Oksahuonekaluja

Kuva: Anna Amnell
1900-luvun alkupuolen valokuvissa voi nähdä hauskoja oksista tehtyjä huonekaluja. Niitä on nykyään esillä joissakin ulkomaalaisissa sisustuslehdissä. Suomalaisissa lehdissä en ole sattunut niitä näkemään, en myöskään suomalaisissa kodeissa, jos ei oteta lukuun pajusta punottuja korihuonekaluja tai muodikkaita aasialaisia bambuhuonekaluja, joita on yhä useammalla.

Oksista voi tehdä maalaistyylisiä pylvässänkyjä, sängynpäätyjä, keinutuoleja sekä kahden hengen sohvia (loveseats) (usein kiiltäväksi kuorituista oksista). Sohvapöydän päälle voi asettaa lasilevyn. Oksista voisi syntyä yhtä hyvin kehto, jakkara tai pöytä, aivan kuten vanhoina aikoina.

Oksahuonekaluja käytettiin ensi kerran englantilaisissa puutarhoissa jo 1700-luvun keskivaiheilla. Ne tulivat suosituiksi varsinkin sen jälkeen, kun englantilainen pilalehti Punch julkaisi niistä piirroksia 1840-luvulla ja käytti tekstissä oksakuvioisia isoja alkukirjaimina. Yritin löytää sellaisia netistä tähän lastuun/päreeseen, mutta ei löytynyt.

Oksahuonekaluja tehtiin Amerikassa aikoinaan pajusta ja hikkoripuusta. Niitä käytettiin 1800-luvulla suosituissa lomanviettokohteissa kuten Cape Codissa. Kiertävät käsityöläiset kulkivat paikkakunnalta toiselle, joten on vaikeaa sanoa, mistä mallit olivat alkujaan peräisin.

Lamakauden aikana 1930-luvulla työttömät miehet tekivät niitä ja kulkivat kauppaamassa ovelta ovelle. 1900-luvun loppupuolella oksahuonekalut tulivat muotiin, ja niitä tekivät artisaanit.

Jääkiekot tehdään kumipuun oksista sahaamalla. Mutta tehdäänkö suomalaisten puiden oksista jotakin? Minusta tuntuu, että jos olisin kätevä puutöissä, yrittäisin koota jonkinlaisen tuolin oksista. Ehkä pitäisi kokeilla ensin nukketalon huonekaluja.

Blues syntyi mustien surusta

Missisipin rannalla sijaitseva Memphis sai nimensä siitä, että sen maisemat muistuttivat varhaisten uudisasukkaitten mielestä kovasti toisen suuren joen, Niilin deltan muinaisen Memphiksen tienoita. Missisipin rannalta lähtee Beale Street, joka oli aikoinaan rikkaiden kreoliperheiden (espanjalaisten ja ranskalaisten jälkeläisten) asuinpaikkaa.

Keltakuume ajoi heidät pois keskustasta, ja sinne muutti köyhää väestöä, lähinnä mustia ja siirtolaisia esimerkiksi Italiasta. 1900-luvun alussa Beale-kadulla oli rinnakkain kirkkoja ja kapakoita, ja siellä asui sekä rutiköyhiä että hyvin toimeentulevia perheitä.

Nurkkaravintolassa soitti nuori William C. Handy. Hänen isänsä oli metodistikirkon pappi. Hän hyväksyi poikansa ammatinvalinnan tajuttuaan tämän suuret musiikilliset lahjat.

Handy oli kuullut usein köyhien mustien laulavan töitä tehdessään tai rautatieasemalla junaa odotellessaan omituisia lauluja, joissa sama asia toistettiin useaan kertaan. Juuriltaan repäistyt ihmiset lauloivat näin ilmi ahdistustaan. Heidän lauluissaan yhtyivät Afrikan musiikki ja mustien kirkkojen laulut, negrospirituaalit.

Noitten laulujen pohjalta Handy sävelsi vuonna 1909 Memphiksen pormestarin Mr. Crumpin vaalikampanjaa varten soittokunnalle samannimisen kappaleen, joka tuli myöhemmin maailmankuuluksi nimellä "Memphis Blues"."Beale Street Blues" ja "St. Louis Blues" ovat myös bluesin isäksi sanotun Handyn sävellyksiä.

(vanha lehtijuttuni)
Lue myös https://memphismusichalloffame.com/inductee/wchandy/

Unelmien divaani

Olen aina halunnut divaanin, mutta se on jäänyt unelmaksi kuten niin monet muutkin asiat elämässä.

Jo muinaiset roomalaiset lojuivat divaaneilla. Mikäli elokuviin on yhtään luottamista, myös Kleopatra punoi juonia divaanilla maaten. 1700-luvun Ranskassa aatelisnaiset ottivat vieraansa vastaan salongissa divaanin silkkityynyihin nojaten.

Vallankumous ei syössyt vallasta divaania. Päinvastoin, eräs sen suurista taiteilijoista, David, maalasi divaanin pysyvästi taidehistoriaan muotokuvallaan Madame Recamieristä.

Viktoriaanisella ajalla divaani jatkoi voittokulkuaan. Se siirtyi keskiluokan koteihin, kun huonekaluja alettiin tuottaa tehtaissa edullisesti.
Divaanilla saattoi ottaa päivänokoset tai lukea kirjaa kerosiinilampun valossa.

Myös Le Corbusier innostui divaanista ja suunnitteli siitä oman versionsa teräksestä ja nahasta. Pian romanttinen pehmustettu divaani hyljättiin.

Kodikkuus on palannut. Divaani on kuitenkin ylellisyysesine. Sitä ympäröi aina hiukan turhamainen tunnelma, olipa se sitten muotidivaani puutarhassa tai olohuoneen nurkassa komeileva kukikkaalla kankaalla päällystetty pehmeä syli.

Divaani on rentoutumisen ja elämästä nauttimisen symboli. Onko teillä divaania?

Anna Amnell ©

(Lisäys vuonna 2009: Unelma toteutui vuonna 2009, kun muutimme ja ostimme uuteen olohuoneeseen sohvan, johon liittyy divaani. Katso myös kirjoittaminen työnä, jossa kerron divaanin ostamisesta.)