VictorPhonograph
Minulla on syvä tunneside gramofoniin. Se syntyi varhaislapsuudessa mummolassa eräänä kesänä, kun teini-ikäinen enoni kantoi sinne sylissään oikean vanhan ajan gramofonin, jonka hän oli ostanut kaupungista Osto- ja myyntiliikkeestä.
Tämä gramofoni toimi siten, että pyöritettiin kampea, joka viritti koneiston, levylautanen alkoi pyöriä ja torvesta kuului musiikkia. Mukana oli myös muutamia levyjä. Gramofonista oli kovasti iloa, ja se kannettiin rannalle ja juhannuskalliolle, jossa kylän nuoret tanssivat. Tätini kertoi äskettäin, että lopulta gramofoni meni rikki, ja neulaa piti pyörittää sormella.
Olin nähtävästi sinä kesänä hyvin pieni, sillä olin enoni kertoman mukaan ihastunut erityisesti sanoihin "huh-hah-hah-hei", jotka liittyivät kansanlauluun "Iso Antti tuli Härmästä päin". Olin yrittänyt laulaakin tuota laulua, mutta enoni kertoi, että se ei onnistunut. En ollut perinyt äidinpuoleisen sukuni vaivatonta musikaalisuutta. Kaikki soittivat ja lauloivat.
Musiikkki oli heille täysin luonnollista, varsinaista kansanmusiikkia. Soitettiin viulua, hanuria, banjoa, mandolinia tai vaikkapa sahaa tai huuliharppua. Ukki oli ollut viulupelimanni, ottanut soittotunteja ja opetti lapsensakin soittamaan, jos nämä halusivat soittaa, kertoi tätini, joka soitti mandolinia. Enoni oli vähällä mennä sotilassoittokuntaan ja sotaväkikaverinsa Erkki Junkkarisen kanssa musisoimaan, mutta hänet houkuteltiin kotitaloa pitämään, mistä hän oli myöhemmin suorastaan katkera. Hän soitti vanhempana kansanmusikkiyhtyeessä.
Äiti ei soittanut, mutta hän lauloi, oli esittänyt nuorena yksinlauluakin. Hänellä oli hyvin kaunis ääni, ja hänen ohjelmistoonsa kuuluivat kansanlaulut, viihdemusiiki, virret, hengelliset laulut ja lastenlaulut, jotka hän oli oppinut koulussa. Hän lauloi aina työtä tehdessään. Radiota ei olisi tarvinnut, mutta olihan meillä radio. Sehän oli sen ajan perheenisän tapa rentoutua, istua radion äänessä ja lukea lehtiä. Radio oli melkein aina auki. Siitä kuunneltiin kaikki ohjelmat iltahartauksista lauantain toivottuihin levyihin ja Markus-sedän lastentunteihin asti.
Tapa kuunnella päiväkaudet radiota säilyi koko iän monilla sen ajan ihmisillä. Esimerkiksi kolmanneksi vanhin yhteensä kuudesta enostani (ensimmäinen kuoli espanjantautiin ja kuudes vauvana) kuunteli elämänsä loppuun radiosta niin esitelmät, kuunnelmat kuin sinfoniat. Hänen puheensa oli kiinnostava yhdistelmä vanhanaikaista suomea ja nykyajan sivistynyttä kieltä. Hän oli erittäin älykäs mies, jolla oli enemmän taipumusta filosofointiin kuin käytännön asioihin. Näen omassa pojassani hänen kaltaisensa lahjakkuustyypin. Enoni elämään lisäsi tragediaa sota, johon hän joutui teini-ikäiseni ja vietti siellä nuoruutensa. Koulujahan ei siihen aikaan ollut syrjäseudulla, jossa suksimestari-isoisäni asui suuren perheensä kanssa.
Minulle on jäänyt musiikissa kuuntelijan mieluisa rooli. Koulussa laulunopettaja sanoi, että minulla on tarkka korva ja kaunis ääni, jota pitäisi vahvistaa. Amerikassa vaihto-oppilasvuonna minulle tehtiin musiikkitesti. AFS-perheeni äiti oli pianisti ja vei minut saksalaisen emigranttiurkurin luo testiin. Tämän miehen mielestä olin musiikillisesti hyvinkin lahjakas. Minulle siitä on ollut yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä olen hyvin herkkäkorvainen musiikin suhteen. Olisin päässyt opiskeluaikana eräänä kesänä Yleisradioon pitämään ohjelmaa, jossa soitettiin yleisön valitsemia levyjä, mutta en kestänyt ajatustakaan siitä, että joutuisin kuuntelemaan iskelmiä. Mieheni oli pitkään tuosta asiasta minulle vihainen, sillä olisin päässyt alkuun radiotyössä, josta joskus koululaisena kovastikin haaveilin.
Otin lapsena äitini ystävän luona soittotunteja, mutta ne katkesivat, kun soitto-opettaja käski kirjoittamaan nuotteja mustekynällä, mustepullo kaatui ja mustetta meni liinalle. Minulle ei oltu asiasta vihaisia, mutta nolostuin kovasti. En kertonut mitään kotona, mutta kun olisi pitänyt mennä seuraavan kerran soittotunneille, laitoin nuotit halkopinon väliin ja menin leikkimään muiden lasten kanssa ajopeliä.
Meillä oli kotona oikein hieno radio, josta kuuntelin myös klassista musiikkia, josta muu perhe ei ollut kiinnostunut paitsi äiti yksinlauluista. Tunneside radioon katkesi minun kuten monen muunkin kohdalla kokonaan 1960-ja 1970 -luvuilla, kun radio joutui vasemmistopolitiikan ja suomettumisen propagandavälineeksi. Sehän ei ole siitä vieläkään vapautunut.
Mieheni ja minä emme hankkineet radiota emmekä televisiota, vaan kuuntelimme levyiltä musiikkia ja kirjallisuutta, jota saattoi lainata esimerkiksi British Councilin kirjastosta. Kanadassa löysin klassisen musiikin rinnalle bluesin, joka lohdutti siirtolaisen sieluani. Siellä televisio tuotti paljon iloa koko perheelle. Klassinen musiikki oli minulle hyvin merkittävä asia myös silloin, kun opetin Kanadasta tultuani englantia aikuisille kansalaisopistossa ja pidin suggestopedisen englannin kursseja, joihin klassinen musiikki liittyy olennaisesti.
Suhtaudun edelleen varautuen suomalaisiin radio-ohjelmiin. Radio merkitsee minulle nykyään klassisen musiikin kanavaa, jota kuuntelen nytkin tätä kirjoittaessani. Radio on työpöytäni vieressä olevan kaapin sisässä, ja musiikki kuulostaa oikein hyvältä.
