Yllätyksiä

Tänä aamuna yllätyin, kun Blogger puhuikin suomea myös "ohjausnäkymässä" -uusi sana minulle niin kuin monet muutkin, joita on otettu käyttöön suomenkielisiin ohjeisiin. Suomi tuntui uudelta kieleltä. Sanojen merkitystä piti pohtia. Sellainen on aina hyväksi, oman kielen ja yleensäkin tuttujen asioiden tarkkaileminen uudesta näkökulmasta.

Toinen yllätys oli se, miten hyvältä minun oloni tuntui jo tänään, vaikka äitini kuolemasta on vasta pari päivää. Äitini kuolemalla on ollut aivan erilainen vaikutus minuun kuin sisareni kuolemalla. Sisareni äkillinen kuolema onnistuneen syöpähoidon jälkeen oli shokki, jota voisi ehkä verrata siihen, kun omainen kuolee auto-onnettomuudessa. Äidin kuolema on vanhan ihmisen luonnollinen kuolema, joka aiheuttaa meissä läheisissä surua, mutta ei ole verrattavissa nuoremman ihmisen kuoleman aiheuttamaan järkytykseen.

Omaisen kuoleman jälkeen mieleen tulvivat muistot vuosikymmenien ajalta. Huomaan, että vanhimmat muistot tulevat ensimmäisinä mieleen, elävinä, aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.

Sureminen näyttää tapahtuvan omien salaisten lakiensa mukaan, kullakin ihmisellä eri tavalla.

Eräs filosofi kertoi lehtihaastattelussa jääneensä aivan yksin surussaan. Minä en ole kokenut mitään sellaista. Kuolemaan liittyy esimerkiksi hautajaisten järjestäminen. On tehtävä lukemattomia puhelinsoittoja, kerrottava läheisen kuolemasta vieraille ihmisille, järjestettävä käytännön asioita. Olen yllättynyt siitä, miten hienotunteisia ja myötäeläviä ovat olleet ihmiset, jotka normaalitilanteessa olisivat ehkä hyvinkin muodollisia tai jopa töykeitä, kuten suomalaisissa virastoissa usein ollaan.

Blogeihin tuleekin kirjoitettua, sillä netin ja puhelimen ääressä tässä joutuu olemaan. Käytännön asiat estävät synkistelyn. Sitä voimakkaampina tulevat sitten yllättäen haikeat tunnelmat ja itku, jota ei voi estää. Tavallinen arki on hyvää lääkettä suruun, kunhan ei upota suruaan työhön ja puuhailuun.

(Kuvassa äitini leipoo karjalanpiirakoita keittiön ikkunan edessä.)