Astrid Lindgren

Kommenttini tästä aiheesta Hs.fi:n keskustelussa

Minulle Peppi on ollut mieluisin Lindgrenin kirjoista, sillä Peppi on jännittävästi kuvitettu ja hauska kirja, sukua Huckleberry Finnille.

Mutta Pepissä on jotain, mikä Huckista puuttuu - voiman ja eräänlaisen yli-ihmisyyden ihailu. Voimakas ihminen on yhteiskunnan yläpuolella, hän voi tehdä, mitä haluaa. Peppi oli kuitenkin laiminlyöty lapsi. Tästä kirjoitti Anna Kortelainen hienosti eräässä kolumnissaan.

Lindgrenin vahvuuden, terveyden ja miltei yli-ihmisyyden ihailu tulee ilmi selvimmin "Veljeni leijonamieli "-kirjassa. Lahjakas kirjailijakin voi tehdä virheen. Se tapahtui Lindgrenillä tuossa kirjassa.

Maailma ei ole koskaan täydellinen, on sairautta, vammaisuutta, kaikki toiveet eivät täyty, utopiat eivät onnistu. Ihmiselämä ja elämä yleensäkin on siitä huolimatta arvokas.

Koulujen kriisiohjeissa (Edu.fi) korostetaan sitä, että itsemurhaa ja kuolemaa ei tule ihannoida ongelmien ratkaisuna. Näin kuitenkin tehdään kirjassa "Veljeni Leijonamieli". Se ei ole lastenkirja.

Kukaan ei ole täydellinen, ei edes Astrid Lindgren.

Kommentti tänä aamuna samaan keskusteluun:

Astrid Lindgrenillä on paljon kirjoja, joista kaikki pitävät kuten hänen valloittavat maaseudun kuvauksensa tai optimistinen "Mio, poikani Mio"ja monet muut täällä jo mainitut.

Ei pidä kieltää keskustelua kirjasta "Veljeni Leijonamieli". Eivät kaikki lukijat kannata reinkarnaatiota (jälleenstymisoppia) ja kirjan loppuratkaisua kaksoisitsemurhaa. Sitä paitsi itämaisessa reinkarnaatio-opissa itsemurha on suuri synti, yhtä suuri kuin murha.
Itsemurhasta ei pidä myöskään puhua kevyesti maassa, jonka nuoret tytöt tekevät tilastojen (2005) mukaan eniten itsemurhia Kiinan jälkeen.

Voimme ihailla Lindgrenin lahjakkuutta ja olla kiitollisia hauskoista lukuhetkeistä, mutta ei kai häntä tarvitse palvoa kritiikittömästi. Avointa keskustelua tähänkin asiaan.


(Mitä Astrid Lindgren on minulle merkinnyt Helsingin Sanomat ... Nuoruuden lukukokemuksia 26.10.2007) Digiarkiston hakemistossa ei näy tätä aihetta. Kannattaa säilyttää kommenttinsa.

Tämä keskustelu ja kommentti on jäänyt luettavaksi Vanhanaikainen kirja

Blogisisko/Anna Amnell kirjoittaa: 
14. marraskuuta 2007 kello 12.15

Meidän lasten lempikirjoihin kuuluivat Astrid Lindgrenin valloittava ”Vaahteramäen Eemeli” ja muut kirjailijan oman lapsuuden maailmasta kertovat kirjat sekä ”Mio, poikani Mio”.

Peppi on hauska kirja, sukua Huckleberry Finnille. Mutta Pepissä on jotain, mikä Huckista puuttuu – voiman ja eräänlaisen yli-ihmisyyden ihailu. Voimakas ihminen on yhteiskunnan yläpuolella, hän voi tehdä, mitä haluaa. Todellisuudessahan Peppi on laiminlyöty lapsi. Tästä kirjoitti Anna Kortelainen hienosti eräässä kolumnissaan.

Lindgrenin vahvuuden ja miltei yli-ihmisyyden ihailu tulee ilmi pahalla tavalla muuten niin kauniissa ”Veljeni leijonamieli ”-kirjassa. Lahjakas kirjailijakin voi tehdä virheen. Se tapahtui Lindgrenillä tuossa kirjassa.

Koulujen kriisiohjeissa (Edu.fi) korostetaan sitä, että itsemurhaa ja kuolemaa ei tule ihannoida ongelmien ratkaisuna. Näin kuitenkin tehdään kirjassa ”Veljeni Leijonamieli”. Se ei ole lastenkirja.

Maailma ei ole täydellinen, on sairautta, vammaisuutta, kaikki toiveet eivät täyty. Ihmiselämä ja elämä yleensäkin on aina arvokas.

Lisäys:

Astrid Lindgrenin pitkän uran aikana syntyi monesti kiivasta keskustelua. Hän on puolustanut lasten oikeuksia, eläintenoikeuksia, puhunut onnellisen lapsuuden puolesta ja kehottanut rakastamaan lapsia, mistä kaikesta häntä voi ihailla ja kunnioittaa. Mutta hän on tuonut Veljeni leijonamielessä lastenkirjaan jälleensyntymisopin sekä kaksois-itsemurhan ihannoinnin, joita kaikki lukijat eivät missään tapauksessa kannata. Siitä täytyy saada keskustella.
Muualla onkin keskusteltu:
"The two brothers express a series of paradoxes: they kill so that others might live; they lie to protect the truth; they endorse life, but their own end is a form of double-suicide. Little wonder the book caused an intense media debate!"

Jos valitsee Googlella "Veljeni Leijonamieli ja itsemurha", huomaa, että tästä asiasta keskustellaan Suomessakin.

suomalaisten nuorten itsemurhakuolleisuus
"Alle 15-vuotiaiden lasten itsemurhat ovat hyvin harvinaisia. 15-24-vuotiaiden kuolinsyynä itsemurha oli kuitenkin vuoden 2005 tilastossa toiseksi yleisin. 15-24-vuotiaat pojat tekevät enemmän itsemurhia kuin tytöt.--
Suomalaisten 15-24-vuotiaiden tyttöjen itsemurhakuolleisuus on Kiinan jälkeen toiseksi yleisintä maailmassa WHO:n tilastoaineiston perusteella."

Olen käsitellyt nuoren itsemurha-aikomusta jo ensimmäisessä nuortenkirjassani. Aurora. Vaahteralaakson tyttö [1991, 2. painos 1992, nyt yhteisniteessä Vaahteralaakson Aurora: Aurora 1-3, myös e-kirja ] kertoo vuodesta 1903, mutta asuin 1980-luvulla kirjaa aloittaessani Kanadassa, jossa tästäkin aiheesta keskusteltiin avoimesti.

Lue myös Itsemurhan ihannointi ja vammaisen ihmisen elämän kunnioittaminen.

Itsemurhan ihannointi

Näin eilen TV:ssä dokumenttielokuvan, jossa joukko nuoria miehiä matkusti erittäin vaikeasti vammaisen ja kroonisesti sairaan ystävänsä kanssa junalla ympäri Eurooppaa. He työnsivät tätä 18-vuotiasta pikkulapsen kokoista toveriaan pyörätuolissa, kantoivat häntä ja pyörätuolia ylös Prahan jyrkkiä portaita, pesivät hänet, pitivät häntä sylissään, kun noustiin köysiradassa alpeille ja kiistelivät hänen kanssaan niin kuin nuoret ainakin. Tämän vammaisen nuoren miehen oli ennustettu elävän vain vuoden, mutta dokumentin valmistuttua hän oli jo opiskelemassa englantilaisessa yliopistossa.

Pojat kävivät myös keskitysleirillä, jossa tämä vammainen poika totesi, että hänet olisi tuhottu natsi-Saksassa heti, sillä hänestä ei olisi ollut hyödyksi edes keskitysleirillä.

Tämä elokuva tuli mieleeni, kun siivosin äsken pöytääni ja eteeni osui erään suomalaisen kirjakerhon jäsenlehti, jonka kulmaan oli kirjoitettu kultaiseen ympyrään "Suuri joulunodotusnumero". Ja mitä oli kansikuvana? Kuva kuukauden jäsenkirjasta, jossa kaksi poikaa, toinen pitkä ja hoikka ja toinen pieni ja heiveröinen ovat ongella sillalla. Tämä sama kuva on "Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut" - kokoelman kannessa. Kirjakerholehden sisällä äiti lukee tätä kirjaa pikkulapsilleen.

Jo vuonna 1973 ruotsalainen kriitikko Gunnel Enby kysyi Aftonbladet -lehdessä: Miltä mahtaa vammaisesta lapsesta tuntua lukea, että on parempi tehdä itsemurha kuin olla vammainen? (Wikipedian mukaan: "jag kan inte låta bli att fundera över hur ett handikappat barn upplever Jonatan Lejonhjärtas dödslängtan.-- Funderingar om livsberättigande och livskvalité. Gunnel Enby i Aftonbladet 16 december 1973)

Kouluille annetuissa Edu.fi -kriisiohjeissa neuvotaan :"On tärkeää estää itsemurhan ja kuoleman ihannointi sankarillisena ratkaisukeinona."

Lapsikin ymmärtää sen, mitä Lindgrenin kustannustoimittaja ja kustantaja ei ymmärtänyt: "Mielestäni kirjan lopetus on tyhmä, sillä itsemurha ei ole ratkaisu ongelmiin. Muuten kirja oli jännittävä ja aihe kiinnostava." (netlibris/Lauri Puumalainen)

Niin turtuneeksi, kaikkeen tottuneeksi, olen minäkin tullut, että en olisi ehkä huomannut koko asiaa, jollei viime viikolla olisi sattunut tapausta, jossa koulupoika valitsee ongelmien ratkaisuksi itsemurhan ja murhan.

Eikö tässä Lindgrenin kirjassakin tapahtunut murha ja itsemurha, kun utopiamaailma ei ollutkaan täydellinen?

Hyvää joulunodotusta todellakin.

"On tärkeää estää itsemurhan ja kuoleman ihannointi sankarillisena ratkaisukeinona."

Nuoren itsemurha-aikomus ensimmäisessä nuortenkirjassani vuonna 1991.