Jospa tehtäisiin yhdessä lastulevy?

Jakaako kieli blogeihin kirjoittavat lastunhöylääjiin ja päreenvuolijoihin vai voisivatko kaikki yhdessä tehdä kirjoituskokoelman, Lastulevyn?

Lastuja ja päreitä, kummatkin valaisevat ja lämmittävät

Patricia Highsmith neuvoo, että kirjailija ei saa koskaan heittää pois kirjaideoitaan, muistiinpanojaan ja tekstikatkelmiaan. Ei tiedä, mitä niistä kehittyy. Niistä voi sorvata vaikkapa novelleja, kuten Highsmith suosittelee.

Varmaankin Juhani Aho oli keksinyt saman idean. Hän kutsui pikku tarinoitaan lastuiksi. Aho-tutkijat voisivat kertoa tietenkin tarkemmin, miten Ahon lastut todella syntyivät. Mutta sen Aho ainakin tiesi, että oikeat lastut syntyivät sivutuotteena, mutta päre oli päätuote.

Pula-ajan varhaislapsuuteni maalla viettäneenä olen leikkinyt suksimestari-isoisäni tuvan lattialla lastujen keskellä, ja minulle on luettu Topeliuksen Maamme-kirjaa illallla pärevalossa.

Lastuja oli joskus korkeita kasoja. Ne olivat kauniita ja kiharaisia ja tuoksuivat hyvälle. Ne olivat hyviä uunin sytykkeitä. Ne muuttuivat liekeiksi, jotka lämmittivät tupaa. Lastut olivat sitä, mitä jäi jäljelle, kun ukki teki puutöitä, mutta päreitä ukki vuoli tiettyyn tarkoitukseen, tuomaan valoa. Joskus hän teki päreestä minulle leluja, vaikkapa saha-ukon, jonka saattoi laittaa keinumaan pöydän reunalle.

Ukilla oli kyllä suksimestarina erityislupa ylimääräisiin polttoaineisiin, ja tuvassa kirkas timpurin lamppu silloin, kun tarvittiin paljon valoa. Iltapuhteella sytytettiin päre, jotta säästettiin lamppuöljyä – ja ihan tunnelman vuoksi.

Blogikirjoitukset voivat olla joko päreitä tai lastuja. Ne ovat voineet syntyä muun kirjoittamisen sivutuotteena tai nimenomaan valaisemaan jotain tiettyä asiaa. Jotkin blogit ovat kuin muistikirjoja tai päiväkirjoja, jopa pieniä sanomalehtiä. Blogit voivat olla myös kuin lentolehtisiä tai kiinalaisten seinäkirjoituksia, sillä kuka hyvänsä voi käydä laittamassa mielipiteensä kommenttiosastolle.

Entä tämä minun blogini? Mikä tämä on? Sitä minä en vielä tiedä, mutta sen olen jo alle kuukaudessa huomannut, että on tullut laitettua tänne sekä lastuja että päreitä.

Blogisisko pohtii kirjoittamisen filosofiaa

Kuva: Dover

Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tänään blogissaan "Kun kirjoitan" kirjoittamisen opettamisesta:
”Kirjoittamisessa on kaikki universaalin asian piirteet, sen tutkimisen ja hahmottamisen paikka olisi Universitas, jos vain olisi kirjoittamisen filosofi joka pystyisi hahmottamaan tämän asian. Mutta ei ole, koska elämme yleiskatsauksen puuttumisen aikaa.”

Niemi-Pynttäri kaipailee Hegeliä ja hänen universaalia ajatteluaan. Mutta onhan koko filosofian historia ollut yleiseen pyrkimistä. Sitä on muuten Niemi-Pynttärin mielipidekin, negatiivinen yleistys, joka on tavallisesti tyypillistä postmodernille ajattelulle.

Miksi alistua tähän negatiiviseen maailmankuvaan? Filosofian historiasta löytyy runsaasti ajattelijoita, joiden avulla voisi luoda universaalia kirjoittamisen filosofiaa ja jopa niitä, jotka ovat jo luoneet sitä.

Miksi alistua postmoderniin maailmankuvaan, joka on monien mielestä vain outo välivaihe filosofian historiassa ja hyvää vauhtia rapistumassa? Postmodernistien ajatusvirheitä ja asiantuntemattomuutta arvostellaan Suomessakin.

Haamuja virtuaalimaailmassa

Blogimaailma on minulle vielä yli kolmen viikon tutustumisen jälkeenkin täynnä arvoituksia. Koodien hieroglyfit ovat alkaneet avautua, mutta Blogistanian kieli on vielä mystistä, vaikka se olisi kirjoitettu normaalikirjaimistolla.

Sateisena juhannuspäivänä mieheni sukelteli kesälomalaisen innolla digitaalisten kanavien lumoissa. Mieleen tulivat Narnia-kirjojen lätäköt, joihin lapset hyppelivät ja huomasivat joutuneensa eri maailmoihin. Varmaankin C- S. Lewisoli Oxfordin pubeissa kuullut puhuttavan tieteen monista mahdollisuuksista. Vai olivatko nuo lätäkötkin peräisin jostain mytologiasta? En muista, käsittelinkö niitä kauan, kauan sitten Narnia-gradussani.

Tässä on paikallaan muutama varoituksen sana lukijalle. Olen kasvanut Savossa ja tapani kertoa asioita on savolainen: kerron mutkitellen ja rönsyillen.

Kun siis mieheni vaihteli digitaalisia TV-kanavia tuossa lähelläni keinutuolíssaan, minä vain vilkuilin niitä ohimennen. Loman ajaksi uusi tietokoneeni on siirretty olohuoneeseen. Sohvalla makaillen, tyynyihin nojaillen voin tutustua siihen. Voin aivan kuvitella, kuinka jossain ärähtää "mitä minä sanoin" se pahansuopainen sielu, joka (nimimerkillä) moitti minun tuhlaavan kirjallisuusapurahoja osallistumalla hänen mielestään liian ahkerasti internetkeskusteluun.

Opettelen käyttämään uutta tietokonetta "leikkimällä" sillä, jotta osaisin käyttää sitä tehokkaasti työssäni. Samalla tavallahan vanhemmat lohduttautuvat: Antaa tytön/pojan leikkiä tietokoneella. Jos se vaikka sillä leipänsä ansaitsee. Näin on käynyt ainakin meidän perheessä.

Opin tässä juhannusviikonlopulla laittamaan kuvia ja linkkejä blogiini. Harvoin olen ollut niin ylpeä kuin tämän saavutuksen jälkeen. Varmaankin naisten kympin tai maratonin juosseet ovat tunteneet jotain samanlaista.

Juhannuspäivän valoisaan yöhön ilmestyi kuitenkin uusi arvoitus. Blogilista kertoi, että minun blogissani on haamuja! Haamukirjoituksia. Kaikkitietävä Googlekaan ei kertonut, mitä ne ovat, joten jouduin menemään nukkumaan arvoitus päänalusenani.

Luulen keksineeni, mitä haamukirjoitukset ovat ja miten niitä on blogiini tullut. Opin lähettämään kuvia Bloggerbotin kautta. Kuva lähetetään omaan blogiin, ja se ilmestyy sinne "postina", kuin uutena kirjoituksena ja voidaan laittaa varsinaiseen kirjoitukseen/lastuun/päreeseen. Lähetin kuvat ensin rinnakkaisblogini lipastonlaatikkoon. Laitoin sitten myös varsinaiseen blogiini mielestäni käytännöllisen "salalokeron". Mutta isoveli on tarkkaillut minua. Olenko arvannut oikein?

Tietokonehaamuja liikkuu muuallakin kuin blogimaailmassa, jopa reaalimaailman kalmistoissa. Eräs pappi kertoi menneensä toimittamaan hautausta, joka oli ilmaantunut tavalliseen tapaan hänen tietokoneensa toimitusluetteloon. Mutta mitään vainajaa ei kuitenkaan ollut paikalla, ei ollut omaisiakaan. Selvisi, että sama pappi oli haudannut kyseisen vainajan jo vuosi aikaisemmin. Seurakunnan virastossa kukaan ei tiennyt, mistä tämä vainaja oli putkahtanut esiin uudestaan. Nykyajan haamut näyttävät kummittelevan tietokoneissa.

Ei ihme, että joku on jo keksinyt huippusuositun tietokonepelin, jonka virtuaalimaailmassa yli miljoona ihmistä seikkailee näinä päivinä, osa heistä haamuina, "undead". Financial Times oli uhrannut miltei puoli sivua kertoessaan tästä virtuaalimaailmasta. Lehti on kuitenkin kadonnut paperikeräykseen, enkä voi pekkajnykäsmäisesti laittaa siitä fiksua linkkiä blogiini.