Kaksi dekkarimestaria: Mika Waltari ja Eeva Tenhunen

Kuvassa läjä viime päivinä luettuja kirjoja. Ylinnä kouluaikojeni löytö Edgar Wallacen Punainen ympyrä. Alkuperäinen Punainen ympyrä - juuri kuvassa olevan näköinen - oli naapurimme, Salmettaren toimittajan vintillä, joka oli minun samoin kuin pikkusiskoni ikioma yksityinen "kirjasto".
Seuraa kommentti, suoraan nettiin kirjoitettu. Huomasin, että lopusta puuttui kysymysmerkki.

Olen lukenut jonkin aikaa ihan urakalla dekkareita, viimeksi kaikki Mika Waltarin Komisario Palmu-kirjat ja Eeva Tenhusen tuotannon, joka olikin minulle täysin uutta. Mestareita nämä kaksi, Waltari ja Tenhunen. Koetan hankkia ne itselleni ihan omiksi.

Olen lukenut tähän asti lähinnä englantilaisia dekkariklassikoita, jo koululaisena suomeksi. Johonkin aikaan luin paljon myös historiallisia dekkareita, nimenomaan keskiajan ja renessanssin aikaa kuvaavia.

Olen kodikkaiden dekkareiden lukija, siksi suurin suurin osa nykyajan dekkareista ei miellytä. Minun kaltaisiani on onneksi maailmalla paljon, joten riittää lukemista ja katsomista. Jos on aikakauden ja kulttuurin kuvausta, TV-sarja on monesti mieluisampi kuin kirja ja mikä parasta, sitä voi katsoa hyvässä seurassa kotona. Meillä on iso DVD-kokoelma. Onneksi parhaat kestävät uudelleen katsomisen, sillä uusia ei ole tullut aikoihin. Morse kuoli, ja Lewis-sarjakin loppuu.

Oletko huomannut, että Colin Dexterin voi nähdä lyhyen hetken kaikissa hänen kirjoistaan tehdyissä sarjoissa?

Wodehousea suruun ja iloon

Kun sisareni kuoli viime vuonna äkkiä parannuttuaan juuri vaikeasta syövästä ja äitini kuoli vähän yli kuukauden kuluttua sisareni kuolemasta, oloni tuntui aivan sietämättömältä. Mieleeni tuli eräs toimittaja, joka kertoi parantuneensa syövästä katsomalla päiväkaudet nauruelokuvia. Aloin katsoa mieheni kanssa Jeeves-sarjaa videoilta, usein monta jaksoa päivässä. Nauru auttoi kestämään surun, joka tuntui liian suurelta.


Kommenttini:

"Wodehousen suosion yksi syy verrattoman vitsikkään kielen ohella"

on mielestäni kirjailijan kyky kuljettaa yhtä aikaa monta juonta taitavasti.

Kieli on tietenkin parasta, se ihan säkenöi TV-sarjassa loistavien näyttelijöiden avulla.

Kuten englantilaiset TV-sarjat yleensäkin "Jeeves järjestää" -sarjan jaksot ovat niin huolellisesti tehtyjä, että niitä voi katsoa uudestaan ja uudestaan.

On toinenkin suosittu englantilainen sarja, jossa on samanlaista jatkuvaa yläluokan leimaamista kelvottomaksi nimittäin "Morse", jossa Oxfordin yliopistomaailma on täynnä skandaaleja ja rikoksia.

Kaunis Oxford ja karismaattiset näyttelijät luovat vastakohdan, mutta lopputulos on synkkä, kun alkoholisoitunut Morse kulkee klassisen musiikin soidessa kohti ennenaikaista kuolemaansa. Ja sitten vielä Thaw kuoli. Jatkoksi tehty "Lewis" tekee mielestäni ainakin näkemissäni alkujaksoissa surutyötä katsojille.

Kuoleman varjohan on tietenkin edwardiaanisen Jeevesinkin taustalla vaikuttamassa ainakin katsojan alitajunnassa. Ja nyt kerrot Jeevesin esikuvan kohtalosta.

Englantilaiset hallitsevat muuta maailmaa loistavilla TV-sarjoillaan.

Wodehousesta myös kommentissani Helmiä naisille (Onko Wodehouse viihdekirjailija?)

Toinen kommenttini keskustelussa:

Eiköhän realismia ole se, että sekä yläluokassa että muissa yhteiskuntaluokissa on sekä kelvollisia että kelvottomia ja siltä väliltä?

Näinhän on mm Jane Austenilla.

Minkä hyvänsä yhteiskuntaluokan leimaaminen täysin kelvottomaksi on propagandaa.

Bubu, näitä sarjoja katsotaan ainakin meillä vanhoilta videonauhoilta, joita saa kirpputorilta eurolla kappale ja uusilta DVD-levyiltä, jotka maksavat kovin paljon. Mutta pakko on ostaa, kun telkkarista tulee yleensä täyttä roskaa.

Vanhoja klassikkoelokuvia tulee joiltakin maksullisilta kanavilta, mutta täällä ei varmaankaan saa niitä mainostaa.

Sai. Turner Classic Movies eli TCM.