on suomalainen nimi, mutta he ovat kulttuuriltaan jotain muuta tai ehkä kahden kulttuurin ihmisiä, joita ymmärretään Suomessa monesti vielä huonommin kuin maahanmuuttajia. (Eräs Helsingin yliopiston espanjanopettaja käytti sanaa 'kulttuurimulatti' tästä ilmiöstä)

Jos osaa kahta kieltä, ja siirtyy niissä vaivattomasti, jotkut kuulijat kokevat olonsa hankalaksi, ajattelevat että toinen teeskentee, näyttelee.

Sitten taas se, että on suomalainen nimi, on monesti työeste. Ei uskota, että paluumuuttaja on täysin englannin- tai ranskankielinen, elänyt vieraskielisessä kulttuurissa täysivaltaisena ehkä erinomaisesta kielitaidostaan kehuttuna "syntyperäisenä" henkilönä. Vaikkapa käännöstehtävä annetaan Suomessa jollekin, jolla on vieraskielinen nimi.:)

Suomessa ollaan edelleen hyvin tottumattomia siirtolaisiin, paluumuuttajin ja monen kulttuurin ihmisiin.

Ihmettelen sitä, miten hyvin jotkut venäläiset emigrantit selvisivät. Oltiinko siihen aikaan tottuneempia monikielisyyteen?

Lisäys: Monet paluumuuttajatuttavat ovat sanoneet, että heidän kokemuksistaan ei haluta edes kuulla.

Kaksi flyygeliä olohuoneessa

Flyygelin kuva: Wikipedia, ks sieltä myös 'pianokvartetti'.

Vaihteeksi TV-ilta. Ensin katsoimme dokumenttisarjaa "Siirtolaisesta miljonääriksi", ja vuorossa oli flyygelintekijäsuku Steinway. Ohjelman jälkeen pohdimme sitä, paljonko Steinway-flyygelit nykyään mahtavat maksaa - noin 100 000 euroa.

Siitä tuli mieleen aika, jolloin olin American Field Service -vaihto-oppilaana Amerikassa. Kun olin ollut viikon pari isäntäperheessäni, kirjoitin luokkatovereille Suomeen. Kun kerroin muun muassa sen, että perheen kolmikerroksisessa talossa oli olohuoneen keskellä lomittain kaksi flyygeliä, sain Suomesta kirjeen: Älä viitsi enää kirjoittaa sieltä. Kaikki sanovat, että sinä valehtelet. Iisalmessa oli muistaakseni siihen aikaan yksi flyygeli, ja sekin kaupungin juhlasalissa. Ehkä oli toinenkin, sillä kerrottiin vitsiä rouvasta, joka meni ostamaan musiikkikaupasta flyygelin nuotteja.

Nuo kaksi flyygeliä eivät olleet kuitenkaan siinä amerikkalaisperheessä koriste-esineitä vaan käyttöesineitä. Perheenäiti oli pianisti ja soitti kolmen ystävänsä kanssa pianokvartetissa, kahdeksankätisesti kahdella pianolla, mikä on harvinaisempi muoto pianokvartettia. He soittivat myös paikallisen sinfoniaorkesterin kanssa konserteissa. Eräänä päivänä, kun olin sairas ja poissa koulusta, kuulin heidän soittavan koko päivän Debussyn musiikkia.

"A rare form of piano quartets consist of two pianos with two players at each piano. This type of ensemble is informally referred to as "8 hand piano", or "2 piano 8 hands".
https://en.wikipedia.org/wiki/Piano_quartet

". Roz loved the arts. She wrote poetry, explored ceramics and painting. But her first love was music. She studied piano for many years. Eventually, she and three friends, formed the First Billings Piano Quartet and were able to perform with the Billings Symphony as well as give concerts of their own," Muistokirjoitus
http://www.michelottisawyers.com/rosamond-d-cochrane/

Rozin Pianonsoitonopettaja oli Ralph Rauh, joka teki minullekin Seashore-testin. Lue lisää
https://blogisisko.blogspot.fi/2011/05/soittotunneilla-ja-seashore-testissa.html

Sortovuosina nuoret miehet pakenivat Amerikkaan

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään  "Nuoret miehet pakenivat Venäjän armeijaa Amerikkaan." HS/Kulttuuri/HS 100 vuotta sitten 30.7.2010.

Kun ensimmäisen Aurora-kirjani "Aurora Vaahteraalakson tyttö" ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1991, Hesarin vasemmistolainen kirjallisuustoimittaja tuijotti minua kuin naskaleilla kirjani julkistamistilaisuudessa ja kirjoitti muutoin kohtuullisessa kirja-arvostelussaan lopuksi "kirjoittakoon seuraavaksi kansalaissodasta". Siirtolaiset olivat minulle tuttuja. Olin kuullut heidän tarinoitaan jo American Field Service -vaihto-oppilaana muun muassa Red Lodgessa, josta Helsingin Sanomissa on kuva, ja varsinkin Kanadassa, jossa olin itse "suomettumista paossa" yhdeksän vuotta. Aurora-kirjat kertovat sortovuosien ajan Suomesta, josta ei saanut kirjoittaa edes poikakirjoja Kekkosen aikana.


Lue koko juttu ja tekstinäyte

Mika Waltari-muisto

Olin American Field Service -vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa 1950-luvun lopulla. Bostonista kotoisin olevan AFS-perheeni isä oli opiskellut yliopistossa kirjallisuutta, mutta lähtenyt sodan jälkeen liikemieheksi Montanaan. Olohuoneessa oli yksi seinällinen kirjoja, mitä en ollut odottanut amerikkalaisesta perheestä. Kirjahyllyssä oli Shakespearen teosten vieressä Mika Waltarin "Sinuhe". Tuo muisto lämmittää yhä mieltäni vielä 50 vuoden jälkeen.

Sinuhe egyptiläinen (1945) ilmestyi englanniksi lyhennettynä vuonna 1949 Naomi Walfordin kääntämänä. Se oli eniten myyty kirja Amerikassa tuona vuonna. Siitä tehtiin Hollywood-elokuva vuonna 1954. Sen ajan Yhdysvalloissa Suomesta tiedettiin vain Sibelius, talvisota ja se että Suomi oli maksanut velkansa. Ja ennen kaikkea Mika Waltarin "Sinuhe".

Mika Waltari on tullut minulle erityisen läheiseksi sen jälkeen, kun olen kirjoittanut historiallisia nuortenromaaneja 1500-luvusta. Waltari sopii esikuvaksi, sillä hän saa historian elämään.

Mika Waltari -seura

Valkoinen lakki kaikille!

Tämä kirjoitus syntyi kommenttina Ikkunaiineksen blogikirjoitukseen, jonka kommentteja on jo edellä tässä blogissa.

Keskusteltiin tasoryhmistä:

Nähdäkseni tasoryhmien poistamisen syynä oli Itä-Saksasta omaksuttu käsitys opetuspaketista, joka tungetaan jokaiseen lapseen. Marksilaisuushan ei tunnustanut perinnölllisyyttä, ihmisten erilaisia lahjoja.

Koululaitoksen tulisi olla joustava. Jos kaikki lähtisivät koulusta samanarvoisina, "sama lakki päässä", he voisivat alkuun hakeutua niille aloille, joissa he ovat menestyneet koulussa tai joihin ovat koulussa keskittyneet.

Myöhemmin voisi täydentää suorituksiaan joissain aineissa, jos haluaisi vaihtaa alaa.

Oppilaiden jakaminen kahteen eri koulumuotoon peruskoulun jälkeen on epädemokraattista ja ihmisarvoa loukkaavaa.

Halutaanko pitää yllä marksilaista yhteiskunnan kahtiajakoa, jotta saadaan äänestäjiä? Mistä muusta syystä pohjoisamerikkalaistyylistä koulumuotoa vastustetaan?

Kaikki lahjakkuudet ovat nimittäin samanarvoisia.

Valkoinen lakki kaikille!

Tähän kirjoitti nimimerkki Catulux:

"Anna-rukka löi kirveensä kiveen: '
Valkoinen lakki kaikille!'

Tässä korostuu suomalainen tyypillinen asennevamma. Ylioppilastutkinnon/paperisvistyksen yliarvostaminen, joka periytyy varmaan tsaarin ajoilta.

Toisaalta tähän demarinäkemykseen ollaan jo ajautumassa ajopuun tavoin. Suunnitellaanhan LUKIOONKIN (!) jo tukiopetusta; ainakin puheen aiheena seon ollut."

Ja minä vastasin:

Hyvä Catulux,

en ole mikään tyttörukka, vaan maailmaa nähnyt aikuinen nainen. Olen itse käynyt koulua Yhdysvalloissa ja kolme lastani Kanadassa Torontossa 1980-luvun. Yhteensä 10 vuoden kokemus pohjois-amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä.

Kaikki nuoret saivat tosiaan saman neliskulmaisen tupsulakin valokuvaan päähänsä.

Kouluissa oli valinnaisia aineita, tasoryhmiä, tukiopetusta, hyvä järjestys, ystävällinen tunnelma, siis miljoonakaupungissa Torontossa.

Kirjallisuuden ja taiteen opetus oli korkeatasoista. Kielistä pitävä tytär opiskeli koulussa englantia, ranskaa, saksaa ja espanjaa. Matematiikasta kiinnostunut poika sai yliopistotasoista opetusta jo lukiossa, mutta vieraita kieliä ei tarvinnut lukea, oli vain toinen kotimainen eli ranska. Kaikki lahjakkuustyypit huomioitiin. Koulunsa keskeyttäneitäkin oli, mutta he olivat pieni vähemmistö.

Lukion jälkeen toiset menivät yliopistoon, toiset töihin tai oman alansa college-opintoihin (ammattikoulu).

Yhteiskunta on siellä demokraattinen ilman sosialismia.

Ei utopiaa vaan realismia, hyvä Catulux.


Catulux myöntää, että ei ollut perillä tilanteestani. Vastaan:

Hyvä Catulux,

näissä nettikeskusteluissa ei aina jaksa lukea kaikkia viestejä.

Kävin koulua Montanassa tavallisessa amerikkalaisessa koulussa, jossa olin American Field Service -vaihto-oppilaana. Halusin nähdä maailmaa.
Köyhänä sain kokostipendin, matkat ja kaikki maksettiin.

Kanadassa asuessamme vietimme melkein kaikki kesälomat Yhdysvalloissa telttailumatkoilla eri puolilla mannerta tavallisten amerikkalaisten parissa.

Kanadassa lapsemme kävivät tavallista kanadalaista koulua, jossa suurin osa oppilaista oli siirtolaisten lapsia. High school oli erittäin monikulttuurinen - ja rauhallinen. Ne hyvät tavat ja ystävällisyys. Koulua ja kotia arvostettiin.

On eräs asia, jota suomalaiset eivät tule ajatelleeksi. Kansa on Yhdysvalloissa nyt useita vuosia keskellä kuumaa vaalikampanjaa. Vastapuolta haukutaan ihan kaikesta. Amerikassa sanavapaus on aivan omaa luokkaansa. Politiikastakin puhutaan avoimesti.

Yhdysvallat on demokratia, siellä ei istu sama ihminen presidenttinä vuosikymmenet.

Vielä koulusta: Jokaisen lapsen ja nuoren koulunkäyntiin vaikuttaa hyvin paljon perhetilanne. Mikään koulumuoto ei auta, jos koti ei huolla lasta.

Kotia ja perhettä ei arvosteta Suomessa. Lapset työnnetään yhteiskunnan hoidettaviksi. Siihenhän kansaa on ohjattu jo muutama vuosikymmen. Seuraava aste olisi siirtää kaikki lapset sisäoppilaitoksiin, jotta vanhemmat saisivat olla töissä ja muutenkin "toteuttamassa itseään".

Äskeisen Unicefin tutkimuksen mukaan suomalaisten (ja pohjoismaalaisten) lasten psykososiaalinen tilanne on heikko verrattuna muiden yhtä rikkaiden maiden lapsiin. Raha ei ratkaise kasvatuksessa. Lapsi ja vielä nuori aikuinenkin tarvitsee vanhemmiltaan kasvatusta, tukea ja rakkautta. Ja aikaa. "Laatuaika" on huono vitsi.

Käykää seuraamassa keskustelua.

Kadunlakaisijasta kirjailijaksi

Kuva: Iisalmen Sanomat.
Olen kuvassa toisen vuoden opiskelija. "Chanel-kävelypuvun" tein vanhasta takista.

On ollut kiinnostavaa seurata viime viikkojen keskustelua työstä. Alkuun oltiin joissakin piireissä suorastaan raivoissaan, kun Sauli Niinistö ilmoitti olevansa "työväen" edustaja. Televisiokeskustelussa muutkin presidenttiehdokkaat kannattivat käsitystä kaikista ihmisistä työtä tekevinä kansalaisina, ja silloin Tarja Halonenkin joutui selvästi hämmentyneenä myöntämään, että vanhalla jaolla työläisiin ja porvareihin on historialliset syyt - siis nostalgiaa ja konservatismia, sanoisin.

Keskusteluun on tullut lisädetaljeja, kun olemme saaneet tietää, että Niinistö elätti itseään opiskeluaikoina mitä erilaisimmilla "duunarin" töillä, muun muassa rakennustyöläisenä. Sen sijaan Halonen ja Vanhanen olivat opiskelijoina "poliittisia broilereita", mitä tuo ilmaus heidän yhteydessään sitten tarkoittaneekin. Termi työväki ansaitsee todellakin tulla uudelleen määritellyksi.

Kun kirjoitin Torontosta lehtijutun arkkipiispa Desmond Tutusta, se otsikoitiin Suomessa "Pähkinänmyyjästä piipaksi". Samoin Kanadassa kerrottiin, että satamatyöläinen [väitellyt tohtori Koivisto] oli valittu Suomen presidentiksi.

Joillakin kirjailijoilla on tapana luetella henkilötiedoissaan kaikki työt, joita he ovat tehneet, "oikeat" työt. Jospa minäkin teen luettelon :
Koululaisena:
- kukkakaupan juoksutyttönä (joululomalla)
- kemikaliokaupan myyjänä(kesäloma)
- konttoristina(kesäloma)
- lasten leikkikentän ohjaaja (kesäloma)
- pankkivirkailijana (abiturienttina)

Luettelo jatkuu, mutta vaatii välihuomautuksen: Olisin kovasti halunnut mennä ulkomaille töihin koululaisena, mutta minulla ei ollut varaa matkalippuun. Oli todellinen onnenpotku, että sain kokostipendin American Field Service -vaihto-oppilaaksi. Sitä varten jouduin ottamaan kuitenkin taskurahoja varten lainan, jonka takasivat lähikauppias ja luokkatoverini isä. Lisäksi menin töihin alkukesäksi kaupunginpuutarhaan ja siitä tuleekin seuraava duuni:
- kadunlakaisija ja puistojen siivooja. Palkka oli hyvä ja rusketus ilmainen.
- lasten leikkikentän ohjaaja (kesäloma)

Opiskeluaikana elätin itseni seuraavilla töillä:
- postinlajittelijana
- kynttilätehtaassa
- koehenkilönä lattialämmitystutkimuksessa
- ranskanleipien laskijana leipäkaupassa kuluttajatutkimuksessa
- myyjänä Stockmannilla ja Sokoksella (yht. noin vuoden kokopäivätyössä)
- englantilaisen lastentarhan apuopettajana (1 1/2 vuotta)

Toivon, että kukaan ei joudu opiskelemaan työn ohella paitsi täysin vapaasta tahdostaan. Minun oli pakko tehdä niin. Olin vain ensimmäisen lukukauden täystoiminen opiskelija. Sitten meninkin naimisiin, valmistuin yhteensä neljän vuoden opiskelun jälkeen humkandiksi ja sain jatkaa siitä kaikessa rauhassa lastenhoidon ja kodinhoidon ohella. Siispä lisään:
- siivooja ja lastenhoitaja (kokopäivätyö perheenäitinä).
- opettaja
- vapaa toimittaja
- nuorisokirjailija
Lapset ovat kasvaneet, ja allergian vuoksi olen vapautunut jo joitakin vuosia sitten kodin siivoamisesta. Minusta on tullut hieno rouva.

Sukutarinoita ja kansallisia myyttejä. Happy Thanksgiving!

kuva: Vintage Spot Illustrations. Dover
Asuin teini-ikäisenä vuoden Montanassa American Field Service -vaihto-oppilaana perheessä, joka oli kotoisin Bostonista. Isovanhemmat olivat tulleet Irlannista. Kaksi isoisää ja yksi isotäti matkusti joka vuosi Montanaan kiitospäivää juhlimaan.

Päivällä perhen viisi tyttöä ja minä kannoimme autotallista pukkijalat ja kaksi pöytälevyä suuren olohuoneen keskelle. Pitkä pöytä peitettiin ensin huovilla ja sitten valkoisilla pöytäliinoilla. Juhla-astiat ja pöytähopeat otettiin esille. Kalkkuna, karpalohyytelö, vihannekset ja kurpitsapiiras tuoksuivat. Illalla kuunneltiin musiikkia - joko perheenäidin pianonsoittoa tai äänilevyjä, ehkä minun kunniakseni soitettiin Sibeliusta, joka oli eräs perheen suosikkeja.

Mutta sitä ennen aterialla kerrottiin sukutarinoita. Toinen isoisistä kertoi siitä, kuinka hän muutti nuorena poikana Bostoniin Irlannista, kun siellä oli kova nälänhätä. Hän aloitti ensin apupoikana, myöhemmin koneenkäyttäjänä elokuvateatterissa, hankki itselleen oman elokuvateatterin ja lähetti lapsensa yliopistoon opiskelemaan. Toinen poika oli maankuulu baseball-tähti ja liikemies.

AFS-isäni Archie oli opiskellut kirjallisuutta yliopistossa, mutta mennyt laman vuoksi mekaanikoksi Fordin tehtaille ja päätynyt varakkaaksi liikemieheksi kauas länteen. Kerrottiin muitakin sukutarinoita, etenkin se, että perheen äiti Roz oli karannut kotoaan ja mennyt salaa naimisiin Archien kanssa. Roziesta ei tullut konserttipianistia vaan viiden lapsen äiti, joka soitti kuitenkin vuosikymmenet kolmen naisen kanssa pianokvartetissa. Yhtenä kiitospäivänä kuulee paljon sukutarinoita.Tietenkin kerrottiin siitä Amerikan kaikkein ensimmäisestä kiitospäivästä perheen nuorimmille lapsille.
- Tultiinko me Mayflowerilla? kysyi Jean, nuorin. – Meidän suku.
- Melkein, sanoi ukki.

Meille suomalaisille on rakas tarina Joulupukista, joka asuu Korvatunturilla ja vie lahjoja kaikille maailman lapsille. Amerikkalaisilla on kaunis tarina ensimmäisestä kiitospäivästä vuonna 1621, jolloin uudisasukkaat juhlivat kiitospäivää Amerikan alkuperäisen väestön kanssa.

Todellisuudessa intiaanit olivat viettäneet sadonkorjuun juhlaa jo tuhansien vuosien ajan samoin kuin muutkin kansat maailmassa. Amerikan mantereen ensimmäinen varsinainen kiitospäivä vietettiin jo vuonna 1578 New Foundlandissa, jossa englantilainen Martin Frobisher piti juhlan sen kunniaksi, että oli säilynyt hengissä pitkän ja vaarallisen merimatkan aikana.

Myös Amerikan mantereelle muuttaneet hollantilaiset, espanjalaiset ja ranskalaiset juhlivat sadonkorjuuta. On totta, että Plymouthin uudisasukkaat järjestivät kiitosjuhlan paikallisille intiaanien edustajille. Heillä oli syytä kiittää, sillä intiaanit olivat opettaneet heitä viljelemään maata ja pelastaneet heidät nälkäkuolemalta.

Mutta se ei ollut samanlainen kuin nykyinen kiitospäivä, enemmänkin virallinen, hyvin arvokas seremonia, jossa oli mukana korkea-arvoisia intiaanien edustajia. Intiaanien ja eurooppalaisten väliset suhteet eivät olleet suinkaan ainaista sodankäyntiä niin kuin Villin Lännen elokuvissa.

Amerikka on nykyään entistä monikulttuurisempi maa, ja kiitospäiväkin saa monenlaisia vaikutteita uusilta amerikkalaisilta. Luulen, että tänään ryhdytään kuitenkin juhlimaan kiitospäivää melko perinteisesti. Ensimmäisen kiitospäivän tarina on liian hyvä unohdettavaksi. Uskon, että se kerrotaan myös nykyajan lapsille. Toivon, että kiitospäivää juhlittaisiin taas Euroopassakin.

Elämä on kasvun paikka - varsinkin vaihto-oppilaalle

"Every human being on this earth is born with a tragedy--. He's born with the tragedy that he has to grow up. That he has to leave the nest, the security, and go out to do battle. He has to lose everything that is lovely and fight for a new loveliness of his own making, and it's a tragedy. A lot of people don't have the courage to do it."
Helen Hayes

Olen ottanut nettimuistikirjaani joka päiväksi mietelauseen, jonka tarjoaa The Quoations Page. Yllä oleva mietelause tuli esille eilen. Se sopii hyvin näin viikon alkuun.

Sen esittäjä Helen Hayes oli lapsitähti, josta kasvoi supertähti ja jonka ura kesti suuren osan viime vuosisataa sekä näyttämöllä, elokuvissa että televisiossa. Hän liittyy erääseen muistoon kouluvuosilta.

Olin ollut koko kouluajan pikku näyttelijä, joka oli mielellään mukana satunäytelmissä ja lausui runoja kevät- ja joulujuhlissa. Sitten menin AFS-stipendiaattina Yhdysvaltoihin. Eräänä iltana Helen Hayes esitti TV:ssä jonkun runon. En muista, mikä se oli, mutta vaikutus oli murskaava. Hayesin esitys oli niin loistava, että omat lausumiseni tuntuivat aivan surkeilta sen rinnalla. Ei auttanut, että AFS-äitini oli neuvonut jatkuvasti tyttölaumaansa, viittä tytärtään ja minua: Älkää koskaan verratko itseänne muihin.

Palasin Suomeen ja takaisin kouluun kahdeksi vuodeksi. Rehtori pyysi minua tapansa mukaan taas lausumaan jossain juhlassa. Minä kieltäydyin. Rehtori suuttui ja haukkui minut pataluhaksi. Olin tullut hänen mielestään Amerikassa ylpeäksi ja halveksin kouluani. En suostunut lausumaan koskaan sen jälkeenkään. Minusta tuntui, ettei rehtori antanut koskaan anteeksi "röyhkeyttäni". Teinikunnan näytelmässä esiinnyin kerran, mutta siihen olikin muut syyt - siellä oli eräs tärkeä henkilö, joka tuli näyttelemään ratkaisevaa roolia elämässäni.

Minä lopetin lausumisen, hävisin alkuunsa yhden taistelun. Mutta joku sotapäällikkö on sanonut: Olemme hävinneet taistelun mutta emme sotaa. Elämässä on monia todellisia vaihtoehtoja. Nuorena ei tajuakaan, kuinka monia, vaikka haaveileekin kaikenlaista. Meidän persoonallisuutemme ja kohtalomme eivät ole kiveen hakattuja. Meillä on mahdollisuus kasvaa moneen suuntaan. Meistä kustakin on moneen, ja elämä on kasvun paikka.

Olen monesti ajatellut, että televisiolla saattaa olla tuollainen murskaava vaikutus moniin nuoriin nykyäänkin. Ehkä siksi ei lauleta enää Maamme-laulua urheilukilpailuissa tai virsiä hautajaisissa eikä lauleta paljon muuallakaan - paitsi ehkä karaoken vapauttamana.

Elämä on liian täynnä kilpailua, nämä blogitkin, jotka voisivat olla virkistäviä ja luoda yhteyksiä ja jopa ystävyyssuhteita erilaisten ihmisten välille. Blogit ovat meitä varten emmekä me niitä varten.

Blogini ovat listalla, mutta eivät kilpailumielessä - vain luettavissa.