maanantaina, elokuuta 11, 2008

Kukitettu raitiovaunu numero 9

 


Raitiovaunut ovat rakkaita meille helsinkiläisille. Kukitettu raitiotievaunu numero 9 kulki eilen ensimmäistä kertaa reittiään Itä-Pasilan ja Diana-puiston - eli virallisemmin Kolmikulman- väliä. Matkustajille jaeltiin ilmapalloja, joissa oli teksti "Ratikka Ysi Kolmikulmasta Pasilaan". Oli musiikkia ja juhlatunnelmaa. Shampanjapulloa ei ole taidettu iskeä raitsikan kylkeen, mutta muuten meno oli vähän samanlaista kuin laivojen lähtiessä neitsytmatkalleen.
Posted by Picasa

Kirpputorimuotia



50-luvun hame. Leveä alushamekin sopisi tähän aitoon 50-luvun tyyliin.



Samaa sävyä vaatteet ja ostoskärry



Haaremihousut ovat jälleen muodissa



Vauhtia ja romantiikkaa

perjantaina, elokuuta 08, 2008

Photo Friday: "Rough"




Karkeatekoinen penkki, a rough bench


Posted by Picasa

Gramofoni, levysoitin, radio




VictorPhonograph

Minulla on syvä tunneside gramofoniin. Se syntyi varhaislapsuudessa mummolassa eräänä kesänä, kun teini-ikäinen enoni kantoi sinne sylissään oikean vanhan ajan gramofonin, jonka hän oli ostanut kaupungista Osto- ja myyntiliikkeestä.

Tämä gramofoni toimi siten, että pyöritettiin kampea, joka viritti koneiston, levylautanen alkoi pyöriä ja torvesta kuului musiikkia. Mukana oli myös muutamia levyjä. Gramofonista oli kovasti iloa, ja se kannettiin rannalle ja juhannuskalliolle, jossa kylän nuoret tanssivat. Tätini kertoi äskettäin, että lopulta gramofoni meni rikki, ja neulaa piti pyörittää sormella.

Olin nähtävästi sinä kesänä hyvin pieni, sillä olin enoni kertoman mukaan ihastunut erityisesti sanoihin "huh-hah-hah-hei", jotka liittyivät kansanlauluun "Iso Antti tuli Härmästä päin". Olin yrittänyt laulaakin tuota laulua, mutta enoni kertoi, että se ei onnistunut. En ollut perinyt äidinpuoleisen sukuni vaivatonta musikaalisuutta. Kaikki soittivat ja lauloivat.

Musiikkki oli heille täysin luonnollista, varsinaista kansanmusiikkia. Soitettiin viulua, hanuria, banjoa, mandolinia tai vaikkapa sahaa tai huuliharppua. Ukki oli ollut viulupelimanni, ottanut soittotunteja ja opetti lapsensakin soittamaan, jos nämä halusivat soittaa, kertoi tätini, joka soitti mandolinia. Enoni oli vähällä mennä sotilassoittokuntaan ja sotaväkikaverinsa Erkki Junkkarisen kanssa musisoimaan, mutta hänet houkuteltiin kotitaloa pitämään, mistä hän oli myöhemmin suorastaan katkera. Hän soitti vanhempana kansanmusikkiyhtyeessä.

Äiti ei soittanut, mutta hän lauloi, oli esittänyt nuorena yksinlauluakin. Hänellä oli hyvin kaunis ääni, ja hänen ohjelmistoonsa kuuluivat kansanlaulut, viihdemusiiki, virret, hengelliset laulut ja lastenlaulut, jotka hän oli oppinut koulussa. Hän lauloi aina työtä tehdessään. Radiota ei olisi tarvinnut, mutta olihan meillä radio. Sehän oli sen ajan perheenisän tapa rentoutua, istua radion äänessä ja lukea lehtiä. Radio oli melkein aina auki. Siitä kuunneltiin kaikki ohjelmat iltahartauksista lauantain toivottuihin levyihin ja Markus-sedän lastentunteihin asti.

Tapa kuunnella päiväkaudet radiota säilyi koko iän monilla sen ajan ihmisillä. Esimerkiksi kolmanneksi vanhin yhteensä kuudesta enostani (ensimmäinen kuoli espanjantautiin ja kuudes vauvana) kuunteli elämänsä loppuun radiosta niin esitelmät, kuunnelmat kuin sinfoniat. Hänen puheensa oli kiinnostava yhdistelmä vanhanaikaista suomea ja nykyajan sivistynyttä kieltä. Hän oli erittäin älykäs mies, jolla oli enemmän taipumusta filosofointiin kuin käytännön asioihin. Näen omassa pojassani hänen kaltaisensa lahjakkuustyypin. Enoni elämään lisäsi tragediaa sota, johon hän joutui teini-ikäiseni ja vietti siellä nuoruutensa. Koulujahan ei siihen aikaan ollut syrjäseudulla, jossa suksimestari-isoisäni asui suuren perheensä kanssa.

Minulle on jäänyt musiikissa kuuntelijan mieluisa rooli. Koulussa laulunopettaja sanoi, että minulla on tarkka korva ja kaunis ääni, jota pitäisi vahvistaa. Amerikassa vaihto-oppilasvuonna minulle tehtiin musiikkitesti. AFS-perheeni äiti oli pianisti ja vei minut saksalaisen emigranttiurkurin luo testiin. Tämän miehen mielestä olin musiikillisesti hyvinkin lahjakas. Minulle siitä on ollut yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä olen hyvin herkkäkorvainen musiikin suhteen. Olisin päässyt opiskeluaikana eräänä kesänä Yleisradioon pitämään ohjelmaa, jossa soitettiin yleisön valitsemia levyjä, mutta en kestänyt ajatustakaan siitä, että joutuisin kuuntelemaan iskelmiä. Mieheni oli pitkään tuosta asiasta minulle vihainen, sillä olisin päässyt alkuun radiotyössä, josta joskus koululaisena kovastikin haaveilin.

Otin lapsena äitini ystävän luona soittotunteja, mutta ne katkesivat, kun soitto-opettaja käski kirjoittamaan nuotteja mustekynällä, mustepullo kaatui ja mustetta meni liinalle. Minulle ei oltu asiasta vihaisia, mutta nolostuin kovasti. En kertonut mitään kotona, mutta kun olisi pitänyt mennä seuraavan kerran soittotunneille, laitoin nuotit halkopinon väliin ja menin leikkimään muiden lasten kanssa ajopeliä.

Meillä oli kotona oikein hieno radio, josta kuuntelin myös klassista musiikkia, josta muu perhe ei ollut kiinnostunut paitsi äiti yksinlauluista. Tunneside radioon katkesi minun kuten monen muunkin kohdalla kokonaan 1960-ja 1970 -luvuilla, kun radio joutui vasemmistopolitiikan ja suomettumisen propagandavälineeksi. Sehän ei ole siitä vieläkään vapautunut.

Mieheni ja minä emme hankkineet radiota emmekä televisiota, vaan kuuntelimme levyiltä musiikkia ja kirjallisuutta, jota saattoi lainata esimerkiksi British Councilin kirjastosta. Kanadassa löysin klassisen musiikin rinnalle bluesin, joka lohdutti siirtolaisen sieluani. Siellä televisio tuotti paljon iloa koko perheelle. Klassinen musiikki oli minulle hyvin merkittävä asia myös silloin, kun opetin Kanadasta tultuani englantia aikuisille kansalaisopistossa ja pidin suggestopedisen englannin kursseja, joihin klassinen musiikki liittyy olennaisesti.

Suhtaudun edelleen varautuen suomalaisiin radio-ohjelmiin. Radio merkitsee minulle nykyään klassisen musiikin kanavaa, jota kuuntelen nytkin tätä kirjoittaessani. Radio on työpöytäni vieressä olevan kaapin sisässä, ja musiikki kuulostaa oikein hyvältä.

torstaina, elokuuta 07, 2008

Wodehousea suruun ja iloon

Kun sisareni kuoli viime vuonna äkkiä parannuttuaan juuri vaikeasta syövästä ja äitini kuoli vähän yli kuukauden kuluttua sisareni kuolemasta, oloni tuntui aivan sietämättömältä. Mieleeni tuli eräs toimittaja, joka kertoi parantuneensa syövästä katsomalla päiväkaudet nauruelokuvia. Aloin katsoa mieheni kanssa Jeeves-sarjaa videoilta, usein monta jaksoa päivässä. Nauru auttoi kestämään surun, joka tuntui liian suurelta.


Kommenttini:

"Wodehousen suosion yksi syy verrattoman vitsikkään kielen ohella"

on mielestäni kirjailijan kyky kuljettaa yhtä aikaa monta juonta taitavasti.

Kieli on tietenkin parasta, se ihan säkenöi TV-sarjassa loistavien näyttelijöiden avulla.

Kuten englantilaiset TV-sarjat yleensäkin "Jeeves järjestää" -sarjan jaksot ovat niin huolellisesti tehtyjä, että niitä voi katsoa uudestaan ja uudestaan.

On toinenkin suosittu englantilainen sarja, jossa on samanlaista jatkuvaa yläluokan leimaamista kelvottomaksi nimittäin "Morse", jossa Oxfordin yliopistomaailma on täynnä skandaaleja ja rikoksia.

Kaunis Oxford ja karismaattiset näyttelijät luovat vastakohdan, mutta lopputulos on synkkä, kun alkoholisoitunut Morse kulkee klassisen musiikin soidessa kohti ennenaikaista kuolemaansa. Ja sitten vielä Thaw kuoli. Jatkoksi tehty "Lewis" tekee mielestäni ainakin näkemissäni alkujaksoissa surutyötä katsojille.

Kuoleman varjohan on tietenkin edwardiaanisen Jeevesinkin taustalla vaikuttamassa ainakin katsojan alitajunnassa. Ja nyt kerrot Jeevesin esikuvan kohtalosta.

Englantilaiset hallitsevat muuta maailmaa loistavilla TV-sarjoillaan.

Wodehousesta myös kommentissani Helmiä naisille (Onko Wodehouse viihdekirjailija?)

Toinen kommenttini keskustelussa:

Eiköhän realismia ole se, että sekä yläluokassa että muissa yhteiskuntaluokissa on sekä kelvollisia että kelvottomia ja siltä väliltä?

Näinhän on mm Jane Austenilla.

Minkä hyvänsä yhteiskuntaluokan leimaaminen täysin kelvottomaksi on propagandaa.

Bubu, näitä sarjoja katsotaan ainakin meillä vanhoilta videonauhoilta, joita saa kirpputorilta eurolla kappale ja uusilta DVD-levyiltä, jotka maksavat kovin paljon. Mutta pakko on ostaa, kun telkkarista tulee yleensä täyttä roskaa.

Vanhoja klassikkoelokuvia tulee joiltakin maksullisilta kanavilta, mutta täällä ei varmaankaan saa niitä mainostaa.

Sai. Turner Classic Movies eli TCM.