Puhelin ennen kännyköitä ja nettipuheluja

Keskusneidit ahkerina

Vanhoissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, jotka kertovat ajasta ennen matkapuhelimia, voidaan saada aikaan erityistä jännitystä ja kiinnostava juonia. Mitä olisivat Miss Marple ja Hercule Poirot ilman noita vanhanaikaisia puhelimia? Myös Morsen alkuvuosina oli käytössä lankapuhelin.

Niillä, joiden kotona oli Suomessakin jo hyvin varhain puhelin, linja oli yleensä niin huono, että puhelimeen piti huutaa. Monet puhuvat edelleen kovalla äänellä puhelimeen, vaikka se ei ole enää tarpeen.

Vaihto-oppilaana amerikkalaisessa perheessä totuin siihen, että puhelimessa sai rupatella. Puhelimen keksimisen maassa Kanadassa puhelinta pidettiin niin tärkeänä ihmisten mielenterveydelle, että paikallispuhelut olivat ainakin 1980-luvulla Torontossa ilmaisia, sisältyivät pieneen perusmaksuun ja kaukopuhelut olivat hyvin halpoja suurten juhlapyhien aikoihin, jotta siirtolaiset saivat soittaa omaisilleen eri puolille maailmaa.

Eräs kanadansuomalainen ystäväni sanoi kuitenkin, ettei osaa rupatella puhelimessa, kun soittaminen oli hänen lapsuudessaan Suomessa niin kallista, että sillä hoidettiin vain pakolliset asiat ja mahdollisimman lyhytsanaisesti. Keskusneiti saattoi kuunnella puheluja, joten mitään intiimiä ei saanut paljastaa.

Ensimmäinen ikioma puhelin oli minulla vasta sitten, kun muutin mieheni ja pikkupoikamme kanssa pois opiskelija-asuntolasta Punavuoreen hyvin halpaan yksiöön, joka sijaitsi ruumisarkkuvaraston yläpuolella. Asunto oli pieni, vain huone, keittokomero ja isohko eteinen, jossa nukuimme, koska huone oli hyvin kylmä. Samassa eteisessä nukkui myös pieni poikamme.

Eräänä päivä puhelin soi lapsen nukkuessa päiväunta. Vastasin puhelimeen heti, mahdollisimman hiljaa ja pehmeällä äänellä, jotta en herättäisi lasta. Puhelimessa oli tuntematon mies, en edes muista, mitä asiaa puhelu koski, mutta mies pitkitti ja pitkitti keskustelua. Lopuksi hän sanoi: Neiti, emmekö voisi tavata? Teillä on niin pehmeä ja kaunis ääni.