Mikä on huonoa kritiikkkiä?

Intiaanit ovat olleet eurooppalaisille 1500-luvulta asti myyttisiä, eksoottisia hahmoja, joista ei ole tiedetty paljon tosiasioita. Kuva krakovalaisessa talossa olevasta korkokuvasta. 

Kirjallisuuskritiikki on tärkeää kirjailijalle. Se voi ilahduttaa ja opettaa, miten parantaa kirjoittamista.  Olen kiitollinen kaikille niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet kirja-arvosteluja kirjoistani kuluneiden vuosien aikana. Olen oppinut niistä paljon, ne ovat rohkaisseet jatkamaan kirjoittamista. Yleensä kirja-arvostelut ovat olleet asiallisia ja miellyttäviä silloinkn, kun ne ovat tuoneet esille kirjoissani olevia puutteita.

Millainen kritiikki on sitten pahaa ja vahingollista? Kaikkein pahinta on, jos kriitikko tai kuka hyvänsä antaa vääriä tietoa, vääristelee kirjan sisältöä tai sanomaa.  Jostain syystä eräs henkilö on antanut julkisesti täysin vääriä tietoja esikoiskirjastani - joka ilmestyi 20 vuotta sitten -  ja kirjoittanut muutenkin asiattomasti.  Hän muun muassa moittii minua, etten kirjoita intiaaneista. Ei minun olis tietysti tarvinnutkaan, kun kirjoitan elämästä 1900-luvun alun Torontossa, jossa oli mustaa väestöä tai kiinalaisia enemmän kuin intiaaneja, joita lienee ollut muutama. 

Mutta koska kirja on siirtolaisromaani ja koska olin kirjoittanut useita lehtijuttuja intiaanien kulttuurista, halusin tuoda esille suomalaisten siirtolaisten käsityksiä ja mahdollisia kokemuksia intiaaneista.  Se onnistui, kun kuvasin kirjan päähenkilöiden koulutyttö Aurora Koivun ja palvelustyttö Iida Suomisen pitkää laivamatkaa Euroopasta Amerikkaan. Olen käymässä juuri läpi kirjan tekstiä uutta painosta varten, ja eteen tuli kohta, jossa Pohjanmaalta Venäjän sotaväkeen joutumista pakeneva Pekka Lohi ja muut nuorukaiset kyselevät kaikkea mahdollista vanhalta kokeneelta siirtolaiselta John Nikkarilta:

 - Oletteko te Nikkari nähnyt niitä punanahkoja? Eivätkö ne ole julmaa väkeä ne intiaanit?

  - Kai ne osaavat olla sitäkin niin kuin mekin. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että en olisi nyt tässä, jos eivät olisi intiaanit pelastaneet minun henkeäni kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nikkarin ympärille tuli aivan hiljaista. Kauempaakin kurkoteltiin häntä katsomaan.

 - Oli ollut oikein kylmä talvi. Minä läksin yhtenä aurinkoisena kevättalven päivänä kotimökiltä kalaan ja tein avannon. Mutta silloinkos jää petti allani. Huusin täyttä kurkkua, vaikka arvelin viimeisen hetkeni tulleen, kun lähellä ei ollut tiedossani muita ihmisasumuksia. Erämaassa asuttiin. Siihen ilmestyi kuin maan alta niitä punanahkoja eli intiaaneja, vetivät minut kuiville ja kantoivat havumajaansa. Siellä he virvoittelivat minut henkiin.

Kun heräsin seuraavana aamuna, makasin havujen päällä aivan ilkosillani risaisiin nahkoihin käärittynä, ja vanha intiaanimuori juotti minulle jotain pahanmakuista lientä. Outo oli minusta heidän majansa, katossa oli aukko, siitä pilkotti valoa, ja savu nousi aukkoon nuotiosta keskeltä majaa. Intiaanit olivat tulleet ottamaan mailtaan siirappia sokerivaahteroista, Nikkari jatkoi.

  - Kasvaako siellä sokerikkii puussa? eräs emäntä keskeytti, mutta toiset pyysivät häntä olemaan hiljaa. Joku tytöistä tirskui.

 - Ei siellä siirappipurkit puussa kasva. Ensin pitää mahla juoksuttaa ruohonkortta myöten puuämpäriin ja keittää sitä tuntikausia nuotiolla. Padan pohjaan kertyy sitten siirappia. Meidän nykyisellä lähinaapurilla on intiaanivaimo, ja hän laittaa kuuman siirapin somiin puumuotteihin kovettumaan. Sokeritoppa on sitten kuin kukkanen tai karhunkäpälä.

Nikkari levitti kämmenensä kuin matkiakseen tuota ihmettä, karhunkäpälän muotoista sokeritoppaa. - Taitaisi semmoinen olla emännälle mieleen. Me kaadettiin poikasena kuumaa siirappia hangelle ja imettiin sitten niitä siirappipaloja. Jo oli hyvää.

  - Mutta ne intiaanit, pojat kysyivät kärsimättöminä, - päästivät pois, eivät ottaneet päänahkaanne?

  - Tässä on tallella, John Nikkari sanoi, otti hatun päästään ja siveli kaljua päälakeaan. - Meistähän tuli hyviä ystäviä.  Ei meidän naapureina alussa muita ollutkaan kuin intiaaneja. Äiti pelästyi, kun intiaanit tulivat silloin ensimmäisen kerran pyssyn kanssa minun perässäni. Mutta kun äiti kuuli, mitä he olivat minulle tehneet, hän antoi heille tuoretta vastakirnuttua voita ja lämmintä rieskaa. Leivän söivät erikseen ja voin erikseen.

 - Vai voin söivät erikseen ja leivän erikseen, ihmeteltiin ääneen.

Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992), sivut 75-77

Flunssa ja Internet sopivat yhteen

Flunssa ja Internet kuuluvat läheisesti yhteen elämässäni. Kun ei voi tehdä mitään eikä tavata ketään, voi seikkailla netissä.

Flunssaisena osuin ensi kerran lukemaan Kiiltomatoa ja sen keskustelupalstaa, joka eli siihen aikaan outoa vaihetta. Kiiltomadon keskustelupalstahan on nyt kokonaan laukkautettu. Vanhoja keskusteluja tuskin laitetaan esille. Ne ovat kuitenkin tallella meillä, jotka otimme niitä itse talteen.

Flunssa iskee usein lomalla. Meidän perheessä osa sairasteli ennen joululomaa, osa jouluna. Terveinä ovat säilyneet vain mieheni ja jouluvieraamme, jotka käyvät lenkeillä Kaivopuistossa, kun me muut virumme vuoteeessa.

Flunssani on aina lievä, johtuneeko siitä, että syön paljon C-vitamiinia. Olen kuitenkin väsynyt, koskee vähän korviin, vähän enemmän kurkkuun jne. Voin nojata tyynyihin ja vetää lähelleni tietokonepöydän - oikeastaan se on TV-aterioiden syömistä varten tarkoitettu muovitarjotin, jonka jalkojen korkeuden voi säädellä, loistava muutaman euron maksanut kirpputorilöytö.

Flunssaisena korjaan usein blogejani. Ehkä luovuus ja uhkarohkeus lisääntyvät flunssassa. Uskaltaa kokeilla jotain uutta. Nyt oli vuorossa Lucia Olavintytär. Bloggerin blogeista voi tehdä persoonalliset kuvilla ja väreillä. Tässäkin on pohjana tuo 3-sarakkeiseksi muutettu Sand Dollar, jota käytin myös kotisivublogissani (ks oikeanpuoleisessa sivupalkissa olevaa kohtaa "View My Complete Profile", josta pääsee kaikkiin Blogger-blogeihini). Pitäisi tehdä vielä linkkiluettelo, joka vie keskiaikaa, 1500-luvun Helsinkiä ja Tallinnaa, Tudor-Englantia, lyhytkasvuisuutta ym Lucia-blogiini liityviä aiheita käsitteleviin blogeihin. Tässä vuoden 2007 kirjoitusten luettelo. Niihin pääsee kirjoittamalla kirjoituksen nimen navigointipalkissa olevaan "Hae blogista" -ikkunaan.

Onko muumioilla ihmisoikeudet?

Muinaisia asumuksia Ocmulgeessa
Kuva matka-albumistamme

Ocmulgee, Macon, Georgia "Kummunrakentajat" (moundbuilders) lähtivät Lousianasta ja levisivät Mississipin ja sen sivujokien laaksoihin varhaisella Mississipin kaudella noin 1000eKr. Ocmulgeen alueella heitä asui noin 900-950 j.Kr lähtien noin kolmen sadan vuoden ajan.

Kiihkein kulttuurienvälinen yhteentörmäys, jonka olen koskaan kokenut tapahtui Yhdysvalloissa. Olen kertonutkin siitä aikaisemmin. Haastateltavani ja keskustelutoverini oli perinteistä uskontoaan harjoittava intiaani. Me pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen ja keskustelime monista asioista. Hän purki sydäntään muun muassa kertomalla, että hän ei pidä siitä, että museoissa on muumioita. Puhuimme lähinnä egyptiläisistä faaraoiden muumioista.

"Miltä teistä tuntuisi, jos teidän poikanne olisi muumioituna museossa?" hän kysyi minulta. Sanoin, että 2000 vuoden kuluttua minusta ei tuntuisi todennäköisesti miltään. Mieleeni tulee nyt, että kun egyptiläisen faaraon muumio tuotiin Ranskaan, tilannetta käsiteltiin kuin valtiovierailuna. Intiaanit suojelevat esi-isiensä hautoja eivätkä halua muuttaa kotiseuduiltaan.



Olen kuvannut tämän ruukun Ocmulgeen museossa

Arkeologien työ vaikuttaa erityisen jännittävältä. Muistelen esimerkiksi sitä, miltä minusta tuntui, kun sain maya-kulttuurin kursseilla pitää varovasti kädessäni ikivanhoja esineitä, joita kanadalaiset arkeologit olivat kaivaneet esiin Etelä-Amerikassa.

Miten paljon jännittävämpää täytyykään olla, kun löydetään muinoin kuollut ihminen. Se järkyttää meitä syvästi. Ajatellaan vaikkapa sitä Alpeilta löytynyttä jäämiestä. Tiedämme, mitä hän söi viimeiseksi ateriakseen ja miten hän kuoli.

Amerikassa viime vuosien arkeologiset löydöt ovat tuoneet esille, että sillä mantereella on ollut eurooppalaisia ihmisiä jo hyvin paljon aikaisemmin, kuin on luultu, mm Kennewickin ihminen , joka lienee ollut eurooppalainen. Ihmisiä on nähtävästi muuttanut Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan monelta suunnalta eikä vain Aasiasta.

Yhdysvaltojen intiaaneilla on oikeus kieltää esi-isiensä tutkiminen. DNA-tutkimukset ovat jäänet monesti tekemättä tästä syystä. Hyvin monia eurooppalaisia on kuitenkin löydetty jo aikaisemmin. Tilanne on hyvin arka Yhdysvalloissa, sillä intiaaneilla on oikeus maa-alueihin nimenomaan sen vuoksi, kun heitä pidetään mantereen ensimmäisinä asukkaina. Mutta ovatko he ensimmäisiä asukkaita?

Vaikuttaisi siltä, että ihmiset ovat olleet aina hyvin liikkuvaa lajia. DNA-tutkimus tulee varmaankin antamaan paljon uutta tietoa tästä liikkuvuudesta. Mutta kenellä on oikeus muumioon ja sen tutkimiseen? Onko muumiolla ihmisoikeuksia? Onko sillä/hänellä oikeus tulla tutkituksi, tulla siksi mikä on ollut? Ja mitä tapahtuu, kun ja jos muumioita aletaan kloonata?


Ocmulgeen asukkaita

Kuvat matka-albumistamme.

Kuuntele Huron-intiaanien joululaulua. Listen to the Huron Carol

Photo: Seija Pajunen
The angel: Dover

Australiassa asuva Anni Heino kertoo blogissaan joululauluista, joista pitää ja toivoo muidenkin kertovan samasta aiheesta. Annin vieraileva kirjoittaja Andy kertoo laulusta "Bleak Midwinter", jonka sanat ovat Christina Rossettin ja kertovat lumesta ja kylmyydestä. Jatkan ketjua siitä kohdasta kertomalla lumisesta maisemasta Pohjois-Amerikassa.

There are many references to the natural world in this song and the atmosphere is unusual to a Christmas carol. The stable is placed in a winter landscape in North America. This song was created in 1643 by Jean de Brébeuf, who lived for 23 years among Huron Indians and learned their language.

" 'Twas in the moon of wintertime,
When all the birds had fled,
That mighty Gitchi Manitou
sent angel-choirs instead;
Before their light the stars grew dim,
And wondering hunters heard the hymn:

Jesus your king is born,
Jesus is born,
In excelsis gloria.

Within a lodge of broken bark
The tender babe was found;
A ragged robe of rabbit skin
Enwrapped his beauty round:
But as the hunter braves drew nigh,
The angel-song rang loud and high:

Jesus your king was born, ... "

(English words by Jesse Edgar Middleton,
melody traditional French tune, 'Une jeune Pucelle') (nuotit säveleen)
NOW LISTEN! KUUNTELE!

Tämän laulun kirjoittaja Jean de Brebeuf (1593-1649) oli oppinut ranskalainen jesuiittapappi, joka eli huron-intiaanien parissa 23 vuotta, opetteli heidän kielensä ja kirjoitti heille huron-kielisen katekismuksen ja kieliopin.

Jean de Brebeuf oli nähnyt usein painajaisunta kuolemasta polttoroviolla. Hänen painajaisensa toteutui, kun huronien viholliset, uuden maailman roomalaisiksi sanotut irokeesit hyökkäsivät siihen pieneen huronintiaanien kylään, jossa de Brebeuf asui. Joukko huroneja pääsi pakenemaan Quebecin kaupunkiin, jossa he lauloivat Jean de Brebeufin laulun ensi kerran jouluna. Intiaanien joululaulun kirjoittaja on Kanadan kansallispyhimys.

Joulurauhaa kaikille lukijoille

Huopahatut ja intiaanit. Photos: Huronia Museum & Huron/Ouendat Village

Jura Jukolan blogin korkeahattuiset herrat vuodelta 1606 toivat mieleeni erään torontolaisen laakson ja sen historian. Uusi maailma tuotti nimittäin parhaan materiaalin huopahattuihin:

"Haukka liiteli puiden latvojen yläpuolella levottomana kuin etsien paikkaa, johon laskeutua. Sen alla levisi vihreä laakso, jonka reunoilla kasvoi jättiläismäisen suuria sokerivaahteroita. Laakson pohjalla kiemurteli kirkasvetinen joki ja sen rinnalla polku.
Tuuheahäntäisiä mustia oravia juoksenteli apilantuoksuisessa korkeassa ruohikossa. Niiden esivanhemmat olivat eläneet laaksossa jo ennen sitä aikaa, jolloin vain intiaanit meloivat jokea pitkin kevyillä tuohikanooteilla ja kantoivat ne keskellä laaksoa olevan matalan kohdan yli.
Oravat olivat nähneet myös ensimmäisten valkoisten miesten tulevan laaksoon. He olivat ranskalaisia ja englantilaisia turkiskauppiaita, jotka vaelsivat intiaanioppaan jäljessä Mississauga-intiaanien luo vaihtokauppaa käymään. He veivät intiaaneille rautapatoja, puukkoja, peilejä, silkkiä ja pellavaa ja saivat heiltä maissia, taitavasti punottuja koreja ja turkiksia.
Valkoiset miehet halusivat varsinkin vanhoja kuluneita majavannahkoja, sillä majavan pehmeistä aluskarvoista saatiin parasta huopaa miesten leveälierisiin hattuihin. Majavannahat tuottivat Euroopassa monikymmenkertaisen voiton. --

(Näin perinteisellä tavalla alkoi vuonna 1991 ilmestynyt ensimmäinen kirjani. Tavallinen lukija nähtävästi pitää perinteistä. Kirjasta ei ollut yhtään mainosta Hesarissa, mutta ensimmäinen painos loppui kustantajalta ennen joulua, toinen otettiin vasta keväällä.)

Kanadan intiaanien entisaikojen elämästä kertoo muiden muassa Midlandissa, Ontariossa oleva ulkoilmamuseo. Tutustu sen sivuihin: Huronia Museum & Huron/Ouendat Village..

Korppikotkakilpikonnat asuvat metsälammessa. Kuva: Matti Amnell

Korppikotkakilpikonna

Korppikotkakilpikonnat elävät lammen pohjamudissa. Ne syövät lumpeenjuuria, sammakoita ja mädäntyneitä kaloja. Ne ovat todellisia vesistöjen korppikotkia ja siivoojia. Talven ne horrostavat kotilammen pohjamudassa ja elävät kesän aikana keräämällään rasvalla ja lammen hapella.

Satuimme eräänä kuumana kesäpäivänä Toronton lähellä metsätielle, jossa kilpikonnarouvat olivat kaivamassa munia autotien reunaan hiekkaan. Yksi naaras saattaa munia jopa 83 pöytätennispallon näköistä, kolmen sentin läpimittaista munaa. Suurin osa niistä joutuu ketun, haisunäädän tai pesukarhun saaliiksi. Osasta tulee pieniä rumankauniita kilpikonnia, jotka lähtevät kulkemaan erehtymättömästi vettä kohden heti munasta kuoriuduttuaan.

Korppikotkakilpikonna (Chelydra serpentina serpentina) on pikku jättiläinen. Se kasvaa puolimetriseksi ja painaa 20 kiloa, ruokittuna 30 kiloa. Kerrotaan, että siitä tulisi maukasta kilpikonnakeittoa, mutta konna nauttii lain suojaa. Tuohan se terveiset dinosaurusten ajoilta. Monet muut lajit ovat tulleet ja menneet, mutta kilpikonna on säilynyt.

Tämä kilpikonna ei voi vetää itseään kilpensä sisään, mutta se on saanut lisäsuojaksi äkäisen näköisen ulkomuodon. Se on kuin muinaisten aikojen pelottava jumala, kuin kirveellä veistetty. Sen pää on massiivinen, kaulassa on suuria pullottavia kyhmyjä, nahka on löysä ja ruttuinen ja harmaa päällyskilpi on usein mudan ja levän peittämä.

Pelottava
maine

Koppikotkakilpikonna osaa puolustautua. Sen leuat ovat vahvat, ja jalat ovat kuin vanhan norsun käpälät, joissa on pitkät ja terävät kynnet. Lännen lokarit kertoivat hurjia juttuja korppikotkakilpikonnista. He sanoivat, että se voi kahmaista miehen kouran vahvojen leukojensa väliin, niin että sen saa irti vain leikkaamalla. Se voi olla joskus niin vihainen, että napsauttaa sormen poikki, mutta vain jos sitä ärsytetään.

Yleensä korppikotkakilpikonna on rauhallinen ja lojuu laiskana pehmeässä pohjamudassa mehevien vesikasvien läheisyydessä. Varsinkin lumpeenjuuret ovat sen herkkua, mutta kyllä sille kelpaavat yhtä hyvin sammakot, matelijat ja mädäntyneet kalatkin. Se on todellinen vesistöjen korppikotka ja siivooja.

Jälkeläiset
kohtalon armoilla

Tämä kilpikonna, jota kuvasimme, tuli oikein pahalle tuulelle. Se kuopaisi viimeisen hiekkapilven muniensa suojaksi, muljautti meihin päin ja lähti juoksemaan yllättävän nopeasti tien poikki. Se vieri alas töyrästä ja hävisi rehevään metsään. Jälkeläiset jäivät kohtalon armoille, kun konnaemo matkasi takaisin läheiselle lammelle.

Se tulee sieltä harvoin ihmisten ilmoille. Talven se viettää horroksessa pohjamudassa eläen kesän aikana keräämällään rasvalla ja veden hapella. Vasta seuraavana keväänä se lähtee taas liikkeelle ja herättää seudun kesämökkiläiset meluisilla lemmenleikeillään. Lajin perustunteet ovat vain tiivistyneet vuosimiljoonien aikana.

Korppikotkakilpikonnaa on tuotu esimerkiksi Englantiin, ja jotkut ovat pelänneet siitä tulevan Thamesin kauhun, jos ihmiset heittävät sen jokeen kyllästyttyään siihen. Jonkun yksittäisen tapauksen on täytynyt olla syynä tällaisiin kauhukuviin. Siitä saattaa tulla urbaanilegenda kuten New Yorkin viemäreittein alligaattorista.


Tämä artikkeli on julkaistu hiukan eri muodossa Suomen luonto -lehdessä
Pirkko Anna Amnell copyright

Lue lisää!

"Snapping Turtle page"
Nova Scotia Turtles

Intiaanit sanovat Pohjois-Amerikkaa Suuren kilpikonnan saareksi

Komea korppikotkakilpikonnanaaras Waterloon lähellä Ontariossa. Kuva: Matti Amnell

Irokeesien ja huronien maailmansyntylegenda

Irokeesi- ja huron-intiaanit sanovat Amerikan mannerta Suuren kilpikonnan maaksi. Eräässä maailmansyntylegendassa kerrotaan, kuinka Suuri kilpikonna pelasti taivaanmaailmasta pudonneen raskaana olevan naisen, joka oli uteliaisuudessaan kurkotellut alaspäin.

Kilpikonna otti naisen selkäänsä ja käski muiden eläinten sukeltaa meren pohjasta mutaa kilpensä päälle. Näin syntyi asuinalue naiselle ja hänen jälkeläisilleen. Legendan mukaan Suuri kilpikonna kannattelee yhä Pohjois-Amerikan mannerta, jota nämä intiaanit pitävät suurena saarena.

Jo kauan ennen Kolumbusta

Amerikassa koululaiset hokevat lorua "fourteen hundred and ninety-two, Columbus sailed ocean blue". Kolumbuksen matka merkitsee useimmille Amerikan löytymistä. Kovasti käytössä oleva Gutenberg-projekti tarjoaa Kolumbuksen päiväkirjan netissäkin luettavaksi.

Tähän asti on uskottu tieteen nimissä, että ensimmäiset ihmiset siirtyivät nykyisiin Amerikkoihin noin 11500 vuotta sitten, siis jääkauden päättymisen jälkeen, Siperiaa ja Alaskaa yhdistäneen maasillan kautta Aasiasta. Tätä teoriaa tukee toki genetiikkakin.

Jotkut intiaanit ovat väittäneet olleensa siellä aina. Voisiko heidän 'aina' olla 40 000 vuotta sitten? Meksikon keskiosasta on nimittäin löytynyt tämän päivän Helsingin Sanomien mukaan jalanjälkiä, joiden iäksi arvioidaan laserteknologialla tuo 40 000 vuotta. Jalanjäljet jättäneen ihmisen arvellaan saapuneen sinne meren yli.

Tutkija Silvia Gonzales sanoo HS:n mukaan viisaasti, että Amerikkaan on mennyt useita muuttoaaltoja eri aikoina. Se tuntuu loogiselta. Jos kerran viikingitkin osasivat mennä nykyiseen Kanadaan, miksi eivät muutkin. Me ihmiset olemme olleet aina uteliasta ja liikkuvaista lajia.