1960-luku ja minä

On vuosi 1970. Olen viimeistelemässä graduani ja lukemassa englannin lopputenttiin. Ateneumin kamerataiteen osastolta valmistunut ja valokuvaajana toimiva ystäväni on käymässä ja kokeilee uutta instant-kameraa meidän perheeseen. Kuvassa katson kolmea lastani.

Millainen oli 1960-luku ollut minulle? Aloitin opiskelut vuonna 1959,ja seuraavat kolme vuotta olin työssä ja opiskelin. Olin myyjänä Stockmannilla, postissa kiireaikaan lajittelijana, joulua ennen Juhavan kynttilätehtaassa töissä, laskin kuinka monta leipää ostettiin konditoriasta, olin koehenkilönä lattialämmityskokeilussa Otaniemessä. Sitten sain puolipäivätyön Finnish British Societyn lastentarhassa, jossa olin työssä naimisiin menooni asti, mikä tapahtui kolmannen opiskeluvuoden jälkeen.

Neljännen vuoden olin täysipäiväinen opiskelija, asuin opiskelija-asuntolassa mieheni kanssa ja haalin kokoon hum.kandin paperit eli suoritin cumut sosiologiasta ja estetiikasta ja kävin molemmista laudaturseminaarit. Menin kevään viimeiseen tenttiin ison laukun kanssa, johon olin pakannut kaiken synnytyssairaalaa varten. Poikamme syntyi kohteliaasti vasta kaksi viikkoa tuon tentin jälkeen.

Opiskelin tuon jälkeen vielä seitsemän vuotta. Syntyi kaksi lasta lisää. Olin siirtynyt opiskelemaan englantia, sillä kirjallisuuden professori ei hyväksynyt Narnia-kirjoja gradun aiheeksi: "Eiväthän nyt lastenkirjat ole sopivia yliopistolliseen tutkimukseen". Nyt tehdään Narnia-kirjoista ja muusta lastenkirjallisuudesta väitöskirjojakin.

Voitte arvata, että itseään elättävä opiskelija ja kolmea lastaan ja kotiaan hoitava opiskelija ei ehtinyt hillumaan barrikadeilla ja mielenosoituksissa. Mutta kyllä mekin marssimme kerran. Työnsimme esikoista ikivanhoissa opiskelijaperheeltä toiselle siirtyneissä lastenvaunuissa. Vaadimme lisää asuntoja opiskelijoille. Kadun varrelta meitä kannustettiin huutamalla: Vauvalle koti!

Meillä ei ollut radiota eikä TV:tä. Kari Suomalaisen pilapiirroksessa TV hohti kirkkaanpunaisena ja tekstinä oli "Nyt väreissä!" Me luimme valtavasti kirjoja, opiskelimme, kuuntelimme äänilevyjä, joita lainasimme myös DDR:n kirjastosta, siellä levyt olivat yleensä avaamattomina koteloissaan. Kohtelu oli ynseää, vaikka mieheni muistelee, että eräs naisvirkailija oli ystävällinen, mutta muistutan hänelle, että hän oli siihen aikaan harvinaisen komea nuori mies.

Suurin osa suomalaisista eli varmaankin kuten mekin. Eli omaa elämäänsä, hoiti kotiaan, teki työtään, leikki lastensa kanssa ja oli onnellinen kaikesta huolimatta. Ehkä tuota yksityistä onnea erityisesti suojeltiin, ja siksi sen ajan lapset saattavat muistella lapsuutensa aikaa erityisen onnellisena aikana.

Joillakin perheillä oli vene Kaivopuiston rannassa sille varalle, että piti lähteä nopeasti pois. Monet lähtivätkin pois Suomesta. En tiedä Ruotsiin lähteneistä, mutta USA:ssa ja Kanadassa tapasimme monia, jotka sanoivat suoraan lähteneensä poliittisista syistä eli NL:n miehityksen pelossa. Mekin aloimme haaveilla poislähdöstä. Mikäs meidän olisi lähtiessä, kun emme omistaneet mitään Suomessa. Vapaus tuntui kaikkein tärkeimmältä, henkinen vapaus.

Kerroin eräälle englantilaiselle yliopiston opettajalle, että englannin opiskelu oli minulle turvapaikka noina aikoina. Koti, yliopisto ja muutamat ystävät sekä sukulaiset Savossa. Kuopiossa asunut sisareni sanoi, että ei siellä eletty ollenkaan samaa "taistolaiskautta" kuin Helsingissä. Paikallinen sanomalehti vaikutti paljon. Siksi emme tilanneet Hesariakaan. Elimme muutamien ilmaislehtien ja Yloppilaslehden kanssa.

Valmistumisen jälkeen jäin kotiäidiksi. Se oli onnellista aikaa, vaikka sekä sen ajan feministien että poliitikkojen mielestä kuuluin "siivelläeläjiin" - termin taisi keksiä Jutta Zilliacus. Suomi oli syvällä äärivasemmistolaisuuden ja huuhaafeminismin suossa eikä ole vieläkään kuivilla. Mietin usein, oliko täysin järjetöntä palata Suomeen yhdeksän siirtolaisvuoden jälkeen. Nimittäin mekin läksimme pois, mutta vasta 1970-luvulla, kun tuntui siltä, että suomalaisen yläluokan joutilaitten nuorten "työväenlaulut" ja Neuvostoliiton palvonta alkoivat ärsyttää liikaa.

1960 Wikipediassa

Lisäys 8.6.2008

Olen juuri lukenut Ian McEwanin kirjan "On Chesil Beach" (Rannalla), ja se liittyy ihan ehdottomasti tähän. McEwan on eräs lempikirjailijoitani. Viiltävän taitavasti hän luo kauhukertomuksia ihmissuhteista, jotka vääristyvät. Kuvataan vuonna 1962 avioituvaa nuorta paria, joilla kaikki menee pieleen. Hesarin kriitikko osuu ytimeen, on kysymys kyvyttömyydestä kommunikoida. Kirja kuvaa aikaa, jolloin maailma muuttui. Vuonna 1948 syntynyt McEwan ei sorru pilailemaan "vanhan ajan" moraalilla", vaan suhtautuu kirjan päähenkilöihin lämmöllä ja myötätunnolla. Kahden erilaisen maailmankuvan esittäminen luo taustan henkilökohtaiselle tragedialle, jonka syyt johtuvat muista tekijöistä.