Kuvassa oleva maljakko on häälahja, jonka saimme mieheni kummitädiltä. Tämä nainen oli sekä mieheni että minun soitto-opettaja. Mieheni otti soittotunteja kuusivuotiaasta asti ja kehittyi hyväksi soittajaksi. Minun soittotuntini loppuivat lyhyeen kuin kananlento.
Mieheni kummitäti kiersi antamassa soittotunteja kodeissa, ja äitini ystävä otti häneltä soittotunteja ja halusi kustantaa ne minullekin. Meillä ei ollut pianoa, ja menin joka viikko soittotunneille äitini ystävän luo. Eräällä tunnilla soitto-opettaja käski minun kirjoittaa paperille nuottiasteikon. Istuimme mahonkisen pikkupöydän ääressä. Eteeni tuotiin mustepullo ja mustekynä. Olin seitsemänvuotias.
Kun olin aikani raapustanut, tapahtui katastrofi. Mustepullo kaatui, ja muste levisi pöydälle. Minua lohduteltiin, että ei se mitään. Mutta siihen loppuivat soittotuntini. Kului muutama viikko, ja aina kun läksin soittotunnille, meninkin leikkimään ystävieni kanssa ja pistin nuottivihkon halkopinon väliin. Minua ei pakotettu menemään soittotunneille. Olen miettinyt oliko se hyvä vai huono ratkaisu.
Amerikassa asuin vaihto-oppilaana perheessä, jonka äiti oli pianisti. Hän oli huomannut, että pidin paljon klassisesta musiikista. Hän vei minut musiikkitestiin, jonka piti urkuri ja pianisti ja pianonsoiton opettaja Ralph Rauh (1887-1978).
Minulle tehtiin Seashore-testi. Pitkään muistin siitä vain nimen, mutta nykyaikanahan löytää kaiken netistä. Tämän musikaalisuustestin kehitti Carl Seashore (1866–1949), alkujaan Sjöstrand, muusikko ja psykologi, joka tutki audiologiaa, puheen ja taiteen psykologiaa, myös änkyttämistä.
Huomasin, että Seashore-testiä käytetään edelleen Amerikassa ja joissain muissakin maissa valittaessa oppilaita opiskelemaan musiikkia. Siitä on esitetty
kritiikkiä (kuvassa professori Seashore itse ja iso kone), mutta se edelleen paras mahdollinen
musikaalisuustesti monien mielestä.
Mr Rauh ei käyttänyt testin suorittamisessa mitään valtavaa konetta, vaan soitti itse pianolla ja antoi minun kuunnella muita näytteitä. Tapaus oli aika mystinen, ja on osittain unohtunut, sillä siitä on jo puoli vuosisataa. Entä tulos? Rauh'n mielestä minusta olisi voinut tulla ammattimuusikko. Se ei ihmetyttänyt, sillä suvussa on aina laulettu ja soitettu, vaikka vain isoisä otti soittotunteja joskus 1800-luvun loppupuolella ja toimi nuorena viulupelimannina. 17-vuotiaana armeijan mennyt enoni olisi päässyt sotilassoittokuntaan, mutta hänen äitinsä vaati hänet tulemaan kotiin maanviljelijäksi, mistä hän oli vanhempana katkera äidilleen. Enoni armeijakaverista tuli tunnettu suomalainen pop-muusikko. Äitini esitti yksinlaulua nuorena ja lauloi aina kotona. Sukututkijalta tuli kerran moniste "Sukulaisemme Aino Ackte". Tämä isoisäni aikalainen ja etäinen sukulainen oli kuuluisin henkilö suvussa.
Mahdollinen musiikillinen lahjakkuuteni on ollut vain kiusa, en siedä suurinta osaa musikkia, vaikka rakastan mm Mozartia. Viime aikoinahan on Suomessakin kirjoitettu siitä, kuinka paljon työtä musiikki ammattina vaatii. Varmaankin tietty synnynnäinen lahjakkuuskin vaaditaan. Mutta voidaanko sitä tutkia jo lapsessa? Perinnöllisyys ja ympäristö vaikuttavat. Perinnöllisyys merkitsee Euroopassa yleensä myös sitä, mihin ympäristöön syntyy, syntyykö ammattimuusikoiden sukuun, jossa saadaan myös käytännön eväät musiikkiin.
Seashore-testiä on käytetty ainakin aikaisemmin aivan pientenkin lasten musikaalisuuden testaamiseen. Sen tiedän, että eräskin amerikkalainen koulutoverini oli lapsena testattu musikaalisesti lahjakkaaksi, saanut amerikkalaiseen tyyliin koulusta ilmaiset soittimet ja musiikkiopetuksen, soitti lukiossa selloa ja päätyi amerikkalaiseen yliopistoon musiikinprofessoriksi ja
alansa huippuammattilaiseksi.
Lasten musikaalisuuden testaamisesta taitaa olla monia mielipiteitä, Seashore ja Suzuki lienevät kaksi äärilaitaa.
P.S. Hauska yksityiskohta: näen, oikeammin kuulen joskus hienoja musiikkiunia.:)
