Kommentti: Siirtolaisena Pohjois-Amerikassa

Asuimme Kanadassa ja teimme yleensä lomamatkat Yhdysvaltoihin. Siellä oli hienoja museoita, suuri ja kaunis luonto, bensiini ja ruoka vielä halvempaa kuin Kanadassa. Ihmiset olivat yhtä avoimia ja ystävällisiä molemmissa maissa. Luontoa ikävöin monesti. Yhdysvallat oli minulle tuttu jo vaihto-oppilasvuoden ajalta.

Kyllästyneinä suomettumiseen muutimme 1970-luvun lopulla Kanadaan, ensin pariksi vuodeksi pieneen kaivoskaupunkiin ja sitten Torontoon. Kaikki on niin kuin Aku Ankassa, sanoivat lapsemme innoissaan: ikkunat avataan nostamalla ruutu ylös, sanomalehteä jakava pikkupoika ajaa hurjaa vauhtia polkupyörällä ja heittää lehden rappusille. 

Me aikuiset vasta olimme innoissaan: Lastenvaatteissa ei ollut veroa, ruoka oli halpaa, lapsilisiä maksettiin 18-vuotiaillekin, ja kotona asuvien yliopisto-opiskelijoiden vanhemmat saivat veronalennusta. Meillä oli ensi kertaa varaa ostaa auto, bensa oli halpaa ja Pohjois-Amerikka kaunis lomakohde halpoine valtion ylläpitämine leirintäalueineen. Museot olivat erinomaisia.

Terveydenhoito oli parempi, kuin se on ollut koskaan Suomessa: omalääkärin sai valita itse, tämä lähetti erikoislääkäreille, jotka olivat ilmaisia, papa ym kokeet ilmaisia. Silmälasit piti ostaa itse. Perheenisän tai -äidin työnantajan antama hammasvakuutus toi ilmaisen hammashoidon koko perheelle. 

Kaikki tämä ilman sosialismia. Kun Kanadan New Democratic -puolueen johtajaa haastateltiin TV:ssä, ällistyimme, sillä hän puhui Neuvostoliitosta samaa kuin Suomen perustuslailliset, joita pidettiin 1970-luvun Suomessa suurin piirtein mielipuolina. 

Kaikki lapset saivat opiskella ilmaiseksi Toronton yliopistossa apurahan turvin, joka myönnettiin lukiossa pidettyjen valtakunnallisten pääsykokeiden perusteella. Yhtenäiskoulua käytiin 18-vuotiaiksi asti.

Siirtolaispolitiikka oli realistista, siksi siirtolaisia kohtaan ei esiintynyt ainakaan 1980-luvulla vihamielisyyttä. Siirtolaiset valittiin pisteytysjärjestelmällä, poliittiset pakolaiset saivat aluksi mm kodinperustamisrahan, ja heille järjestettiin pariksi vuodeksi työpaikka. Sitten heidän piti tulla toimeen itse. Lapset oppivat monikulttuurisiksi ihmisiksi, rasismia ei ollut. Kouluissa piti käyttäytyä hyvin, sekä opettajien että oppilaiden. Naapurimme olivat enimmäkseen pakolaisia, lähinnä Neuvostoliiton miehittämistä maista. Maa oli kaksikielinen, 60% torontolaisista lapsista puhui kotonaan äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin englantia tai ranskaa. Lukiossa sai valita vieraaksi kieleksi oman äidinkielensäkin, esimerkiksi espanjan. Katolisilla ja juutalaisilla oli eri koulut, joihin sai halutessaan mennä.

Mikä toi meidät takaisin Suomeen? Euroopan kulunut & kaunis arkkitehtuuri sekä äidinkieli. Ehkä meillä oli liian eurooppalaiset aivot. Ehkä teimme virheen. Mutta en tiedä, kuinka paljon Kanada on muutttunut. Ehkä nykyiset siirtolaiset voisivat siitä kertoa.

(Tämä kommenttini oli Kemppisen blogissa.)

Matkoilla Amerikassa

visited 38 states (76%)
Create your own visited map of The United States or Free ipad travel guide
Vaihto-oppilasvuonna ja Kanadan aikaan tehtyjä matkoja. (Nähtävästi kävin vaihto-oppilasvuonna myös Oklahomassa ja Nebraskassa bussikiertomatkan aikana.) Kanadassa asuessamme teimme koko perhe yhdessä melkein joka kesä pitkiä useamman viikon matkoja.

Yövyimme enimmäkseen teltassa valtion ja osavaltioiden leirintäalueilla, jolloin näki kaunista luontoa ja maaseutua. Yksityiset leirintäalueet saattoivat olla sorakentällä niin kuin esimerkiksi Washington DC:ssä, siksi yövyimme suurkaupungeissa motelleissa ja hotelleissa.

 Matkat olivat monesti hyvin pitkiä: yhdellä matkalla menimme Torontosta Floridan eteläosaan asti, toisella Missisippiä seuraten New Orleansiin. Kaikkein ensimmäinen pitkistä matkoista oli itärannikon matka, jonka aikana näimme sekä suuria kaupunkeja että luontoa. Yhdeksässä vuodessa ehti nähdä paljon, kun eli vaatimattomasti.

Arkistoni aarteita: Mark Twainin lapsuuden maisemissa

Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan
Kanadassa asuessamme teimme matkoja myös tunnettujen kirjailjoitten kotiseuduille. Valokuvat lehtijutuissani ovat poikani tai minun ottamia. Poikani oli koululainen ottaessaan ensimmäiset kuvat lehtijuttuihin, joita ilmestyi myös Suomessa.
Kun Mark Twain oli maailmanympärysmatkallaan, hän sanoi Intiassa puheessaan: "Kaikki mikä on tehnyt minusta sen, mitä olen, on pienessä kaupungissa Missourissa maailman toisella puolen." lue lisää..

Korppikotkakilpikonnat asuvat metsälammessa. Kuva: Matti Amnell

Korppikotkakilpikonna

Korppikotkakilpikonnat elävät lammen pohjamudissa. Ne syövät lumpeenjuuria, sammakoita ja mädäntyneitä kaloja. Ne ovat todellisia vesistöjen korppikotkia ja siivoojia. Talven ne horrostavat kotilammen pohjamudassa ja elävät kesän aikana keräämällään rasvalla ja lammen hapella.

Satuimme eräänä kuumana kesäpäivänä Toronton lähellä metsätielle, jossa kilpikonnarouvat olivat kaivamassa munia autotien reunaan hiekkaan. Yksi naaras saattaa munia jopa 83 pöytätennispallon näköistä, kolmen sentin läpimittaista munaa. Suurin osa niistä joutuu ketun, haisunäädän tai pesukarhun saaliiksi. Osasta tulee pieniä rumankauniita kilpikonnia, jotka lähtevät kulkemaan erehtymättömästi vettä kohden heti munasta kuoriuduttuaan.

Korppikotkakilpikonna (Chelydra serpentina serpentina) on pikku jättiläinen. Se kasvaa puolimetriseksi ja painaa 20 kiloa, ruokittuna 30 kiloa. Kerrotaan, että siitä tulisi maukasta kilpikonnakeittoa, mutta konna nauttii lain suojaa. Tuohan se terveiset dinosaurusten ajoilta. Monet muut lajit ovat tulleet ja menneet, mutta kilpikonna on säilynyt.

Tämä kilpikonna ei voi vetää itseään kilpensä sisään, mutta se on saanut lisäsuojaksi äkäisen näköisen ulkomuodon. Se on kuin muinaisten aikojen pelottava jumala, kuin kirveellä veistetty. Sen pää on massiivinen, kaulassa on suuria pullottavia kyhmyjä, nahka on löysä ja ruttuinen ja harmaa päällyskilpi on usein mudan ja levän peittämä.

Pelottava
maine

Koppikotkakilpikonna osaa puolustautua. Sen leuat ovat vahvat, ja jalat ovat kuin vanhan norsun käpälät, joissa on pitkät ja terävät kynnet. Lännen lokarit kertoivat hurjia juttuja korppikotkakilpikonnista. He sanoivat, että se voi kahmaista miehen kouran vahvojen leukojensa väliin, niin että sen saa irti vain leikkaamalla. Se voi olla joskus niin vihainen, että napsauttaa sormen poikki, mutta vain jos sitä ärsytetään.

Yleensä korppikotkakilpikonna on rauhallinen ja lojuu laiskana pehmeässä pohjamudassa mehevien vesikasvien läheisyydessä. Varsinkin lumpeenjuuret ovat sen herkkua, mutta kyllä sille kelpaavat yhtä hyvin sammakot, matelijat ja mädäntyneet kalatkin. Se on todellinen vesistöjen korppikotka ja siivooja.

Jälkeläiset
kohtalon armoilla

Tämä kilpikonna, jota kuvasimme, tuli oikein pahalle tuulelle. Se kuopaisi viimeisen hiekkapilven muniensa suojaksi, muljautti meihin päin ja lähti juoksemaan yllättävän nopeasti tien poikki. Se vieri alas töyrästä ja hävisi rehevään metsään. Jälkeläiset jäivät kohtalon armoille, kun konnaemo matkasi takaisin läheiselle lammelle.

Se tulee sieltä harvoin ihmisten ilmoille. Talven se viettää horroksessa pohjamudassa eläen kesän aikana keräämällään rasvalla ja veden hapella. Vasta seuraavana keväänä se lähtee taas liikkeelle ja herättää seudun kesämökkiläiset meluisilla lemmenleikeillään. Lajin perustunteet ovat vain tiivistyneet vuosimiljoonien aikana.

Korppikotkakilpikonnaa on tuotu esimerkiksi Englantiin, ja jotkut ovat pelänneet siitä tulevan Thamesin kauhun, jos ihmiset heittävät sen jokeen kyllästyttyään siihen. Jonkun yksittäisen tapauksen on täytynyt olla syynä tällaisiin kauhukuviin. Siitä saattaa tulla urbaanilegenda kuten New Yorkin viemäreittein alligaattorista.


Tämä artikkeli on julkaistu hiukan eri muodossa Suomen luonto -lehdessä
Pirkko Anna Amnell copyright

Lue lisää!

"Snapping Turtle page"
Nova Scotia Turtles

Irokeesien ja huronien maailmansyntylegenda

Irokeesi- ja huron-intiaanit sanovat Amerikan mannerta Suuren kilpikonnan maaksi. Eräässä maailmansyntylegendassa kerrotaan, kuinka Suuri kilpikonna pelasti taivaanmaailmasta pudonneen raskaana olevan naisen, joka oli uteliaisuudessaan kurkotellut alaspäin.

Kilpikonna otti naisen selkäänsä ja käski muiden eläinten sukeltaa meren pohjasta mutaa kilpensä päälle. Näin syntyi asuinalue naiselle ja hänen jälkeläisilleen. Legendan mukaan Suuri kilpikonna kannattelee yhä Pohjois-Amerikan mannerta, jota nämä intiaanit pitävät suurena saarena.

Oksahuonekaluja

Kuva: Anna Amnell
1900-luvun alkupuolen valokuvissa voi nähdä hauskoja oksista tehtyjä huonekaluja. Niitä on nykyään esillä joissakin ulkomaalaisissa sisustuslehdissä. Suomalaisissa lehdissä en ole sattunut niitä näkemään, en myöskään suomalaisissa kodeissa, jos ei oteta lukuun pajusta punottuja korihuonekaluja tai muodikkaita aasialaisia bambuhuonekaluja, joita on yhä useammalla.

Oksista voi tehdä maalaistyylisiä pylvässänkyjä, sängynpäätyjä, keinutuoleja sekä kahden hengen sohvia (loveseats) (usein kiiltäväksi kuorituista oksista). Sohvapöydän päälle voi asettaa lasilevyn. Oksista voisi syntyä yhtä hyvin kehto, jakkara tai pöytä, aivan kuten vanhoina aikoina.

Oksahuonekaluja käytettiin ensi kerran englantilaisissa puutarhoissa jo 1700-luvun keskivaiheilla. Ne tulivat suosituiksi varsinkin sen jälkeen, kun englantilainen pilalehti Punch julkaisi niistä piirroksia 1840-luvulla ja käytti tekstissä oksakuvioisia isoja alkukirjaimina. Yritin löytää sellaisia netistä tähän lastuun/päreeseen, mutta ei löytynyt.

Oksahuonekaluja tehtiin Amerikassa aikoinaan pajusta ja hikkoripuusta. Niitä käytettiin 1800-luvulla suosituissa lomanviettokohteissa kuten Cape Codissa. Kiertävät käsityöläiset kulkivat paikkakunnalta toiselle, joten on vaikeaa sanoa, mistä mallit olivat alkujaan peräisin.

Lamakauden aikana 1930-luvulla työttömät miehet tekivät niitä ja kulkivat kauppaamassa ovelta ovelle. 1900-luvun loppupuolella oksahuonekalut tulivat muotiin, ja niitä tekivät artisaanit.

Jääkiekot tehdään kumipuun oksista sahaamalla. Mutta tehdäänkö suomalaisten puiden oksista jotakin? Minusta tuntuu, että jos olisin kätevä puutöissä, yrittäisin koota jonkinlaisen tuolin oksista. Ehkä pitäisi kokeilla ensin nukketalon huonekaluja.

Puunvihaajia ja puunhalaajia

Meillä oli naapureina aktiivisia puunvihaajia, kun asuimme vuokralaisina torontolaisessa paritalossa, jonka pihalla kasvoi talonkorkuinen magnolia. Seinän takana eleli kreikkalainen pariskunta. Toisella puolen omassa erillisessä talossaan asui italialainen perhe. Kumpikaan naapuri ei voinut sietää puita, ei ainakaan sellaisia hyödyttömiä puita, joista me, meidän kissat ja pesukarhut, varsinaiset puunhalaajat, pitivät.

Seinänaapurimme veljellä oli sukutila ja laajat oliivitarhat Kreikassa. Tämä nuorempi veli oli lähtenyt onneaan etsimään Kanadaan. Hänellä oli suuri perhe, aikuisia lapsia ja runsaasti lapsenlapsia sekä ravintola, johon hän kasvatti pihallaan salaattia, paprikaa ja muita vihanneksia. Pihan yläpuolelle oli ripustettu kanaverkot, joista riippui viiniköynnöksiä.

Kreikkalainen naapuri himoitsi meidän puutarhaamme, joka oli hänen näkemyksensä mukaan nyt täysin hyödyttömässä käytössä. Siellähän kasvoi vain tulppaaneja, pioneja, orvokkeja ja ruusuja sekä ikäloppu päärynäpuu, josta oli hyötyä vain pesukarhuille. Ja tietysti magnolia. Ja olihan siellä kirsikkapuu, josta meidän kissat pitivät kovasti.

Seinänaapuri sanoi, että hän aikoi ostaa toisenkin puolen taloa. Ensimmäiseksi hän sanoi kaatavansa pihalta kaikki puut ja pensaat.
- Ette kai magnoliaa? kysyin.
- Sen nyt kaikkein ensimmäiseksi, mies sanoi. - No good. Vie kaiken ravinnon maasta.

Maria-rouva mutisi hiljaa jotain siitä, että magnolia oli oikeastaan aika kaunis.
Me aloimme haaveilla veikkausvoitosta, jotta voisimme pelastaa magnolian.

Toisella puolella asuva italialainen pariskunta vihasi myös puita. He osoittelivat pihamme puita ja pensaita ja tekivät käsillään leikkaavia eleitä, jotka tarkoittivat puiden hakkaamista tai kaulan katkaisua. Heidän karulla sorapihallaan kasvoi siro sypressimäinen kanadantuija, talon ainoa kaunistus. Mutta sekin oli nähtävästi liikaa.

Eräänä päivänä hento mustapukuinen italialaisrouva alkoi kaataa sypressiä hyvin omaperäisellä tavalla. Hän sitoi sen ympärille narun ja alkoi kiskoa. Hän riuhtoi narusta joka päivä. Tuo outo näky toi mieleen italialaiset elokuvat, joissa karut mustapukuiset naiset elävät vielä keskiaikaa.

Italialaisperheen kuvankaunis tytär kävi toisinaan äitinsä luona kookkaan kanadalaisen miehensä ja kauniisti puettujen kanadalaisten lastensa kanssa. Lapset olivat toisesta maailmasta ja toisesta aikakaudesta kuin heidän Italiasta tullut isoäitinsä. Nuori äiti heilui sillä välillä, näytti toisinaan vanhojen maalausten enkeliltä ja toisinaan Hollywood-tähdeltä.

Kukaan ei näyttänyt huomaavan isoäidin puunkaatoyritystä puhumattakaan siitä, että olisi auttanut häntä. Tämä jatkoi kuitenkin puun nyhtämistä tarmolla, joka muistutti suomalaista sisua ja peräänantamattomuutta. Muutaman viikon kuluttua puu naisen riemuksi irtosi maasta juurineen. Näin naisen hymyilevän ensi kerran ja tajusin, että hän oli ollut hyvin kaunis nuorena.

Pihalle jäi kuoppa. Vihattu sypressi katosi jonnekin. Meille ei tullut veikkausvoittoa. Suomalaisrouva möi talon kreikkalaiselle ravintoloitsijalle. Hän halusi meidän jäävän asumaan taloon, mutta me muutimme. Emme menneet koskaan katsomaan, miten magnolialle oli käynyt.

Saako Amerikan musta olla iloinen?

Louis Armstrongin iloisuus on rohkaisevaa ja toivoa antavaa, kun ottaa huomioon ne ankeat olosuhteet, joissa hän kasvoi.

Louis Armstrong (synt.4.8.1901) oli lämminhenkinen ja sydämellinen ihminen huolimatta kovasta lapsuudesta Storyvillessa, New Orleansin köyhimmässä osassa.

Isä hylkäsi ja äiti oli holtiton kasvattaja. Nuo ongelmat eivät toki ole vain mustien ongelmia!

Louis joutui nuorisorikollisuudesta mustien poikien kasvatuskotiiin kahdeksi vuodeksi. Siellä hän oppi soittamaan kornettia. Teini-ikäisenä hän kuljetti päivisin hiiliä ja soitti öisin kapakoissa ja lauloi kadunkulmissa. Tästä nuoresta pojasta kasvoi ihailtu Satchmo.

Täällä Euroopassa ei tulla usein ajatelleeksi, että afroamerikkalaisissakin on kaikenlaisia ihmisiä niin kuin kuin meissä suomalaisissakin. Rikkaita ja köyhiä, katkeria ja onnellisia, oppimattomia ja intellektuelleja, hurskaita ja roistoja.

Kiinnostavaa on, että monet afroamerikkalaiset sanovat jo suoraan, että he ovat onnellisia siitä, että elävät Amerikassa eivätkä suunnattomien ongelmien Afrikassa.

Muistettakoon, että orjuutta oli Afrikan sisälläkin ja on yhä. Jostakin syystä afrikkalaisten ja arabien keskuudessa käyty ja edelleen käynnissä oleva orjakauppa vain unohdetaan. On jotenkin poliittisesti sopivampaa muistella Yhdysvaltojen 130 vuoden takaista mustien orjuuttamista.

Samassa maailmassa ja kuitenkin eri maailmoissa

Puhummeko samasta laulusta, kun puhumme laulusta What a Wonderful World? Minä puhun laulusta, joka pursuaa elämäniloa keskellä pimeää maailmaa. Laulusta, joka syntyi New Yorkissa elokuun 16. päivänä 1967 ja tuli suosikkisäveleksi Englannissa jo seuraavana vuonna, vuonna 1968. Laulusta, jota olen kuunnellut vuosikausia kotona kasetilta.

Puhuvatko muut laulusta, joka tuli tunnetuksi vasta 20 vuotta myöhemmin elokuvasta Good Morning, Vietnam? Samasta laulustako? Laulusta What a Wonderful World, josta pidän selvin päin, kirkkaassa päivänvalossa. Kenen laulu se on?

Muistoja ja tunnustuksia: Rock around the Clock

Täytyy tunnustaa, että on sittenkin popmusiikkia, joka koskettaa minua. Se liittyy hyvin henkilökohtaisiin muistoihin. Mieheni ja minä tutustuimme teinijuhlissa ja siellä soi meille ikimuistokseksi tuleva kappale: Bill Haley & His Comets "Rock around the Clock". Mieheni laittoi tämän tutun levyn äsken soimaan, kun puhuttiin musiikista.

Olimme olleet kumpikin ulkomailla edellisenä kesänä, Englannissa kansainvälisellä mansikanpoimimisleirillä ja vaihto-oppilaana Amerikassa. Osasimme rokata. Osaamme vieläkin, ainakin hääpäivänä ja lastemme häissä.

Poikaystäväni, tuleva mieheni soitti pianoa ja piti kovasti musiikista. Muistoina noilta vuosilta ovat lähinnä Heino Kasken ja Sibeliuksen pianokappaleet, joita hän harjoitteli ja tietysti Glenn Millerin In the Mood. Mieheni onkin paljon kaikkiruokaisempi musiikin suhteen kuin minä.

Voisin lisätä popmusiikkikoriini vielä yhden laulun, jota suorastaan rakastan: Louis Armstrong & What a Wonderful World. Tuskinpa maailmassa lienee yhtään ihmistä, joka ei pitäisi siitä?