Pikkusiskoni Tuula kauan sitten opiskelijana
Viime vuonna minusta tuntui, että se ei voinut olla totta, että sisareni oli kuollut. Ihmisen jonka isä elää melkein 90-vuotiaaksi, äiti melkein 97-vuotiaaksi, isoisä 94-vuotiaaksi, isoäiti 90-vuotiaaksi ja joka on ollut aina harvinaisen terve, harrastaa liikuntaa ja syö terveellisesti, ajatellaan elävän vähintäin yhtä vanhaksi kuin hänen lähiomaisensa elivät. Mutta syöpä tuntuu olevan kuin liikenneonnettomuus, joka saattaa iskeä täysin arvaamattomasti.
"Ette olisi voineet tehdä mitään tämän syövän estämiseksi", sanoi lääkäri sisarelleni. Se oli onnettomuus. Lääketiede pystyi parantamaan sen syövän, mutta sisarenikaan elimistö ei ollut niin vahva että se olisi kestänyt rankat hoidot.
Tänä vuonna tuntuu jollakin tavalla vielä pahemmalta, sillä sisaren menetys on tosiasia. Minä en voi enää soittaa hänelle, emme voi muistella lapsuuttamme, emme puhua lapsistamme, miehistämme, astioista, kirjoista, elokuvista, matkoista, vaatteista, kissoista. Emme voi nauraa emmekä itkeä yhdessä.
Mutta me puhumme hänestä, me jäljelle jääneet. Katselemme valokuvia, muistelemme häntä.
Jos kuoleman tajuaisi kerralla, ei ehkä kykenisi toipumaan rakkaan ihmisen menetyksestä. Ehkä on armoa, että se tieto kuitenkin tulee vähitellen vasta tajuntaan saakka.
VastaaPoistaVarmaankin on näin. Ihminen suree vähitellen. Siksi myös kollektiiviset surun kokemukset ovat tärkeitä. Niissä kokee aina uudestaan jotain menetyksistään. Kyyniset ihmiset väheksyvät niitä, mutta menetyksen kokeneet ja surulleen avoimet ihmiset tuntevat niiden merkityksen.
VastaaPoistaNiin. Ystäväni menetti äidin ollessaan vasta kymmenen vanha. Siskonsa sanoi ennen hautajaisia, että itkeä ei saa. Vielä isänsäkään hautajaisissa ystäväni ei rohjennut itkeä. Vasta miehensä kuolema laukaisi kai kaikki surut kerralla eikä hän ole koskaan palautunut entiselleen, ei lähellekään.
VastaaPoistaSurulle pitää antaa lupa tulla, kun se pyrkii ilmoille.
Hei Anna,
VastaaPoistaen ole koskaan menettänyt läheistä ihmistä (lähiomaista) tavallasi, mutta voin ymmärtää, että kuoleman tajuaminen tapahtuu vasta vähitellen ja vie paljon aikaa.
Jouduimme viikonloppuna viemään 2,5-vuotiaan poikamme ambulanssilla sairaalaan. Nyt kaikki on hyvin, mutta tapahtuma oli pieni shokki, joka myös täytyy käsitellä ajatuksen ja tunteen tasolla. Siinä tilanteessa olin täysin ajatukseton ja vain seurasin tapahtumaa sivusta. Ajatukset ovat tulleet vasta jälkeen päin.
Kuten tiedät, tunsin sisaresi. Emme tavanneet ehkä kertaakaan viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta ajattelin häntä joskus, useamminkin: vaikka emme tavanneet, oli olemassa se mahdollisuus, että tapaisimme. Kuultuani hänen kuolemastaan olen välillä ollut yllättävänkin surullinen, koska nyt tuota mahdollisuuttakaan ei enää ole.
Suru on todennäköisesti aina jollakin tavalla erilaista, eri ihmisillä ja riippuen siitä, millainen tilanne on.
VastaaPoistaUskoisin, että lapsen sairastuminen tai kuolema on aina pahinta, mitä voi kokea.