Ei tarvitse olla kuin viikon ajan poissa suomalaisesta blogimaailmasta, niin huomaa jääneensä jälkeen. Kärsimättömät lukijat ovat pudottaneet tilauslistoiltaan, suosittuihin keskustelublogeihin on kertynyt niin paljon kommentteja, että niitä ei varmaankaan ehdi lukemaan.
Bloggaaminen vaatii paljon aikaa. Se ei kuitenkaan muutu välttämättä addiktiiviseksi. Ainakaan minä en ole kokenut "vierotusoireita".
Jotkut ovat pitäneet blogia jo parikin vuotta. Kuinkahan usein he kirjoittavat? Lukevatko he muidenkin blogeja? Onko blogiyhteisö heidän varsinainen ystäväpiirinsä vai onko heillä muitakin ystäviä?
Luin viime kesänä bloggaamisesta lähinnä amerikkalaisista blogeista ja nettijulkaisuista. Siellä sanottiin, että useimmat kirjoittavat kerran viikossa. Onko suomalaisessa blogiyhteisössä ketään, joka kirjoittaisi niin harvoin? Eikö vaarana ole burnout, kun kirjoitetaan kovin usein?
Mielestäni blogisivun pitäjän kannattaa olla itsekeskeinen ja noudattaa mieltymyksiään siinä, mitä julkaisee ja on vältettävä suosion kalastelua. Blogisivujen voima piilee viiltävässä kriittisyydessä, jota sivun pitäjä voi harrastaa.
VastaaPoistaKuitenkin nuoria kirjoittajia, joilla työura on alussa, kehoittaisin varovaisuuteen, koska Googlen avulla tuleva työnantaja voi helposti tarkistaa, mitä on tullut kirjoiteltua.
Työuransa tehneiden, velattomien kansalaisten lähes kansalaisvelvollisuus on "aukoa päätään" asioissa, jotka kokevat tärkeiksi. Tiedonvälitystä ei kerta kaikkiaan voi jättää YLE:n ja johtavien lehtien varaan. Niillä on suuri tarve salailuun ja propagandan tekoon edelleen vaikka emme elä 70-lukua.
Kirjoitat viisasti kuten aina, Pekka. Lisäisin, että myös kirjailijat pelkäävät esittää mielipiteitään, jos ne poikkeavat kirjallisten piirien vallitsevasta maailmankuvasta.
VastaaPoistaKirjailijalla pitäisi olla Suomessa jokin sivuammatti, jolla hän elättää itsensä tai hänellä täytyy olla ystävällinen puoliso tai mesenaatti. Vain silloin hän voi olla vapaa eikä hänen tarvitse pyrkiä miellyttämään palkintolautakuntia ja apurahojen antajia.
Olisiko Suomi muuttumassa tässäkin asiassa? Siitä antaa pientä toivoa Paavo Lipposen äskeinen lausunto, että hän valitsi Finlandia-palkinnon voittajan kirjallisista ansioista. Tällainen menettely on Suomessa niin poikkeuksellista, että siitä pitää erikseen mainita.:)
Kannattaa lukea myös, mitä Kemppinen kirjoitti vähän aikaa sitten siitä, miten Suomessa suhtaudutaan kirkollisia piirejä ja uskontoa lähellä liikkuviinkin saati sitten uskovaisiin.
http://kemppinen.blogspot.com/
2005/11/
jumalan-pelko.html
"uskovaisuus taas tarkoittaa, ettei asianomainen ole aivan täysijärkinen".
Elämme hyvin erikoisessa maassa. Bloggaamisen aihetta riittäisi, kun vain olisi aikaa siihen.
Poistin aikaisemman, saman viestin, sillä linkki Kemppisen kirjoitukseen oli katkennut
Nyt taisi mahtua koko osoite.
Minulla on ollut selvää purnuttia nyt, liittyy kyllä muuhunkin kirjoittamiseen ei vain bloggaamiseen.
VastaaPoistaSamaa mieltä Pirkon kanssa erikoisessa maassa elämisestä, vaikka asiat jotka minua hiertävät ovatkin varmaan aika erilaisia. Jaan kyllä tuon käsityksen että suhtautuminen uskontoon on kummallinen, mutta onhan se uskontokin ollut täällä aika kummallinen, tai siis sen uskonnon edustajan, kirkon suhde kansaan ollut aika kummallinen, siis historiallisessa perspektiivissä. Tuntuu että vasta nyt kirkossa ajatellaan asioita tavallisten ihmisten kannalta. Esirukouksessakin rukoillaan että valtaapitävä eliitti voisi olla oikeudenmukainen ja pitää heikkojen puolta. Aika radikaalia.
Kirkkolaitoksessa toimivat ihmiset, ja ihmisten epätäydellisyys tulee esille siinä yhtä hyvin kuin kirjailijaliitoissa, ammattiyhdistyksissä, puolueissa jne.
VastaaPoistaEcclesia (=kirkkolaitos)semper reformanda est, sanoi Lutherkin.