Oli ensimmäinen joulu Kanadassa. Asuimme pienessä Copper Cliffin kaupungissa 400 kilometrin päässä Torontosta pohjoiseen. Kesä oli ollut hyvin lämmin, tuulikin oli kuuma ja kolibrit lentelivät puutarhassa. Syksy jatkui pitkään lämpimänä. Ruska oli värikkäämpi kuin Suomessa. Siihen ei oikein tottunut.
Kissan turkki tuli hyvin tuuheaksi. Miten se osasi aavistaa, mitä oli tulossa: korkeita lumikinoksia ja yli 40 asteen pakkasia?
Jo kauan ennen joulua ilmestyivät jouluvalot talojen eteen. Ne vaikuttivat räikeältä kitschiltä, sillä lamput olivat kaikenvärisiä, ja niitä oli laitettu sikin sokin. Jollakin oli talon edessä mahtava valoasetelma, jossa joulupukki ajoi reellä. Me päätimme, että emme ikinä hanki tuollaisia räikeitä valoja.
Eräänä päivä nuorin lapsista tuli koulusta synkkänä:
- Miksi meillä ei ole jouluvaloja? Kaikilla muilla on kotinsa edessä jouluvalot. Olisi iloisempaa tulla kotiin, jos meidänkin talon edessä olisi valot.
Mehän läksimme heti ostamaan jouluvalot. Menimme kolmestaan, mieheni joka ajoi autoa, nuorikki ja minä. Huomasimme, että oli mahdollista ostaa kaikki lamput samaa väriä, joten syntyi kompromissi. Poikamme raahasi jouluvalokassin innokkaasti kotiin.
Ulkorappusten vieressä kasvoi pieni kuusi. Kiinnitimme valot siihen. Lumikinokset nousivat korkeiksi, emme luoneet lunta kadun puoleiselta tieltä ollenkaan. Kovalla pakkasella kultasilmäinen paksuturkkinen Topi oli ainoa, joka uskaltautui ulos. Jouluaamuna oli mittarissa yli 40 astetta pakkasta, niin kylmää, että useat ihmiset eivät saaneet autoaan liikkeelle eivätkä päässeet joulukirkkoon.
Meidän kaupungissamme olivat aurausautot ajaneet kadut puhtaiksi. Tunsi itsensä aivan kuin lapseksi, kun käveli lumisilla kaduilla korkeiden kinosten keskellä. Jouluvalot toivat kodikkuutta niin kuin poikamme oli sanonut.
Valoisaa mieltä!