Asuin opiskeluaikana yläluokkaisessa helsinkiläisperheessä alivuokralaisena. Ohuen oven läpi kuulin, mitä salissa keskusteltiin kutsuilla. Usein aiheena oli Urho Kekkonen. Tavanomaisten juorujen lisäksi paheksuttiin sitä, että Kekkonen ei kuulunut mihinkään kunnon sukuun. Häntä pidettiin ulkopuolisena.
Samoihin aikoihin vasemmistolaisopiskelijat lauloivat 20 perheestä, jotka hallitsevat Suomea. Todellisuudessa suuri osa heistä itsestäänkin oli varakkaista perheistä, jopa kuului sukuihin, jotka olivat olleet vallassa Suomessa, olipa maa Ruotsin tai Venäjän vallassa. Vaikka heidän unelmansa Neuvosto-Suomesta ei toteutunut, he pääsivät hyvään asemaan puoluetovereiden - ja tietenkin myös sukulaisten avulla. Syntyi myös uusia varsinkin kulttuuria hallitsevia vasemmistolaissukuja, joiden jäseniä on voitu bongata naistenlehtien sivuilta ja televisiosta vuosikymmenestä toiseen, nyt jo kolmatta sukupolvea.
Tällaista vallan periytymistä voisi sanoa eräänlaiseksi nepotismiksi. Sitä esiintyy Suomessa kaikilla aloilla ja kaikissa puolueissa. Sitä pidetään nähtävästi täysin luonnollisena asiana. Sitä ei paheksuta ainakaan julkisesti. Tämän päivän lehti kertoo, että Ylioppilaskunnan laulajien uudeksi johtajaksi on valittu edellisen johtajan poika. Huomiota herättävin on kuitenkin ollut viime aikoina kirkollisen vallan siirtyminen saman suvun jäsenille melkein 40 vuoden ajan.
John Vikström valittiin vuonna 1970 Porvoon hiippakunnan piispaksi. Kun John nimitettiin arkkipiispaksi, Johnin 10 vuotta nuorempi veli Erik valittiin hänen tilalleen Porvoon piispaksi. Erikin jäätyä eläkkeelle oli piispana kolme vuotta muuan ei-Wikström. Vuonna 2009 valittiin Porvoon piispaksi Johnin poika Björn Wikström.