Intiaanit ovat olleet eurooppalaisille 1500-luvulta asti myyttisiä, eksoottisia hahmoja, joista ei ole tiedetty paljon tosiasioita. Kuva krakovalaisessa talossa olevasta korkokuvasta.
Kirjallisuuskritiikki on tärkeää kirjailijalle. Se voi ilahduttaa ja opettaa, miten parantaa kirjoittamista. Olen kiitollinen kaikille niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet kirja-arvosteluja kirjoistani kuluneiden vuosien aikana. Olen oppinut niistä paljon, ne ovat rohkaisseet jatkamaan kirjoittamista. Yleensä kirja-arvostelut ovat olleet asiallisia ja miellyttäviä silloinkn, kun ne ovat tuoneet esille kirjoissani olevia puutteita.
Millainen kritiikki on sitten pahaa ja vahingollista? Kaikkein pahinta on, jos kriitikko tai kuka hyvänsä antaa vääriä tietoa, vääristelee kirjan sisältöä tai sanomaa. Jostain syystä eräs henkilö on antanut julkisesti täysin vääriä tietoja esikoiskirjastani - joka ilmestyi 20 vuotta sitten - ja kirjoittanut muutenkin asiattomasti. Hän muun muassa moittii minua, etten kirjoita intiaaneista. Ei minun olis tietysti tarvinnutkaan, kun kirjoitan elämästä 1900-luvun alun Torontossa, jossa oli mustaa väestöä tai kiinalaisia enemmän kuin intiaaneja, joita lienee ollut muutama.
Mutta koska kirja on siirtolaisromaani ja koska olin kirjoittanut useita lehtijuttuja intiaanien kulttuurista, halusin tuoda esille suomalaisten siirtolaisten käsityksiä ja mahdollisia kokemuksia intiaaneista. Se onnistui, kun kuvasin kirjan päähenkilöiden koulutyttö Aurora Koivun ja palvelustyttö Iida Suomisen pitkää laivamatkaa Euroopasta Amerikkaan. Olen käymässä juuri läpi kirjan tekstiä uutta painosta varten, ja eteen tuli kohta, jossa Pohjanmaalta Venäjän sotaväkeen joutumista pakeneva Pekka Lohi ja muut nuorukaiset kyselevät kaikkea mahdollista vanhalta kokeneelta siirtolaiselta John Nikkarilta:
- Oletteko te Nikkari nähnyt niitä
punanahkoja? Eivätkö ne ole julmaa väkeä ne
intiaanit?
- Kai ne osaavat olla sitäkin niin kuin
mekin. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että en olisi nyt tässä, jos eivät
olisi intiaanit pelastaneet minun henkeäni kolmattakymmentä vuotta sitten.
Nikkarin
ympärille tuli aivan hiljaista. Kauempaakin kurkoteltiin häntä katsomaan.
- Oli ollut oikein kylmä talvi. Minä läksin
yhtenä aurinkoisena kevättalven päivänä kotimökiltä kalaan ja tein avannon.
Mutta silloinkos jää petti allani. Huusin täyttä kurkkua, vaikka arvelin
viimeisen hetkeni tulleen, kun lähellä ei ollut tiedossani muita
ihmisasumuksia. Erämaassa asuttiin. Siihen ilmestyi kuin maan alta niitä punanahkoja
eli intiaaneja, vetivät minut kuiville ja kantoivat havumajaansa. Siellä he
virvoittelivat minut henkiin.
Kun
heräsin seuraavana aamuna, makasin havujen päällä aivan ilkosillani risaisiin
nahkoihin käärittynä, ja vanha intiaanimuori juotti minulle jotain
pahanmakuista lientä. Outo oli minusta heidän majansa, katossa oli aukko, siitä
pilkotti valoa, ja savu nousi aukkoon nuotiosta keskeltä majaa. Intiaanit
olivat tulleet ottamaan mailtaan siirappia sokerivaahteroista, Nikkari jatkoi.
- Kasvaako siellä sokerikkii puussa? eräs emäntä
keskeytti, mutta toiset pyysivät häntä olemaan hiljaa. Joku tytöistä tirskui.
- Ei siellä siirappipurkit puussa kasva. Ensin
pitää mahla juoksuttaa ruohonkortta myöten puuämpäriin ja keittää sitä
tuntikausia nuotiolla. Padan pohjaan kertyy sitten siirappia. Meidän nykyisellä
lähinaapurilla on intiaanivaimo, ja hän laittaa kuuman siirapin somiin puumuotteihin
kovettumaan. Sokeritoppa on sitten kuin kukkanen tai karhunkäpälä.
Nikkari
levitti kämmenensä kuin matkiakseen tuota ihmettä, karhunkäpälän muotoista
sokeritoppaa. - Taitaisi semmoinen olla emännälle mieleen. Me kaadettiin poikasena
kuumaa siirappia hangelle ja imettiin sitten niitä siirappipaloja. Jo oli
hyvää.
- Mutta ne intiaanit, pojat kysyivät kärsimättöminä,
- päästivät pois, eivät ottaneet päänahkaanne?
- Tässä on tallella, John Nikkari sanoi, otti
hatun päästään ja siveli kaljua päälakeaan. - Meistähän tuli hyviä
ystäviä. Ei meidän naapureina alussa
muita ollutkaan kuin intiaaneja. Äiti pelästyi, kun intiaanit tulivat silloin
ensimmäisen kerran pyssyn kanssa minun perässäni. Mutta kun äiti kuuli, mitä he
olivat minulle tehneet, hän antoi heille tuoretta vastakirnuttua voita ja
lämmintä rieskaa. Leivän söivät erikseen ja voin erikseen.
- Vai voin söivät erikseen ja leivän erikseen,
ihmeteltiin ääneen.
Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992), sivut 75-77
