Lapsi on harvinaisuus Helsingin katukuvassa. Lapset ja vanhukset on laitostettu, eristetty muusta yhteiskunnasta. Lapsi on yleensä mukana kaupungilla vain lastenvaunuissa ja silloinkin verhojen eristämänä. Kuitenkin kaupunki voi tuoda kiinnostavia kohteita lasten nähtäviksi.
kommentti Iineksen blogiin
Suurperhe [familia] oli pysyvien sukulaisten joukko, oltiin kaikki samaa perhettä. Silloin perhesuhteet eivät olleet kaaoksessa, jatkuvassa muutoksessa kuten nyt. Se toi turvallisuutta lapsille ja vanhuksille. Tämän lisäksi oli läheinen suhde palveluskuntaan ja naapureihin. Vieraalle osoitettiin vieraanvaraisuutta.
Mikään ei estä nykyajan ihmisiäkään olemasta uskollinen lähiomaisilleen ja ystävilleen ja elämään epäitsekästä elämää. Lopulta ihmisten henkiset ominaisuudet ovat ratkaisevia elettiinpä millaisessa yhteiskunnassa hyvänsä. Vain totalitäärinen hallitus erottaa pakolla ihmisen sukulaisista ja ystävistä.
2. kommenttini
Olin mieheni keskiluokkaisessa suvussa ainoa nainen, joka ei ollut työssä, vaikka minulla oli akateeminen koulutuskin. Kaikki naiset olivat töissä, enimmäkseen opettajina, joitakin lääkäreinä, ja kaikissa perheissä oli kotiapulainen. Tämä oli ihan tavallista vielä 1970-luvulla.
3.
Lisäys - palveluskunta viittaa 1900-luvun alkuun ja varhaisempiin aikakausiin maalla ja kaupungissa. Pitkään yhden miehen palkalla elätti perheen. Kotiäitiys oli tavallista köyhissäkin perheissä.
4. kommenttini
Mikis, minulla oli sama juttu ja kaikilla meidän korttelin lapsilla. Leikimme yhdessä pihalla, joskus tapahtui onnettomuuksiakin. Äidit tekivät aamusta iltaan töitä, pesivät pyykit, lattoivat ruoan, hoitivat pieniä lapsia. Kotiäidin työ ei loppunut koskaan varsinkaan siihen aikaan, jolloin ei ollut kodinkoneita. Pormestarilla oli taloudenhoitaja ja taisi olla vielä sisäkkökin. Hammaslääkärin perheessä oli kotiapulainen, nuori tyttö, vaikka rouva [hum.kand., kotirouva] oli kotona. Kun heille tuli vieraita, rouva tuli pyytämään meidän äitiä laittamaan aterian. Istuin perheen vähän minua nuoremman tytön kanssa keittiössä ja salakuuntelimme aikuisten juttuja. Ainoa, joka ehti komentamaan lapsia, oli suutarin vaimo. Hänellä ei ollut itsellään lapsia, ja siksi taloustöitäkin oli vähemmän kuin muilla.
No sait minut kommentoimaan tätä kirjoitustasi. Kirjoitat oikein ja hyvin. Juuri niinhän se menee ja on mennyt ennenkin, niin kuin kuvaat.
VastaaPoistaMutta samalla tässä kirjoituksessasi näkyy ajan merkkejä niin ihmisissä kuin ajassa itsessään. Puhuttiin akateemisesta koulutuksesta, kotiapulaisista, taloudenhoitajista, kotiäideistä yms. He olivat kaikki olemassa, ovat olleet ennenkin, ovat osittain vieläkin. Kaikkia tarvitaan. On lääkäreitä, pormestareita, opiskelijoita, kotiäitejä, lapsia, mutta eniten on ehkä tapahtunut muutosta sanan "palvelusväki" kohdalla.
Me kaikki ihmiset olemme tavallaan palvelusväkeä. Yhteiskunta pohjautuu suuressa määrin juuri meihin. Olemme erilaisissa palvelutehtävissä. Kaikki ammateissa toimivat ihmiset ovat palvelutehtävissä, ja heidät koetaan tärkeiksi. He ovat ihmisiä omalla paikallaan. Koulutus on läpilyönyt koko yheiskunnan. Nyt surraan ja ollaan huolissaan enemmänkin niistä, jotka eivät ole saaneet minkäänlaista koulutusta. Heitä uhkaa syrjäytyneisyys. Mietitään, mitä heidän hyväkseen voisi tehdä.
Mielestäni kehitys on kulkenut oikeaan suuntaan. Mutta vielä silloin tällöin törmää ihmisiin, jotka ylläpitävät käsitystä, että jotkut ihmiset ovat tärkeämpiä kuin toiset. Sehän ei pidä paikkaansa. Kaikilla on samat mahdollisuudet opiskella, niin pitkälle kuin huvittaa. Kaikkia ei vain huvita. Kaikilla ei ole siihen tarvittavaa pääomaa eikä motiivia. Ja se on hyvä. Sillä on paljon työtä, jota pystyy tekemään, jos haluaa, vaikka pikakoulutuksella tai käymällä kursseja. Ja onhan yleinen oppivelvollisuus yhä voimassa. Koulutus sinänsä ei tee ihmistä paremmaksi tai huonommaksi.
Korostaisin sitä, että kaikki työt, teki ihminen mitä tahansa yhteiskunnan hyväksi, on tärkeää ja arvokasta.
Pitäisi oppia puhaltamaan samaan hiileen. Kaikki apu on tarpeen.
Se, joka nykyään erottaa pahiten ihmisiä toisistaan ja saattaa eriarvoiseen asemaan, on raha. Puhutaan rikkaista ja köyhistä. Se on ongelma, joka pitäisi ratkaista. Kai sitä yritetään, mutta ihmisen luontainen ahneus vaikeuttaa sitä. Saa nähdä, miten Suomenkin käy. Ovatko ihmiset valmiita laskemaan elintasoaan tarvittaessa. No sen näemme varmaan lähivuosina.
Olet oikeassa: Ihmisten henkiset kyvyt ovat ratkaisevia.
Liisu, olen täysin samaa mieltä.
VastaaPoistaMe olemme kaikki toistemme palvelijoita, mitä korkeampi asema, sitä suurempi on vastuu ja velvollisuus muista huolehtimiseen.
Kuvasin erään korttelin elämää kommentissani, ihmisiä jotka olivat eri yhteiskuntaluokista, omasivat erilaisen koulutuksen ja varallisuuden, toimivat hyvin yhdessä. Se oli erittäin hyvä kasvuympäristö.
Vapaussota eli sisällissota ei ulottunut Iisalmeen asti, vaan olimme 'kapinan laidalla' kuten eräs meikäläinen kirjailija sanoi.
Sydämen sivistys on tärkein. Sen opin jo lapsena, sillä isovanhempani olivat käyneet vain kiertokoulun ja rippikoulun, mutta olivat arvokkaita henkilöitä suvussaan ja ympäristössään. Eihän ennen kouluja käyty, jollei asuttu kaupungissa kuten monet lähisukulaisista, jotka olivat jo 1900-
luvun alussa akateemisissa ammateissa, jotka tarjosivat monille heistä mahdollisuuden käyttää lahjojaan paremmin kuin käytännön ammateissa, jotka vaativat erilaisia kykyjä.
Suomessakin aletaan vähitellen päästä tasa-arvoon, jollaista olen kokenut Pohjois-Amerikassa teinivuosista asti. Sen pohjana on ollut yhtäläinen kouu, yhtenäiskoulu kaikille nuorille. Jo peruskoulu on ydistänyt kansaamme, vaikka peruskoulussa on paljon korjattavaa.
Ratkaisevaa on se, miten suhtaudumme toisiimme, annammeko arvoa muillekin asioille kuin taloudelliselle menestykselle ja teknologian saavutuksille.
Lapsi on harvinaisuus Helsingin katukuvassa kuulostaa pahalta, lapset pitäisi olla osa elämää, ihan luonnollisesti. Suomalaiset naiset ovat koulutettuja, mutta monet vanhemmat silti valinneet kotiäidin elämäm...
VastaaPoistaHannele, lapsuus on hyvin lyhyt. Jospa vanhemmat muistaisivat sen ja nauttisivat uudesta lapsuudesta omien lastensa kanssa ja antaisivat sekä lapsilleen että itselleen hyvän muiston tuosta ajasta.
VastaaPoista