Kommentti: koulutus ja sivistys

Jaakko Rytkönen. Kuva: Anna Amnell
Tausta kommentilleni:
Isoisäni Jaakko Rytkönen oli viulupelimanni ja suksimestari, joka oli käynyt vain "lukkarinkoulun" eli rippikoulun. Hän oli hieno ihminen, jolla oli paljon elämänkokemusta ja sitä mitä sanomme sydämensivistykseksi. Hän luki ahkerasti lehtiä.

Hänen poikansa olivat taas sellaisia ihmisiä, joille olisi sopinut paremmin yliopistokoulutus ja teoreettinen, akateeminen ammatti. Siihen heillä ei ollut mahdollisuutta, sillä perhe asui sydänmaalla, siellä missä oli hyviä suksipuita. Koulut olivat kaukana kaupungissa ja vallitsi jako kansakouluun ja oppikouluunm. Ukki oli aikonut lähteä Amerikkaan kuten veljensäkin. Jos hän olisi mennyt sinne, hänen lapsensa olisivat käyneet highschoolin (= peruskoulun ja lukion) kuten kaikki muutkin lapset ja voineet mennä opiskelemaan, jos olisivat menestyneet koulussa. Koen pohjois-amerikkalaisen yhteiskunnan tässä asiassa tasa-arvoisemmaksi kuin esimerkiksi suomalaisen edes tänä päivänä. Missä viipyy todellinen koulu-uudistus?

Kommentoin Unan blogikirjoitusta.

Viisas kirjoitus.

Jokaisen pitäisi saada tehdä sitä, minkä tuntee omaksi asiakseen. Ja sydämen sivistys on eri asia kuin oppineisuus. Ne voivat tietenkin kulkea myös käsikkäin, mutta näin ei aina ole.

Olen sitä mieltä, että Suomessakin "peruskoulun" tulisi jatkua siihen asti, kunnes koululaiset ovat 18-19-vuotiaita. Oppilaita ei pitäisi laittaa valitsemaan omaa uraa liian aikaisin. Se on nuorelle aikuisellekin vaikea asia.

Pidän pohjois-amerikkalaisesta systeemistä, jossa kaikki käyvät samaa koulua loppuun asti. Se lisää demokratiaa ja vapautta valita sen jälkeen rauhassa oma tiensä, olipa se käytännön ammatti tai akateeminen ura. Kanadalainen koulusysteemi voisi olla esikuvana.

Kanadalainen yhteiskuntahan on "pohjoismainen" ja tasa-arvoinen ilman historiallisia rasitteita.

Tarinamaanantai 31: Ahertaja-lapset

Lapsityövoimaa 1900-luvun alussa. Kuva: Matti Amnell
Näin vuonna 1903 Kanadassa:


- Syökin kunnolla, Molly. Pannukakkuja on uudestaan vasta viikon kuluttua, Mary neuvoi pientä kalpeaa tyttöä, joka istui Auroraa vastapäätä. Molly O'Connor ahmi pannukakkuja ja vaahterasiirappia kiireesti kuin pelkäisi, että joku sieppaa ne hänen edestänsä. Molly söi aina paljon, mutta ei lihonut, sillä hän kasvoi vielä. Molly oli vasta 12-vuotias. Hän oli tullut satojen muitten orpolasten kanssa lappu kaulassa laivalla Irlannista muutama kuukausi sitten.

Mollylla oli samanlaiset vaatteet kuin Aurorallakin, ja hänen kiiltävänmusta suora tukkansa riippui kapealla palmikolla hänen luisevassa niskassaan. Mollyn pienet laihat kädet olivat punaisiksi sierettyneet, karkeat ja täynnä kovettumia, sillä Molly pesi päiväkaudet raskaita patoja, kattiloita ja rasvaisia paistinpannuja.

Tiskattavaa kertyi loputtomiin, sillä talossa syötiin neljä tukevaa ateriaa, ja ne laitettiin kaikki erikseen sekä talonväelle että palveluskunnalle. Toisinaan palvelijat saivat syödä herrasväen ruuantähteitä - fasaania lauantaina ja kalkkunaa sunnuntaina - ja jopa maistaa vähän viiniäkin, mutta enimmäkseen he söivät puuroja, keittoja ja vaivaisenleipää.

Joka ilta Molly hankasi mustan rautaisen hellan puhtaaksi liasta ja rasvasta ja kiillotti sen. Kahdesti päivässä hän luuttusi kuopille kuluneen ruskeanharmaan linoleumilattian. Sen timantinmuotoiset kuviot näyttivät kuitenkin kokonaisilta, sillä linoleumi oli läpivärjättyä ja niin kestävää, että sitä sanottiin panssarilaivalinoleumiksi.

Herkullinen tuoksu levisi pulleasta valkoisesta teekannusta, joka oli keskellä keittiön tummunutta mäntypöytää. Mary istuutui pöydän ääreen, maisteli teetä sinivalkoisesta tukevasta kupista ja sulki silmänsä kuiskaten:

- On jotain, mitä minun tulee todella ikävä, jos lähden tästä talosta: sunnuntaiaamun teetä. Minä haluan saada miehen, jolla on varaa ostaa minulle kunnollista teetä.

Tämä oli ote kirjastani "Aurora, vaahteralaakson tyttö". 1991 (1992). Molly esiintyy myös kirjassa "Aurora ja villikyyhkysten aika".




Pienen palvelustytön Mollyn näkökulma hallitsee kuvitettua lastenkirjaani "Aurora ja Molly. 1999. Kuvitus: Matti Amnell.


Lapsityövoima merkitsi isäntäväelle edullista palveluskuntaa. Lapselle itselleen se merkitsi usein eloonjäämistä, sillä kotona oli paljon lapsia eikä ruoka riittänyt kaikille. Aitini (1910-1997) oli yksi näistä ahertajalapsista. Hänen kotonaan oli yksitoista lasta. Vaikka isä oli suksimestari, ei ollut varaa lähettää lapsia kouluun. Hänenkin perheensä eli varsinkin äitini lapsuuden aikana suuressa puutteessa, mikä johtui vuonna 1875 syntyneen isoisäni mielestä Venäjän vallankumouksesta ja sisällissodasta, vaikka se ei ulottunutkaan Ylä-Savoon asti. Ei saatu enää viljaa Venäjältä, ja kotimaan asiat olivat myös kaaoksessa.

Äitini oli jo lapsena palvelustyttönä rikkaitten sukulaisten luona. Hänellä oli erityisen vahva sydän, ja hän eli melkein 97-vuotiaaksi. Juuri tätä kirjoittaessani tuli mieleeni: vahvistuiko hänen sydämensä, koska hän joutui tekemään niin paljon ruumiillista työtä lapsena? Lapsuuden ja teini-iän aikana harjoitettu kova liikuntahan luo hyvä pohjan kunnolle.

Äitini olisi halunnut käydä koulua, mutta kansakoulutkin olivat pitkän matkan päässä, sillä yleistä oppivelvollisuutta ei vielä ollut. Äiti oli opinhaluinen ja meni pikkupiiaksi erääseen taloon, jossa pidettiin koulua ja suoritti neljä luokkaa kahdessa vuodessa. Hän korosti aina meille tyttärilleen koulunkäynnin tärkeyttä ja piti nuoruutensa työpaikkoja eräänlaisena kouluna, sillä hänestä tuli loistava ruoanlaittaja. Äiti oli iloinen ja hauska ihminen. Hän ei ollut koskaan katkera lapsuudestaan, vaan kertoi mukavia juttuja palveluspaikoistaan..

Siniset talot 2

Savossa käytetään sinistä. Siilinjärven asema oli sininen punaisin ja valkoisin koristein vielä kesällä 1985, jolloin olimme käymässä Euroopassa. Talo vaikutti kovasti amerikkalaiselta, sillä koristeina oli tähtiä



Toinen kuva Siilinjärven asemasta. Väri oli todellisuudessa heleämpi. Kuvat on napattu junan pysähtyessä tällä asemalla hetken verran.



Tämä sininen talo on Iisalmessa Poroveden rannalla. Siinä asui aikoinaan taiteilija Sulo Honkanen, joka opetti Iisalmen piirustuskerhossa. Hän osasi ohjata kärsivällisesti vaikkapa maisemamaalauksen salaisuuksia.




Lähellä entistä Honkasten kotia on tämä rantakioski, joka on suvun ja paikkakunnan perimätiedon mukaan isoisäni viulupelimanni ja suksimestari Jaakko Rytkösen nikkaroima. P.S. Hän on todennäköisesti ollut nuorena miehenä vanhemman puusepän apurina, missä työssä kyläläiset olivat hänet nähneet.



Tällainen koristelu on tyypillistä myös amerikkalaisille Viktorian ajan puutaloille (carpenter Gothic), joita on sillä mantereella ainakin suosituilla lomailuseuduilla.



Jopa viime vuosina rakennettu hyyskä eli moderni ulkohuusi on maalattu siniseksi.

Tämä on jatkoa kirjoitukseeni Siniset talot, jonka innoitti kirjailija Anita Konkan kuvaama venäläinen sininen talo.

Kultaiset kädet Golden hands

My grandfather was a fiddler, carpenter and master skimaker. I took this picture of him with my first simple camera over 50 years ago. He is about 80 years old in this picture. He was 94 years old when he died in 1969.

Kiinalaiset sanovat, että käsistään taitavilla ihmisillä on kultaiset kädet. Minun isoisälläni oli kultaiset kädet. Edustakoon hän meille nykyajan ihmisille vanhan ajan ihmistä, joka teki itse kaiken, mitä tarvitsi. Olen ottanut tämän valokuvan koululaisena ensimmäisellä kamerallani. Sain koulusta stipendin ja ostin sillä laatikkokameran. [ei ihan samanlainen kuin kuvassa]

Isoisäni oli viulupelimanni, puuseppä ja suksimestari (suksiseppä). Kun hän näki pikkupoikana Pielavedellä isänsä kanssa hiihtokilpailua seuratessaan ensi kerran sukset, hän sanoi: Minäkin osaan tehdä tuollaiset. Yllättävää kyllä, vasta silloin 1800-luvun lopussa alettiin järjestää Suomessa hiihtokilpailuja. Jaakko teki itselleen sukset. Hän teki teini-ikäisenä itselleen viulunkin, osti myöhemmin paremman ja opetteli soittamaan. Hänestä tuli viulupelimanni, joka soitti häissä ja hautajaisissa. Hän kiersi nuorena Pietarissa asti.

Hän teki myös kaikenlaisia puutöitä, puuleikkauksia rakennuksiin, verantoja taloihin, ruumisarkkuja lapsille ja aikuisille, kaikkea mitä pyydettiin. Kun hän oli 28-vuotiaana tekemässä kirkkovenettä Runnin lähellä, hän rakastui itseään kymmenen vuotta nuorempaan palvelustyttöön, jolla oli pitkät mustat hiukset, hoikka vyötärö ja suuret kauniit silmät, jotka olivat etäällä toisistaan. Kosiessaan hän sanoi tytölle, isoäidilleni : Nämä kädet jos saisin ja sinut kokonaan. Isoäidillä (Ryth-suku) oli harvinaisen kaunismuotoiset kädet kuten on toisella sisarellani ja tyttärellänikin.  Äiti sanoo, että isoisäkin oli hyvin komea mies nuorena, ja hänellä oli kaunis lauluääni.

Isoisä oli hyvin pieni kooltaan. Hänen kätensäkin ovat yllättävän pienet. Kuitenkin noilla käsillä hän rakensi itselleen kaksi taloa ja kaikki tarve-esineet niihin. Hän teki kaiken puusta. Niin kuin lintu hän rakensi pesänsä ympäristöstä saatavista aineksista.

Hän muutti asumaan kauas korpeen, sillä siellä kasvoi hyviä suksipuita. Hän teki vuosikymmenet suksia. Niillä hiihtivät sen ajan tunnetut hiihtäjät, esimerkiksi Klaes eli Klaus Karppinen. Hän pysyi kuitenkin köyhänä, sillä hänellä oli suuri perhe ja iso talovelka. Ajat olivat huonot. Vuoden 1918 sota ja sodat naapurivaltion kanssa köyhdyttivät maan isoisän mielestä. Isoisä ei ymmärtänyt sitä, että ihmiset voivat tappaa toisiaan.

Ukki oli rikkaan suvun jälkeläinen. Kahdesti hän torjui tarjouksen perustaa suksitehtaan, mikä olisi tehnyt hänestä upporikkaan. Jotkut hänen lapsistaan olivat siitä katkeria, mutta ei ukki itse. On olemassa vanha juutalainen tarina, jonka nimi on Kultaiset kädet ja kova sydän. Niin varmaankin menestyy ulkonaisesti, mutta isoisällä oli kultaiset kädet ja lämmin sydän. On olemassa muutakin rikkautta kuin aineellinen rikkaus.





Suksimestari ja viulupelimanni Jaakko Rytkönen (1.8.1875- 4.5.1969).
"Nimi Rytkönen on muodostunut mahdollisessti goottilaisperäisestä etunimestä Hrodgaer joka nykyisin kirjoitetaan muotoon Roger." (Wkipedia) Nimi Hrodgaer esiintyy mm Beowulfissa.
Sukututkimus Jaakon ja Marian suvusta
https://maria-ja-jaakko.blogspot.com/2019/08/sukututkimus-on-oppitiunti-historian.html

Supisuomalaista vai keskiaikaista?

Durer: Hieronymos työhuoneessaan
Siitä ei ole kauan, kun mies rakensi vielä Suomessa kodin perheelleen vähän samalla tavalla kuin lintu tekee pesän, ympäristöstä löytämistään aineksista. Sellainen oli isoisäni, suksimestarin talo. Kaikki oli puusta astioista lähtien. Vaatteet riippuivat oksista, jotka olivat alkuperäisillä paikoillaan puussa.

Kun luin ensi kerran Rybczynskin kirjaa kodista ja kodikkuudesta (Home. A short history of an idea), löysin sieltä tämän Durerin kuvan, joka ällistytti minua. Se vaikutti hyvin tutulta. 1500-luvun kodeissa kaikkialla Euroopassa oli paljaat penkit seinänvierustoilla, pöytä, jossa on irrotettava levy ja pukkijalat. Puulattia, lautaseinät, seinähylly, muutama kirstu, vaatteet naulassa. Suomalainen pirtti/tupa oli sellainen vielä vähän aikaa sitten, ainakin 1950-luvulla. Eläimiäkin tuotiin tupaan, ei kuitenkaan leijonia vaan vastasyntyneitä vasikoita ja somia porsaita pakkasilla.

Me olemme säilyneet täällä maailman laidalla metsäläisinä hyvässä mielessäkin, ja kun olemme omaksuneet muista kulttuureista jotakin, olemme muuttaneet sen ikiomaksemme, miltei tunnistamattomiin, ihan niin kuin intiaanit ovat aina tehneet. Intiaanien helmikoristelut ja matot ovat aitoja intiaanituotteita, samoin ovat sauna ja monet muut asiat Suomessa: ne ovat muuttuneet supisuomalaisiksi.

Tuo ruutuikkuna - sellainen on ollut Tallinnan keskustan porvarin kivitalossa jo 1500-luvulla. En olisi sellaista itse osannut etsiä, mutta satuin sinne mieheni kanssa samaan aikaan kuin Cambridgen yliopiston keskiaikaisen arkkitehtuurin professori, ja hän vei meidät takahuoneeseen, jossa oli tuollainen iso ruutuikkuna.

KYLLÄ-ääni 'lastulle' ja sananvapaudelle

Lyhyt kierros blogikylässä. Sanoin mielipiteeni Pinserissä käytävään keskusteluun blogikirjoituksen nimestä. Blogikirjoitusta ei saisi muka sanoa 'lastuksi'. Onkohan kukaan keskustelijoista nähnyt oikeita lastuja?

Perinne on tärkeää kulttuurissa, hyvät ystävät.
Isoisäni oli suksimestari ja puuseppä. Kun hän höyläsi puuta, sivutuotteina tuli lastuja. Ne ovat kiemuraisia, kauniita ja keveitä. Niitä käytettiin sytykkeinä hellassa. Ne roihusivat kauniisti hetken. Jos niitä oli paljon, ne lämmittivät tupaa. Hän vuoli myös jäykkiä ja tukevia päreitä, joilla saatiin tunnelmavaloa ja säästettiin polttoöljyä ja myöhemmin sähköä.

Blogikirjoitukset ovat yleensä muun työn (usein kirjoitustyön) ohella nettiin nopeasti pistettyjä lyhyitä mielipiteen ilmauksia. Ne kelpaavat sytykkeiksi keskusteluun. Voisi niistä tehdä “lastulevynkin”, jolle koottaisiin parhaita kirjoituksia.

Lastulla on linkki kirjallisuuteen, Juhani Ahoon.
Päre on tehty varta vasten palamaan - siis huolellisemmin tehty kirjoitus.
Aurinkolaivat ovat eksotiikkaa.
Jospa sallittaisiin sananvapaus edes blogikirjoituksesta käytettävissä nimissä.

Lastuja ja päreitä, kummatkin valaisevat ja lämmittävät

Patricia Highsmith neuvoo, että kirjailija ei saa koskaan heittää pois kirjaideoitaan, muistiinpanojaan ja tekstikatkelmiaan. Ei tiedä, mitä niistä kehittyy. Niistä voi sorvata vaikkapa novelleja, kuten Highsmith suosittelee.

Varmaankin Juhani Aho oli keksinyt saman idean. Hän kutsui pikku tarinoitaan lastuiksi. Aho-tutkijat voisivat kertoa tietenkin tarkemmin, miten Ahon lastut todella syntyivät. Mutta sen Aho ainakin tiesi, että oikeat lastut syntyivät sivutuotteena, mutta päre oli päätuote.

Pula-ajan varhaislapsuuteni maalla viettäneenä olen leikkinyt suksimestari-isoisäni tuvan lattialla lastujen keskellä, ja minulle on luettu Topeliuksen Maamme-kirjaa illallla pärevalossa.

Lastuja oli joskus korkeita kasoja. Ne olivat kauniita ja kiharaisia ja tuoksuivat hyvälle. Ne olivat hyviä uunin sytykkeitä. Ne muuttuivat liekeiksi, jotka lämmittivät tupaa. Lastut olivat sitä, mitä jäi jäljelle, kun ukki teki puutöitä, mutta päreitä ukki vuoli tiettyyn tarkoitukseen, tuomaan valoa. Joskus hän teki päreestä minulle leluja, vaikkapa saha-ukon, jonka saattoi laittaa keinumaan pöydän reunalle.

Ukilla oli kyllä suksimestarina erityislupa ylimääräisiin polttoaineisiin, ja tuvassa kirkas timpurin lamppu silloin, kun tarvittiin paljon valoa. Iltapuhteella sytytettiin päre, jotta säästettiin lamppuöljyä – ja ihan tunnelman vuoksi.

Blogikirjoitukset voivat olla joko päreitä tai lastuja. Ne ovat voineet syntyä muun kirjoittamisen sivutuotteena tai nimenomaan valaisemaan jotain tiettyä asiaa. Jotkin blogit ovat kuin muistikirjoja tai päiväkirjoja, jopa pieniä sanomalehtiä. Blogit voivat olla myös kuin lentolehtisiä tai kiinalaisten seinäkirjoituksia, sillä kuka hyvänsä voi käydä laittamassa mielipiteensä kommenttiosastolle.

Entä tämä minun blogini? Mikä tämä on? Sitä minä en vielä tiedä, mutta sen olen jo alle kuukaudessa huomannut, että on tullut laitettua tänne sekä lastuja että päreitä.