Mikä on huonoa kritiikkkiä?

Intiaanit ovat olleet eurooppalaisille 1500-luvulta asti myyttisiä, eksoottisia hahmoja, joista ei ole tiedetty paljon tosiasioita. Kuva krakovalaisessa talossa olevasta korkokuvasta. 

Kirjallisuuskritiikki on tärkeää kirjailijalle. Se voi ilahduttaa ja opettaa, miten parantaa kirjoittamista.  Olen kiitollinen kaikille niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet kirja-arvosteluja kirjoistani kuluneiden vuosien aikana. Olen oppinut niistä paljon, ne ovat rohkaisseet jatkamaan kirjoittamista. Yleensä kirja-arvostelut ovat olleet asiallisia ja miellyttäviä silloinkn, kun ne ovat tuoneet esille kirjoissani olevia puutteita.

Millainen kritiikki on sitten pahaa ja vahingollista? Kaikkein pahinta on, jos kriitikko tai kuka hyvänsä antaa vääriä tietoa, vääristelee kirjan sisältöä tai sanomaa.  Jostain syystä eräs henkilö on antanut julkisesti täysin vääriä tietoja esikoiskirjastani - joka ilmestyi 20 vuotta sitten -  ja kirjoittanut muutenkin asiattomasti.  Hän muun muassa moittii minua, etten kirjoita intiaaneista. Ei minun olis tietysti tarvinnutkaan, kun kirjoitan elämästä 1900-luvun alun Torontossa, jossa oli mustaa väestöä tai kiinalaisia enemmän kuin intiaaneja, joita lienee ollut muutama. 

Mutta koska kirja on siirtolaisromaani ja koska olin kirjoittanut useita lehtijuttuja intiaanien kulttuurista, halusin tuoda esille suomalaisten siirtolaisten käsityksiä ja mahdollisia kokemuksia intiaaneista.  Se onnistui, kun kuvasin kirjan päähenkilöiden koulutyttö Aurora Koivun ja palvelustyttö Iida Suomisen pitkää laivamatkaa Euroopasta Amerikkaan. Olen käymässä juuri läpi kirjan tekstiä uutta painosta varten, ja eteen tuli kohta, jossa Pohjanmaalta Venäjän sotaväkeen joutumista pakeneva Pekka Lohi ja muut nuorukaiset kyselevät kaikkea mahdollista vanhalta kokeneelta siirtolaiselta John Nikkarilta:

 - Oletteko te Nikkari nähnyt niitä punanahkoja? Eivätkö ne ole julmaa väkeä ne intiaanit?

  - Kai ne osaavat olla sitäkin niin kuin mekin. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että en olisi nyt tässä, jos eivät olisi intiaanit pelastaneet minun henkeäni kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nikkarin ympärille tuli aivan hiljaista. Kauempaakin kurkoteltiin häntä katsomaan.

 - Oli ollut oikein kylmä talvi. Minä läksin yhtenä aurinkoisena kevättalven päivänä kotimökiltä kalaan ja tein avannon. Mutta silloinkos jää petti allani. Huusin täyttä kurkkua, vaikka arvelin viimeisen hetkeni tulleen, kun lähellä ei ollut tiedossani muita ihmisasumuksia. Erämaassa asuttiin. Siihen ilmestyi kuin maan alta niitä punanahkoja eli intiaaneja, vetivät minut kuiville ja kantoivat havumajaansa. Siellä he virvoittelivat minut henkiin.

Kun heräsin seuraavana aamuna, makasin havujen päällä aivan ilkosillani risaisiin nahkoihin käärittynä, ja vanha intiaanimuori juotti minulle jotain pahanmakuista lientä. Outo oli minusta heidän majansa, katossa oli aukko, siitä pilkotti valoa, ja savu nousi aukkoon nuotiosta keskeltä majaa. Intiaanit olivat tulleet ottamaan mailtaan siirappia sokerivaahteroista, Nikkari jatkoi.

  - Kasvaako siellä sokerikkii puussa? eräs emäntä keskeytti, mutta toiset pyysivät häntä olemaan hiljaa. Joku tytöistä tirskui.

 - Ei siellä siirappipurkit puussa kasva. Ensin pitää mahla juoksuttaa ruohonkortta myöten puuämpäriin ja keittää sitä tuntikausia nuotiolla. Padan pohjaan kertyy sitten siirappia. Meidän nykyisellä lähinaapurilla on intiaanivaimo, ja hän laittaa kuuman siirapin somiin puumuotteihin kovettumaan. Sokeritoppa on sitten kuin kukkanen tai karhunkäpälä.

Nikkari levitti kämmenensä kuin matkiakseen tuota ihmettä, karhunkäpälän muotoista sokeritoppaa. - Taitaisi semmoinen olla emännälle mieleen. Me kaadettiin poikasena kuumaa siirappia hangelle ja imettiin sitten niitä siirappipaloja. Jo oli hyvää.

  - Mutta ne intiaanit, pojat kysyivät kärsimättöminä, - päästivät pois, eivät ottaneet päänahkaanne?

  - Tässä on tallella, John Nikkari sanoi, otti hatun päästään ja siveli kaljua päälakeaan. - Meistähän tuli hyviä ystäviä.  Ei meidän naapureina alussa muita ollutkaan kuin intiaaneja. Äiti pelästyi, kun intiaanit tulivat silloin ensimmäisen kerran pyssyn kanssa minun perässäni. Mutta kun äiti kuuli, mitä he olivat minulle tehneet, hän antoi heille tuoretta vastakirnuttua voita ja lämmintä rieskaa. Leivän söivät erikseen ja voin erikseen.

 - Vai voin söivät erikseen ja leivän erikseen, ihmeteltiin ääneen.

Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992), sivut 75-77

Kommentti: Miksi suomalainen media ei arvosta lastenkirjallisuutta?

Lapsuus ja ikävuodet lapsuuden ja aikuisuuden välillä ovat merkittäviä ihmisen kehityksessä. Tukeeko media lapsia ja nuoria? Kuvassa on parhaassa lukuiässä olevia tyttöjä Hietalahden kirpputorilla Helsingissä. Kuva: Anna Amnell

Kommentti keskusteluun, joka koskee lastenkirjallisuuden kritiikin vähäisyyttä

Vielä 1990-luvulla minunkin lastenkirjoista oli paljon arvosteluja maaseutulehdissä, ja jopa HS ja HBL julkaisivat muutaman kunnon kritiikin. Tällä vuosituhannella saan laskea yhden käden sormilla kirja-arvostelut, ja ne ovat olleet lähinnä lastenkultuurilehdissä, onneksi asiantuntevia ja siksi ilahduttavia.

Minusta tämä lastenkirjallisuuden väheksyntä liittyy yleiseen lapsivihamielisyyteen, jota Suomessa on.

Toisaalta luin jo monta vuotta sitten amerikkalaisilta ja muilta ulkomaisilta nettisivuilta, että kirjailijoiden tulee itse perustaa blogeja kirjoilleen.

Varsinaiset kIrjabloggaajat kirjoittavat yleensä aikuisten kirjallisuudesta, eniten naistenkirjoista. Vain harvat kirjoittavat lasten-ja nuortenkirjoista. Tänä vuonna on muutosta.:)

Nähtävästi pitänee laittaa omaan blogiin kaikki kirja-arvostelut, joita kirjoista on joskus julkaistu. Mutta mitä sanoo copyright-laki tästä ideasta? Olen julkaissut tähän asti vain otteita.

Aihe 'kirjallisuus' blogeissani

Cats of the Acqua Alta bookshop, Venice October 2007, originally uploaded by Brin d'Acier.

Kuva venetsialaisesta kirjakaupasta. Matti Amnell Jr. Katso koko kansio Books and bookcases

Olen kirjoittanut kaikissa blogeissani kirjallisuudesta, sekä kaunokirjallisuudesta että tietokirjallisuudesta. Ne kirjoitukset löytää tästä blogista mm hakusanoilla kirjailijat tai kirjallisuus.

http://blogisisko.blogspot.com/search/label/kirjallisuus

1800-luku ja 1900-luvun alku löytyvät Aurora-blogista, keskiaika Lucia Olavintytär -blogista ja puutarhakirjoja on jo jonkin verran Nojatuolipuutarhuri-blogissani.

Hovinarrit

Satujen hovinarri on iloinen veitikka, mutta todellisuudessa hovinarrit olivat katkeroituneita viihdyttäjän ja totuudenpuhujan roolistaan. Niin kuin meidän aikamme viihdyttäjät.


Kommentti blogiin, jossa keskustellaan Melenderin Parnassossa olleesta kirjoituksesta.
1.
Katson harvoin TV:tä, sillä ohjelmat eivät yleensä miellytä. P:n mainitsema Fjodor Dostojevskin elämä on ollut poikkeuksellisen kiinnostavaa katseltavaa. Asetan teoriassa TV:n kirjojen rinnalle, mutta käytännössä TV on meillä yleensä kiinni. Laatuhan ratkaisee.


En lue myöskään kirjaa, josta en pidä. Miksi lukisin? Poikkeuksena ovat Melenderin mainitsemat "hyödylliset kirjat". Oletan, että hän tarkoittaa kirjaa, josta saa tietoa jostain asiasta vaikkappa omaan kirjoittamiseen tai tulevaan matkaan. Luen esimerkiksi Ian McEwanin kirjoja, vaikka hänen maailmankuvansa on synkkä, sillä hänen kirjansa ovat erittäin hyödyllistä luettavaa niiden kirjoitustekniikan vuoksi.
2.

Onneksi McEwanin kirjat ovat ohuita, ja niitä ilmestyy harvoin.


 Onko kirjallisuudessa ja viihteessä yleensäkin, hyvässä ja varsinkin huonossa, se vika, että sitä on liikaa?Ihmiset eivät osaa viihdyttää itseään muuten, keskustella toisten ihmisten kanssa, pelata seurapelejä kuten scrabblea tai bridgeä tms, jotka pitävät aivotkin kunnossa.


Kirjailijoiden pitää suoltaa kirjoja sen sijaan, että saisivat kypsytellä niitä. Vieressäni on sanomalehti, jossa kerrotaan, että tunnettu viulisti on uupunut. Me väsytämme muusikkomme ja kirjailijamme loputtomilla vaatimuksillamme. Musiikista on tullut uusi uskonto, ja siihen suhtaudutaan monesti täysin addiktiivisesti ja fanaattisesti.


Olemmeko me nykyajan ihmiset niin tyhjiä, että meitä pitää koko ajan viihdyttää niin kuin satujen narsistista kuningasta?
3.
En ymmärrä puhetta "intelligentsiasta" enkä yläluokasta tässä asiassa.

Uskon, että myös Suomessa on vielä yhteiskuntaluokista riippumatta ihmisten tavallista yhdessäoloa, olipa se vaikka sienestämistä tai pelkkää kävelyä luonnossa tai juttelua. Onko sitä maaseudulla enemmän? Onko siellä enemmän tilaa kaikenlaisille harrastuksille?

Tuntuu siltä, että kaupunkilainen on joutunut ahtaalle pieneen asuntoonsa - Helsinki on yksiöiden kaupunki - jossa ei voi paljon muuta tehdä kuin katsoa TV:tä tai käyttää tietokonettaan. Onneksi on myös kahviloita, joissa ihmiset juttelevat.
 Kun oma aktiivisuus vähenee, ihminen vaatii lisää ja lisää viihdettä. Kun pitää tuottaa liikaa viihdettä, taso ei millään voi olla korkea, olipa kyse kirjoista, musiikista tai tietokonepeleistä.


Keskustelu jatkuu. Kommenttini
1. Jokaisella taiteilijalla ja kirjailijalla on jokin  maailmankuva, käsitys totuudesta, mutta taiteessa se on pidettävä taustalla, niin kuin luusto tai verenkierto, kuten on sanottu viisaasti. Näkyvillä ovat taiteelliset arvot. Niitä voidaan arvostella.
Kirjallisuuden arvioimisperusteina voivat olla yhtenäisyys, monipuolisuus, syvällisyys, koskettavuus, kieli. Nämähän ovat kirjallisuustieteen opiskelijan perusopintoihin kuuluvia asioita.
2. Siinä oli parasta, että sai lukea romaaneja vuosikaudet. (Miehenikin otti kirjallisuuden cum lauden siitä syystä toiseen tutkintoonsa.) Pääaineeksi otin kuitenkin käytännöllisesti kielen, englannin, jossa romaanien ja runojen lukua myös riitti - ja sillä sai työtä. Niinhän useimmille kirjallisuutta harrastaville tytöille käy, he päätyvät opettajiksi.

Saatoit valita hyvän osan. Kirjallisuudenoepiskelussa tuli hiukan kyyniseksi, kun oppi, että kirjallinen maailma on ollut aina muotivirtausten vietävissä, ja klikit, mesenaatit, hyvät veljet ja sisaret järjestelevät toisilleen kunniaa ja mainetta apurahoilla, palkinnoilla ja juonitteluilla.:) Vasta jälkeenpäin "kulta" erottuu katinkullasta. Tekijät ovat yleensä siinä vaihessa jo kuolleet. Tulee suhteellisuudentajua nykyhetkeenkin. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan.:)
3.
Ihmisten maku vaihtelee, ja siitä ei kannata kiistellä. Ihmiset lukevat sitä, mitä haluavat. Vain kriitikoiden täytyy lukea työnsä vuoksi sellaistakin, mistä eivät pidä.

Toisille lukijoille "roska" on rakasta, toisille "korkeakulttuuri". Vapaassa maassa saa lukea miltei mitä hyvänsä.

Todella vapaassa ja taloudellisesti hyvinvoivassa maassa kirjallisuuden valikoimakin on suuri. Ja silti tuntuu monesti esimerkiksi joulua ennen siltä, ettei löydä jollekin ystävälle tai sukulaiselle sopivaa kirjaa. Esimerkiksi uudet lasten- ja nuortenkirjat ovat kaikki samaa lajia, koska kustantajat niin haluavat. Kirjailijoilla olisi monenlaisia ideoita, jos he voisivat ne toteuttaa.

Voiko kirjallisuuskritiikki olla rakentavaa?

Alexander Pope kirjoitti runon kritisismistä 1700-luvun alussa. Hän esittää siinä kuuluisan lauseensa kriitikoista: For fools rush in where angels fear to tread. (Vapaa käännös: Typerykset astuvat rautasaappain sinne, minne enkelitkin arkailevat astua.) Jospa August Ahlqvist olisi lukenut tuon runon tai edes tuon lauseen. Ehkä hän olisi kohdellut Aleksis Kiveä edes hiukan inhimillisemmin.

 Miten - ja kuinka niihin tulisi suhtautua.

Kommenttini:

Kirja-arvostelut [lehtileikkeet] kellastuvat nopeasti, siksi ne kannattaa skannata heti ja laittaa talteen. Alkuperäiset voi laittaa muovitaskuihin ja kauniiseen mappiin.

Kannattaa lukea vanhoja kirja-arvosteluja silloin tällöin, muuten muistaa vain pahimmat piikit. Niistä voi jopa oppia jotakin. Niissä voi olla niin mukavia kohtia, että niitä voi käyttää kirjansa esittelyssä kotisivuillaan.

Joku arvosteli minua siitä, että olen laittanut vain myönteisiä arvioita kirjoistani kirjojeni esittelyblogeiin. En kai minä niin tyhmä ole, että laittaisin sinne haukkumisia. Ne ovat jo menneet perille koteihin ja minulle. Muut unohtavat ne, kirjailija itse muistaa ne, niin kuin hänen lastaan olisi parjattu.

Epäpätevät tai kaunaiset kriitikot luulevat, että kirjallisuuskritiikki tarkoittaa haukkumista.:) Parhaat kirja-arvostelut ovat rakentavia, ne rohkaisevat kirjailijaa etenemään oikeaan suuntaan ja ohjaavat lukijan löytämään sopivaa luettavaa,

Ilkeämielinen kritiikki on kuin lantaa, jota on parasta levittää ruusupensaiden alle. Siellä siitä voi olla hyötyä:)

P.S.  Eräs ystävä toi Kanadassa ratsastuskoululta hevosenlantaa puutarhaamme. Ruusut ja gladiolukset kasvoit villeinä. Puutarhapalstoilla sanotaan, että lannan täytyy antaa maatua ainakin puoli vuotta, muutoin se polttaa ruusut. Ehkä samaa voi sanoa ikävästä kritiikistä. Senkin pitää antaa maatua siellä kansioissa tai kenkälaatikoissa, ennen kuin niitä ryhtyy taas lukemaan. 

Mielipide: Sofi Oksanen kuvaa yleismaailmallisia, ajattomia aiheita

Sofi Oksasen Puhdistus (in English 'Purge' ) ilmestyi huhtikuussa 2008. Se on saanut Finlandia-palkinnon, Runeberg-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston palkinnon (Nordic Prize to Sofi Oksanen). Sofi Oksanen kirjoittaa poliittisesta sorrosta ja naisten kokemasta väkivallasta, mutta hänen suuruutensa on siinä, että hän nousee noiden aiheiden yläpuolelle yleisinhimillisiin ongelmiin, pahuuden ytimeen.

Poliittinen sorto ja naisten kokema väkivalta ovat yleismaailmallisia, ajattomia ongelmia, mutta vielä yleismaailmallisempi ja ajattomampi on se pahuus, mikä syntyy meidän sisässämme, kun annamme pahalle vallan. Eivät kaikki miehet pahoinpitele naisia eivätkä kaikki naiset ilmianna sisartaan edes äärimmäisissä olosuhteissa.

Sofi Oksanen nousee äitinsä kotimaan Viron ja viime vuosisadan kauheuksien yläpuolelle ja kirjoittaa siitä, mikä on yleisinhimillistä. Antiikin tragedioissahan kuvataan myös pahuutta ja rakkauden tuhovoimaa. Samoin tekee Shakespeare.

Minusta Oksasen kirjan tärkeys on siinä, että se kuvaa sitä, että vielä kamalampaa kuin ihmisen kiduttaminen ja tappaminen oli se, että hänet vieteltiin vakoilemaan omaa perhettään ja ystäviään, hänen sielunsa tuhottiin.

Ei kuitenkaan kokonaan Aliden kohdalla, sillä hän nousi vielä vanhuksena siitä loasta, jossa hän oli elänyt ja sovitti pahat tekonsa niin hyvin kuin osasi. Siinä viimeisessä sodassa hän ei ollut enää pahan puolella.

Suvun naiset nousivat yhdessä pahaa vastaan.

Kirjasta keskusteltiin heti tuoreeltaan huhtikuussa 2008 Parnasson blogissa. Kirjoitin kommenttini suoraan nettiin luettuani kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen.
Ylläolevat mielipiteeni on poimittu kommenteista, joita kirjoitin tuohon keskusteluun. (huhtikuussa heti luettuani kirjan "Puhdistus". )Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa kommenteissani esiintyvän sanan 'ikuinen' sijasta sanaa 'ajaton'.

Kirjailijana kiinnitin huomion myös Oksasen romaanin kieleen ja kirjoitustekniikkaan:
Pidän Oksasen kielestä ja ihailen sitä taitoa, jolla hän kuljettaa eri aikatasoja tässä romaanissa.