Tarpeeksi outo toiseus kiehtoo

Jotkut tekevät mitä hyvänsä, jotta pääsevät julkisuuteen. Kuva: Old Time Clip Art

Ihmisten epäonnistuminen, rikokset, petokset, petetyksi tulemiset näyttävät kiinnostavan lukijoita ja katsojia eniten nykyään. Kyllähän sellaiset asiat kiehtoivat ihmisiä ennenkin, murhista tehtiin balladeja, murhamiehistä ja oman aikansa terroristeista merirosvoista sankareita. Tarpeeksi outo, häikäilemätön tai kauhistuttava toiseus kiehtoo aina tavallista ihmistä. Vampyyrit, mafiosot, che guevarat ja don juanit ovat kestosuosikkeja populaarikulttuurissa. Täysin järkeviltä vaikuttavat ihmiset ihailevat Ranskan vallankumousta, vaikka se oli talebaneja hirveämmän kansanliikkeen aikaa, jolloin tuhottiin kulttuuria, tapettiin silmittömästi viattomia ihmisiä, naisia ja pikkulapsia.

Mutta jotkut ihmiset näyttävät ajattelevan nykyään, että he ovat olemassa vain, jos heistä kirjoitetaan jatkuvasti lehdissä ja he näkyvät TV:ssä tekemässä ihan mitä hyvänsä. He ovat myös oivaltaneet, että epäonnistuminen on suositumpaa kuin onnistuminen. Kukapa ihailisi miestä, joka on ollut 50 vuotta saman naisen kanssa naimisissa? Ahkera, kiltti ja menestyvä ihminen voi herättää vihamielisyyttä ja kateutta. Sitä vastoin suuret joukot ihailevat nais- tai miespoliitiikkoa, joka vaihtaa jatkuvasti "rakastaan" (Mikä alennustila sanalle 'rakas'!) - eihän heitä muuten äänestettäisi uudelleen ja uudelleen eduskuntaan. Pahennuksen herättäminen tavalla toisella on pääsylippu julkisuuteen ja varsinkin TV-katsojien eteen.

Julkisuudessa jatkuvasti olevat ihmiset muodostavat oman klaaninsa, pitävät toisiaan tuttavinaan ja ystävinään, vaikka he eivät olisi tavanneet koskaan oikeasti. He myös kuvittelevat, että kaikki muutkin tuntevat heidät. Toisinaan syntyy hassuja tilanteita, kun esimerkiksi minun kaltaiseni harvoin TV:tä katsova ja iltapäivälehtiä lukeva ihminen ei tunnista TV-kuuluuttajia, juontajia, laulajia tai muita julkkiksia, kun sattuu näitä kohtaamaan.

Elämää kahden kulttuurin välissä

Tutustuin Torontossa moniin korealaisiin. He olivat ystävällisiä ja hyvin käyttäytyviä ihmisiä, jotka koettivat luoda lapsilleen uuden elämän uudessa maassa. Aikuiset elivät itse kahden maailman välillä, enemmän vanhassa kuin uudessa maassa, jossa eläminen oli monessa mielessä nöyrryyttävää ja huonompaa kuin entinen elämä oli ollut. Upseerista, lentäjästä, kotirouvasta, muusikosta oli tullut elintarvikekioskin pitäjä - se oli hyvin yleinen ammatti korealaisten siirtolaisten keskuudessa. Keskustelimme usein kokemuksistamme. He kertoivat mielellään lastensa koulusta, soittotunneista ja yliopistosta, johon toivoivat lapsensa pääsevän opiskelemaan. He toivoivat, että lapset saavuttaisivat ainakin sen elintason, joka vanhemmilla oli ollut kotimaassaan.

Vuonna 1995 ilmestyi amerikankorealaisen Chang-rae Leen kirja "Native Speaker". Olen säästänyt haastattelun, joka oli hänestä tuolloin International Herald Tribunessa. Haastattelun otsikko kertoo, mistä siirtolaisuudessa on kyse: kahden kulttuurin välissä eläminen on tuskallista. ("Living Between 2 Cultures: Pain of Assimilation") Se on tuskallista myös siirtolaisperheen lapsille.

Lee muutti Yhdysvaltoihin 3-vuotiaana, ja hänen isänsä oli psykiatri, joka sopeutui nopeasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja pystyi tarjoamaan perheelleen hyvän toimentulon. Lee tunsi häpeää ja kärsimystä äitinsä puolesta, jolle muutto ja kielen oppiminen oli vaikeaa. Uuden kielen hallitsemisesta tuli Leelle tärkein asia, ja hän onnistui siinä, tuli arvostetuksi kirjailijaksi. Siitä huolimatta hän tunsi elävänsä ei-kenenkään-maalla vanhan ja uuden maailman välissä. Hän tunsi pettävänsä itsensä ja perheensä. Nyt Chang-rae Lee opettaa luovaa kirjoittamista Princetonissa , ja häntä pidetään eräänä Amerikan johtavista kirjailijoista.

Suomessa puhutaan kotouttamisesta. Kai sillä tarkoitetaan assimilaatiota. Vaikuttaa siltä, että ei ymmärretä, miltä "kotouttaminen" tuntuu siirtolaisesta itsestään, maahanmuuttajasta - niin kuin nykyään jostain syystä sanotaan. Kotouttaminen on jotakin, jota yhteiskunta pyrkii tekemään siirtolaiselle. En pidä siitä termistä enkä siitä asenteesta. Kotiutuminen on eri asia, sitä voi kokea vähitellen ihminen itse, jos hän viihtyy uudessa maassa.

Ihminen ei voi kotiutua noin vain. Vaikka olot uudessa maassa olisivat paljon paremmat kuin omassa kotimaassa, ihminen kaipaa yleensä siitä huolimatta kotimaataan, haluaa ehkä palata sinne, jos suinkin voi ja vaikka tietää, että hän on oleva sielläkin muukalainen, koska on muuttunut niin paljon. Tuntuu, että vain toinen samaa kokenut voi ymmärtää häntä ja tuntuu heti tutulta. Joskus pahinta on se, että ympäristö haluaa lyödä helposti hallittavan leiman ihmiseen, joka on muuttanut maasta toiseen.

Tästä samasta asiasta keskustelin toisen monikulttuurisen kirjailijan, Caryl Phillipsin kanssa, kun hän oli Suomessa PEN-konferenssissa. Vielä tuskallisempaa oli pakolaisrunoilija Mazisi Kunenen eläminen vuosikausia erossa sukulaisista ja ystävistä. Hän kertoi seurustelevansa näiden kanssa unissaan. Nämä siirtolaiset ovat pystyneet käsittelemään sitä, miltä tuntuu olla muukalainen. Heidän muukalaisuutensa, toiseutensa on näkyvää. Ehkä vielä vaikeampaa on sellaisen maahanmuuttajan tai paluumuuttajan osa, joka näyttää samanlaiselta kuin muut, mutta on sisäisesti ehkä vielä enemmän erilainen kuin joku toinen maahanmuuttaja. Vaikeinta lienee niillä, jotka vain hiljaa kärsivät uskaltamatta tai osaamatta puhua siitä, miltä heistä tuntuu.