Ovatko historialliset romaanit vaarallisia lapsille?

Aiheellista toistaa tämä vanha kirjoitukseni, sillä tänään Hesarin TV & Radio -sivulla kirjoitetaan "Menneisyys on muotia" ja alaotsikkona on "Historiallisilla henkilöillä on televisiossa  nykyihmisen tunteet" (Toni Puurtinen HS/TV & Radio 18.11.2015):

"Mikä historiallisissa TV-sarjoissa kiehtoo ihmisiä? Puurtinen lainaa kulttuurihistorioitsija Hannu Salmea:" ' --Elämme modernisaation aikakautta ja ympärillämme on paljon epävarmuutta.  Silloin historia tarjoaa mmeille mahdollisuuden pysähtyä ja katsoa taaksepäin'".

Mutta usein kiinnostus historiaan jää pinnallisiin ilmiöihin.

Lue myös: Usein on anakronistinen suhtautuminen kyseiseen aikaan, syntyy ihme soppa: henkilöt ovat vahvasti meikattuja feministejä, jotka sinuttelevat kaikkia. Puuttuu vain kännykkä kädestä. 
Voi ymmärtää, että Poirotit ja Miss Marplet kiehtovat, koska mennyt aika elää niissä sekä kuvissa, tekstissä ajatusmaailmassa. Oikea käsitys historiasta alkaa olla harvinaista.

http://blogisisko.blogspot.fi/2011/08/romaanit-elokuvat-ja-historian-tuntu.html

Tästä asiasta on kirjoitettu Helsingin Sanomissa jo aikaisemmin: Ks. HS.n hauska kolumni
Pieni talo preerialla on vaarallista kirjallisuutta

Romanttiset kirjat ja historialliset romaanit varsinkin ovat kuulemma vaarallisia lapsille ja nuorille. Siinä menevät Aurora-kirjani. Aurora-paralla kun ei ole sopivia ongelmia. Häneltä on kylläkin äiti ja pikkuveli kuolleet, toimittajaisä karkotettu maasta Bobrikovin toimesta ja mennyt tukkimetsään Kanadaan, ja venäläiset ja suomalaiset sukulaiset riitelevät sortovuosien Suomen suuriruhtinaskunnassa. Aurora itse joutuu palvelustytöksi Kanadassa. Mitä puuttukaan? No tietysti nykyajan ongelmat.

15-18  -vuotias Aurora on viaton eli seksuaalisesti kokematon, mikä on tietenkin aivan mahdotonta nykyajan ajattelun mukaan. Historialliset romaanit ovat kiellettyä kirjallisuutta nuorille, sillä niissä kerrotaan, että ihmiset elivät ennen eri tavalla kuin nykyihmiset ja saattoivat jopa olla onnellisempia kuin me kolmannen vuosituhannen ihmiset.

Lue myös blogikirjoitukseni Tytöt ja seksi, jossa vanhana sosiologian opiskelijana kerron tilastotietoja tästä aiheesta eli - ennen lapset olivat lapsia ja nuoret tytöt ja useimmat pojatkin viattomia.( Sievers & Koskelainen & Leppo: Suomalaisten sukupuolielämä. 1974)

Poirot ja art deco

Tämä Bulevardin varrella oleva talo tuo aina mieleen Hercule Poirot  - TV-sarjan.




Runeberginkadun parvekkeet ovat samaa tyyliä

Hercule Poirot -sarjan ajankuvaa on ikävä.  Hiukan lohdutusta tuovat jotkut Helsingin rakennuksista.
Englantilaiset TV-sarjat ovat tyylikkäitä, kaikki yksityiskohdat täsmäävät, värit, vaatteet, sisustus.
Muillakin on ikävä. Lue ja katso kuvia Poirot-elokuvien maailmasta:

Poirotin koti on 30-luvun modernismia ei tyylipuhtaasti art decoa, koska Poirot olisi pitänyt sit' liian hienona - Agatha Christien mukaan.

Goodbye to the splendid 1930s world of Poirot

Kommentti: TV, DVD:t, Internet viihdyttäjinä

Nestor haluaa luonto-ohjelmia.

Kommentti:

- joskus sellaisia hetkiä on, että voi tuntea TV:n ääressä yhteenkuuluvuutta jopa melkein "koko maailman" kanssa. Esim Cardiff Singer of the World -kilpailut - ja miksipä ei suuret urheilukilpailut kuten äskettäin Moskovasta..

Minäkin katson luonto-ohjelmia, harvemmin elokuvia. Joitain sarjoja seuraan kuten Foylen sotaa, joka kestää useammankin katsomisen. Arvostan hyviä näyttelijöitä, hienoa juonta.

Mieheni katsoo mielellään merkittäviä urheilukilpailuja, ja katson niitä hänen kanssaan ja samalla vaikkapa kirjoitan nettiin. Meillä on iso Morsen, Poirotin, Miss Marplen, Midsomerin. Jane Austenin  DVD-kokoelma. Niitä voi katsoa uudestaan ja uudestaan.

Oli hauskaa lukea, että olen yleensä "nuori" eli katson enimmäkseen DVD:ltä ja kuuntelen netistä.

Äidin muisti

Olin katsomassa äitiä vähän ennen hänen kuolemaansa.
  - Tyttö on laihuttanut ihtensä ihan olemattomiin, äiti moitti minua. 
Miestäni ja minua nauratti, että äiti huomasi muutaman kilon laihtumiseni. 

Olin iloinen siitä, että äidin muisti toimi hyvin hänen kuolemaansa asti - 97-vuotiaaksi -  vaikka hänen muistonsa liikkuivat yhä enemmän kaukana lapsuudessa. Vain kolme kymmenestä sisaruksesta oli enää elossa.

Äiti vietti vielä 90-vuotispäivänsä kotonaan, ja hänellä kävi koko päivän vieraita, joku toiselta paikkakunnalta asti. Äidillä oli ollut laaja ystäväpiiri, naapureita, työtovereita, sukulaisia ja esimerkiksi tyttö, joka oli asunut meillä monta vuotta koulukortteerissa, kun me lapset olimme lähteneet jo kotoa. Erityinen ilonaihe syntymäpäivänä oli hänen 82-vuotias pikkuveljensä, jota hän oli hoitanut, kun oli itsekin vielä lapsi, kantanut selässään kaunista pikkupoikaa.



Viimeisinä vuosinaan äiti suri sitä, että hänen ikätoverinsa ja suurin osa sisaruksista oli jo kuollut. Onneksi hänellä oli kaikenikäisiä ystäviä.

Äiti eli viimeiset vuotensa hoivakodissa, jonne hänet oli viety, koska hän ei pystynyt enää tulemaan toimeen kotona munuaissairautensa vuoksi. Häneltä oli leikattu kaksikymmentä vuotta aikaisemmin toinen munuainen syövän vuoksi. Toinen lonkkakin oli leikattu muutaman vuosi sitten, kun hän oli kompastunut keittiössä mattoon laittaessaan aamiaista. Myöhemmin selvisi, että hänellä oli ollut silloin keuhkokuume. Äiti ei pitänyt ollenkaan siitä, että joutui pois kotoaan. Alussa hän kääntyi vuoteessaan seinään päin eikä kärsinyt kuunnella edes radiota, vaikka musiikki oli hänelle rakasta.






95- vuotiskortti vuoteen vierellä

Koti oli ollut äidille aina tärkeä. Hän rakasti kukkiaan. Hänen lempikukkiaan olivat liljat sekä verenpisarat ja pelargoniat, joita hän kasvatti eteisenverannalla. Hän piti televisiosta, kun ei jaksanut enää olla yhtä aktiivinen kuin ennen. Hän oli kävellyt ennen pitkiä matkoja. Hän luki lähinnä lehtiä, mutta piti kirjastani "Aurora ja Pietarin serkut" ja nauraa hekotti, kun tunnisti sieltä kohdat, joissa oli hänen kertomiaan juttuja. Paljon parjattu TV- sarja "Kauniit ja rohkeatkin" tuotti hänelle paljon iloa. Hän kommentoi katsomaansa tyyliin "Ihan mahoton tuo Ridge --". Miten hienoa onkaan, että Suomessa on TV-ohjelmissa alatekstit: äitihän luki siis myös koko ajan, sillä ei hän englantia osannut. Ehkä oli jotain oppinut kuulemastaan hyvämuistinen kun oli.

Eniten olin iloinen siitä, että äidin muisti toimi hänen kuolemaansa asti eli 97-vuotiaaksi, vaikka hänen muistonsa liikkuivat yhä enemmän kaukana lapsuudessa.

Maan ja taivaan pilarit

Salisburyn katedraali (Rakennettu vuosina 1220-1258, paljon kuvia) on ollut yhtenä esikuvana Ken Follettille hänen kirjoittaessaan romaania "Taivaan pilarit" (englanniksi The Pillars of Earth, maan pilarit. Nimi viittaa Jobin kirjaan: Job 9:6. King James Version (KJV). 6 Which shaketh the earth out of her place, and the pillars thereof tremble. ).

Follettin perhe kuului kirkkokuntaan, jonka kokoushuone oli askeettinen. Englannissa toimittajana olleessaan hän ihastui katedraaleihin ja kiersi katsomassa niitä vuosikaudet. Kun hän kertoi aikovansa kirjoittaa historiallisen romaanin keskiaikaisen kirkon rakentamisesta, sitä pidettiin huonona ideana. Mutta  The Pillars of Earth on Folletin suosituin romaani, jota myydään edelleen 100 000 kappaletta vuodessa. Sen kirjoittaminen oli pitkä projekti, ensin lempiharrastuksena ollut katedraalien katselu ja taustakirjallisuus ja sitten yli kolmen vuoden kirjoitustyö.

Hienostunut sensaatio televisiossa

Viihteessäkin on tasoja. Viiihde ei ole massaa, vaan siitä erottuu selvästi joitakin helmiä. Englantilaiset osaavat tehdä erinomaisia TV-sarjoja. Niissä kaikki on kohdallaan. Vanity Fair -lehti on sanonut, että Downton Abbey on "a sophisticated sensation", hienostunut sensaatio. Sellaisia suomalaisille kanavillekin. 


Nythän YLE:llä on rahaa. Sen pitäisi merkitä, että ohjelmien tekijöillä on myös enemmän aikaa. Ohjelmat voisivat olla Suomessa huolellisemmin tehtyjä. Jos suomalaiset ohjelmat olisivat parempia, tulisi katsottua TV:stä muutakin suomalaista ohjelmaa kuin uutiset ja Ruben Stillerin Pressiklubi. 


Katsonhan minä puolella silmällä myös urheiluohjelmia, joiden ystävä mieheni on. Luonto-ohjelmat ja historiaohjelmat katsomme yleensä ulkomaisilta kanavilta, joissa ei tarvitse kärsiä suomalaisten kääntäjien hassusta jälkisuomettuneesta eaa-propagandasta. 

Pääsiäinen 2012

Pääsiäisen jälkiruokia: pulla ja pasha sekä mignon-munat (mignon-munia jo yli 100 vuotta)

Lisäys. Oli hyvä ajoitus: söimme pääsiäisaterian lauantai-iltana. Sunnuntaina olikin yksi meistä vatsaflunssassa. Aterian vietto illalla johtui kylläkin lähinnä Poirot-filmistä. Meidän vanhalla TV:llä ei voi tallentaa ohjelmia.

Videot viihdyttäjinä

Photo: Anna Amnell (old cars in Helsinki 2007)
Kirjoitukseni katosi. Laitan tilalle tämän vanhan auton kuvan, sillä se kuului siihen, uusiin Poirot-videoihin ja vanhoihin filminpätkiin, joita katsoimme, kun TV:ssä ei ollut mitään sopivaa. Videoita 1900-luvun alusta on Aurora-blogini alussa otsikkokuvan alla, sillä siitä ajastahan Aurora-kirjani kertovat. Mukana ovat niissä ja videoissa sisustus, vaatteet, vanhat autot, 1900-luvun alun Toronto ja Helsinki, jotka olivat samankokoisia siihen aikaan.

Uskonto kulttuurin osana

Kommentti blogiin, jossa keskustellaan papeista romaanihenkilöinä ja yleensäkin kulttuurista ja uskonnosta.


Englannissa oli yritys "ajanmukaistaa" Agatha Christie -sarjat. Se merkitsi  pappiloiden ja pappien häivyttämistä pois TV-sarjan maalaiskylistä ja joka toisen rakkaustarinan muuttamista lesbo-romanssiksi.
Kansa raivostui ja haukkui yleisönosastoissa ja nettikeskusteluissa Christien tyttärenpojan siitä, että hän oli antanut luvan Christien dekkareiden maailman muuttamiseen. Näissä Suomessakin nähdyissä jaksoissa oli Miss Marplena Geraldine McEwan, jonka Marple-ura loppui siihen.
Nyt on rauha maassa, sillä on palattu Christien alkuperäiseen maailmaan, josta katsojat pitävät.
Liettuanjuutalaista sukua isänsä puolelta oleva David Suchet on anglikaani, joka näyttelee hienosti katolista Poirotia. Hän omaksui itse kristinuskon yli 20 vuotta sitten.  David Suchet on ilmaissut huolensa siitä, että monikulttuurisuuden nimissä Englannissa vaietaan kristinuskosta. Ongelmaa on siis muuallakin.
Osia Raamatusta, Lasten raamattu ym klassista uskonnollista kirjallisuutta on saatavana David Suchet'n lukemina. Ei Poirot-aksentilla. :)


Amerikassa tapasin rekkakuskien huoltoasemalla miehen, joka kertoi kuuntelevansa Raamattua Gregory Peckin lukemana Amerikan halki ajaessaan. Monikulttuurisessa Pohjois-Amerikassa kristinusko saa näkyä ja kuulua yhtä hyvin kuin muut uskonnot. Näin myös Aasiassa.


Toinen salapoliisiromaanien kirjoittaja, jonka kirjoissa uskonto on mukana on Chesterton, jonka Father Brownia ei Suomessa paljonkaan tunneta nähtävästi juuri siitä syystä, että uskonto halutaan eliminoida pois kulttuurista Suomessa.


Lisäys: Olen seurannut myös Midsomerin murhat ja Komisario Morse/Lewis -sarjoja, ja uskonto on niissä yhtenä tärkeänä osana. Pappeja, sekä miehiä että naisia, on niissä sekä roistoina että normaaleina kansalaisina. Samoin oli juutalaisen Anthony Horowitzin käsikirjoittamassa loistavassa "Foylen sodassa".
Vaikka englanninkielinen kaunokirjallisuus on minulle tuttua jo opiskeluajoilta, otan esimerkeiksi TV-sarjat, sillä ne ovat Suomessa laajemmin tunnettuja kuin alkuperäiset romaanit.


Aikaisemmat kommentit samassa keskustelussa:


(Voiko uskonnosta tehdä viihdettä?) Heidän kannattaisi lukea C.S. Lewisin satiiri "Paholaisen kirjeopisto". Siinä on viihderomaani uskonnosta, ja se on ollut vuosikymmeniä suosittu, best seller- listoilla muualla maailmassa, jossa uskontoa ei ole erotettu muusta elämästä ja tungettu marginaaliin. 

Myös jokin aika nähty TV-sarja Barchester Chronicles oli hauska. 


Toinen aikaisempi kommentti:
Suomalainen kirkollista tai yleensä kristillistä aihetta käsittelevä kirjailija tai kristityksi tunnustautuva kirjailija (!) on kahden tulen välissä tai vasaran ja alasimen välissä niin kuin englannissa sanotaan.


Toisaalla ovat nykyajan fanaattiset Dawkins-ateistit ja marksilaisperäiset ateistit, joita on paljon kulttuuripiireissä. Toisaalla ovat fanaattiset uskovaiset. Kun olin esittelemässä tyttökirjaani, eräs nainen sanoi: Ei kai se vain ole romaani! Enemmistö on hiljaa, jotta ei luultaisi näiksi äärisuunniksi.

 Uskonnolle vihamielinen kulttuuri tuli Suomeen äärivasemmistolaisen ateismin mukana 1960-1970-luvulla, ehkä myös 1980-luvulla, josta en tiedä, koska asuin silloin ulkomailla.

Itäinen naapurimaamme käytti paljon rahaa ateistiseen propagandaan. Sillä oli kosketuspintaa Suomessa, sillä 1900-luvun alun sosiaalidemokratiakin oli Suomessa ateistista ja meidän kulttuuriväkemme oli rähmällän itään päin.
 Ideologiaan kuului uskonnon vastustaminen. Jostain syystä ortodoksinen uskonto oli sallittua. Nykyään ovat "sallittuja" itämaiset uskonnot, uuspakanuus ja mikä hyvänsä outo uususkonto - mutta ei tavallinen kristinusko. Vastustetaan kansan enemmistön uskontoa, jolla on suurin merkitys yhteiskunnassa.

hdcanis kirjoittaa tärkeästä asiasta: ihminen, jolle oma uskonto on tärkeää, kunnioittaa myös toisten uskontoa. (Tietenkin uskontoja voidaan käyttää poliittisina aseina, mikä on todella traagista.)

Sivistynyt ja maltillinen länsimainen, ei-vasemmistolainen ateisti tai agnostikko voi olla samalla kulttuurikristitty, joka on kohtelias uskovaisille ja kiertää katsomassa kirkkoja turistimatkoillaan, nauttii länsimaisesta kulttuurista taidemuseoissa jossa kristinusko on keskeinen edelleen - sieltähän on saatu aiheet, ajattelutapa ja ihmiskäsitys.
--

Melkein kaikkihan me ollaan täällä Pohjoismaissa protestanttisia kirjailijoita, niin on suuri osa angloamerikkalaisia kirjailijoita. 

Sanontaa käytetään Amerikassa erottamaan toiset suuret ryhmät nimittäin juutalaiset, esimerkiksi Philip Roth ja monet muut, meillä mm Daniel Katz, ja katoliset, vaikkapa Anne Rice tai Tennessee Williams joka kääntyi episkopaalista katoliseksi. Uskonnolla on merkittävä asema kirjallisuudessa. Uusia tähtiä maailmankirjallisuudessa ovat hindu- ja muslimikirjailijat. Uskonnottomia kirjailijoita on vähemmistö kaikista. Uskonto antaa voimaa ja sitä vastaan voi kapinoida. 
Juutalainen Paul Auster on esittänyt kiinnostavia mielipiteitä luterilaisuudesta, hänen vaimonsa Siri kun on amerikannorjalainen.

Vastustamaton kiusaus

Sofa cushion, originally uploaded by Anna Amnell.

Käyn yleensä vain näyteikkunaostoksilla ja selaan sisustuslehtiä. Joskus kuitenkin eteen tulee jotakin, mitä en voi vastustaa. Niin kuin tämä sohvatyyny.

Näin ensin meidän kadun varrella olevan antiikkikaupan ikkunassa vastaavanlaisen tyynyn ja ajattelin ostaa sen. Sitten kotiin tuli mainos, jossa oli kuva tästä tyynystä.

Sairastin silloin korvatulehdusta, joten annoin kuvan miehelleni, joka kävi ostamassa tyynyn. Pelkäsin, että tällainen ihana esine myydään loppuun nopeasti. Tätä oli myös harmaa versio, mutta se ei olisi sopinut meille.

Olenkin ostanut viime aikoina sohvaperunoitten hemmotteluesineitä, eli vakosamettisen tyynynpäällisen Berliinistä (kuvassa uuden tyynyn alla), kaksi torkkupeittoa, toisen Ljubljanasta ja toisen Wittenbergistä, toinen syvän tummanpunainen ja oikein paksu, toinen ohuempi ja osittain raidallinen.

Tähän on hyvin järkevä syy: meillä vetää talvella. Haluan, että voimme suojautua vedolta, kun alamme katsella Poirotin tai Lewisin seikkailuja.

Tässä tyynyssä on eräs huono puoli: siihen tarttuu helposti pölyä. Se on ainakin uutena niin hieno, että aion tyytyä toistaiseksi vain ihailemaan sitä.

Kuninkaita ja aatelisia TV:ssä ja tosielämässä

Tästä ei prinsessa parane. Pikkuprinsessa sambaparaatissa Helsingissä vuonna 2007.

Katsoimme juuri TV:stä ranskalaiselta kanavalta elokuvaa Madame de Pompadourista. Elokuva oli muutama vuosi sitten tehty. Ranskalaiset näyttävät rakastavan historiallisia elokuvia. Ainakin kanava 5 näyttää niitä usein.

Ihmiset käyttäytyvät niissä niin kuin sen aikakauden ihmiset ainakin, juonittelevat, potevat suuria omantunnontuskia, ripittäytyvät, sairastavat keuhkotautia. Nämä ranskalaiset TV-elokuvat ovat kunnianhimoisesti tehtyjä niin kuin englantilaisetkin historialliset elokuvat ja TV-sarjat. Sisustus ja vaatteet ovat hienoja.

Minun ranskani ei riitä katsomaan ranskalaisia elokuvia ilman ranskalaista alatekstiä( jossa sanotaan myös, mitä joku tekee, esimerkiksi "Hän yskii"). Toivon, että edistyisin niin paljon, että voisin lukea romaaneja. Olen lukenut joskus helpohkoja kirjoja. Ranskan opintoni ovat olleet hyvin satunnaisia ja katkelmallisia. Poikani kertoi katsoneensa saman elokuvan ja sanoi, että kieli oli vaikeahkoa. Se lohdutti hiukan. Ehkä minulla on toivoa.

Ranskalaisethan dubbaavat kaikki elokuvat ranskaksi (tai kahta erilaista versiota, toiset dubattuja). Kuuulostaa hassulta, kun Poirot ja Hastings ja muut englantilaiset puhuvat ranskaa. Toisaalta ranskalaisia elokuvia voi katsella venäläisellä alatekstillä varustettuina.

Kemppisen blogissa on aiheena Herrasväki. Sitähän on Englannissa, aatelisiakin. Kommenttini sinne:

Mitä olisi maailmankirjallisuus ilman Englantia! Se maa on kuin luotu kaunokirjallisuuteen, vastakohtia, joista saa valtavan gallerian henkilöitä. Tarvitsee ajatella vain Poirotia ja Marplea TV:ssä. Jos joku jaksaa vielä lukea romaaneja, niin sieltä niitä tyyppejä vasta löytyy. Ihmisluonto on sellainen, että se kaipaa myös prinsessoja ja kuningattaria, jos ei muualta niin tangomarkkinoilta ja missikilpailuista. Onko laatu sitten parempi?

Romaanit, elokuvat ja historian tuntu

Kommenttini Facebookissa. Kuvitus myös aikuisten kirjoihin kuten ennen? Kuvassa raumalaisen laivanvarustajan makuuhuoneen esineistöä.


Se voisi sopia myös (aikuisten romaaneihin) siitä syystä, että nykyajan lukijat saattavat olla kärsimättömiä, kustantajakaan ei pidä pitkistä kuvauksista. Silloin lukijan käsitys kirjan maailmasta voi jäädä ohueksi, olla vääristynyt, sillä aikamme on hyvin kulttuuriton. 


Kuvitus esimerkiksi jonkin aikakauden vaatteista, sisustuksesta voisi selventää kirjan maailmaa. Elokuvissakin voi näkyä täydellinen tietämättömyys menneestä aikakaudesta, ihmiset hortoilevat niissä niin kuin nykyajan ihmiset.


 Jos sitten romaanissa on vielä anakronistinen suhtautuminen kyseiseen aikaan, syntyy ihme soppa: henkilöt ovat vahvasti meikattuja feministejä, jotka sinuttelevat kaikkia. Puuttuu vain kännykkä kädestä. 


Voi ymmärtää, että Poirotit ja Miss Marplet kiehtovat, koska mennyt aika elää niissä sekä kuvissa, tekstissä ajatusmaailmassa. Oikea käsitys historiasta alkaa olla harvinaista.

Agathaan ei kyllästy

Näimme ranskankielisellä kanavalla pätkän Agatha Christien "By the Pricking of My Thumbs" -kirjasta tehtyä TV-elokuvaa. Monet lukijat eri puolilla maailmaa olivat pyytäneet Christietä kirjoittamaan siitä, mitä tapahtui Tommylle ja Tuppencelle.

Ranskalaiset ovat tehneet kirjasta elokuvan, ja 40 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen myös englantilaiset. Miss Marple on myös mukana, tässä Geraldine McEwan, joka ei miellyttänyt katsojia ja joutui jättämään kesken Miss Marple -uransa. Ehkä ohjaajissa oli enemmän vikaa, sillä he muuttivat Miss Marple -kirjoihin olennaisesti kuuluvia piirteitä, joihin lukijakunta on kiintynyt. Tarinat eivät toimineet enää. Monille englantilaisille ja muuallakin oleville katsojille Miss Marple on kuin sukulaistäti, jonka he ovat tunteneet lapsesta saakka.

Ranskalaiset laittavat Marplen ja muutkin puhumaan ranskaa, mikä ei ole hauskaa kuunneltavaa, esim Poirot'n ääni ei ole yhtä hieno kuin Suchet'n Poirot'lla. Ranskankielisen alatekstinkin kanssa oli liian hankalaa seurata. Jäi kesken. Mikä ilo olisi ollut katsella Miss Marplea, jossa on alkuperäinen ääni ja ranskankielinen alateksti!

Täytyy toivoa, että nämä uudetkin Agatha Christie -elokuvat tuleevat Suomeen joko telkkariin tai DVD:nä. Kiinnostava yksityiskohta on, että elegantisti vanhentunut (ja vanhennettu ?) Anthony Andrews on Tommy, joka päinvastoin kuin Miss Marple ja Poirot on saanut vanhentua ajan kuluessa.
Agatha Christie -sivut, joilla on myös kartta, josta löytää kirjojen/elokuvien tapahtumapaikat.

Kommentti: dekkareiden buumi

Suosikkisalapoliisisarjoja on kertynyt kirjakaappiimme pitkät rivit DVD-muodossa. Nämä edustavat perinteistä englantilaista lajia, johon kuuluu mm P.D.  James.
Kommenttini:


Uskon, että dekkareiden buumi jatkuu. Niitähän on ollut aikojen alusta. Monet klassikot ovat todellisuudessa dekkareita, esim monet Dickensin romaanit - ja jo kauan ennen häntä.

Kuten täällä on jo kirjoitettu, uskon minäkin, että on olemassa muitakin aikuisten suursuosikkeja kuten naistenromaanit ja historialliset romaanit (muualla jo buumi, ei vielä meillä), sotakirjat. 



Dekkarit saavat nykyään paljon huomiota TV-sarjojen vuoksi. Ainakin minulle on käynyt niin, että dekkarit tulee vain katsottua TV:ltä, lukeminen on jäänyt Naisten etsivätoimisto- sarjan muutaman osan lukemiseen - niissähän on aivan uusi kulttuuri esillä. 

Varsinkin englantilaiset TV-sarjat ovat rentouttavia: hyvät näyttelijät, hienot maisemat, taitava ohjaus, hyvä kieli, koko juttu viimeisteltyä. Näitä katson: Miss Marple, Hercule Poirot, Morse, Midsomerin murhat, Sherlock Holmes, Foylen sota enimmäkseen DVD:ltä kotona ja samoja uudestaan ja uudestaan. Ne kiertävät myös sukulaisilla ja ystävillä.

Olen lukenut viime vuosina vain yhden suomalaisen dekkarin. Se oli Leena Lehtolaisen. Pidin siitä. Kieli on hyvää ja normaalia, ja rikosten vastapainona on normaali poliisi ja hänen perheensä - se yhdistelmä toimii hyvin esim Midsomerissa.


Lisäys: Kirjoitan, että salapoliisin normaalius toimii hyvin Midsomerissa ja Leena Lehtolaisen kirjoissa.  Tuolla kuvassa näkyy myös viulu, se tuo mieleen Sherlock Holmesin. Häntä ei voi kuitenkaan sanoa aivan tavalliseksi ihmiseksi. Hän on hyvin erikoinen mies, mutta hän on hyvä ihminen, uskollinen ystävä  ja tuntee myötätuntoa köyhiä ihmisiä kohtaan. Korjaisin kommentia sanomalla, että pahuuden vastapainona pitää olla hyvyys, hyvä tahto. Jos salapoliisinkin elämässä vallitsee kaaos, salapoliisiromaani  ei mielestäni toimi. Olen lukenut monia P.D.  Jamesin kirjoja, ja hän oli suunnilleen samaa mieltä. Klikkaa hänen nimeään, niin löydät kirjoituksen, jossa kerron hänen mielipiteistään.

Mies Hercule Poirot'n takana

Me tunnemme naisen Hercule Poirot'n takana, Agatha Christien. Mutta millainen onkaan David Suchet (valokuva), mies joka on ainoa oikea Hercule Poirot useimpien katsojien mielissä ja joka oli paras Poirot myös Agatha Christien mielestä?

Olet nähnyt Suchet'n valokuvan ja nyt voit kuulla Suchet'n puhuvan sekä normaalilla David Suchet -brittiaksentilla että huolella opettelemallaan Hercule Poirot-aksentilla. Ja niin kuin ehkä arvaattekin, hänellä on pehmusteita ("my armadillo suit"). Ne luovat pyylevän Poirot'n, joka on uimarannallakin täysissä varusteisssa: puku, liivit, tyylikäs paita ja solmio, huolellisesti kiillotetut kengät, asuun sopiva hattu, napinlävessä elävä kukka tai belgialaiselta nuoruudenaikaiselta ihastuksenkohteelta saatu kukkakoru.

David Suchet (lue Wikipedian artikkeli) on latvianjuutalaisen lääkärin ja englantilaisen näyttelijättären poika. Äidin puolelta hänen esivanhemmissaan oli ranskalaisia. Suchet on lyhennetty nimestä Suchedowitz.

Suchet oli Aslanin ääni englantilaisessa Narnia -TV-sarjassa. Se sopii hänen maailmankatsomukseensa, sillä hän on tunnustuksellinen anglikaaninen kristitty ja on lukenut Luukkaan evankeliumin äänikirjaksi, joka on hyvin suosittu. Shakespeare-näyttelijä ja TV-sarjan Poirot David Suchet on aateloitu.

Minua Hercule Poirot kiehtoo kovasti, koska hän muistuttaa kovasti isoisääni. Hän oli myös pieni kooltaan kuten Poirot, hymyilevä ja ystävällinen mies. Monet ilmeet ovat samanlaisia.

Puhelin ennen kännyköitä ja nettipuheluja

Keskusneidit ahkerina

Vanhoissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, jotka kertovat ajasta ennen matkapuhelimia, voidaan saada aikaan erityistä jännitystä ja kiinnostava juonia. Mitä olisivat Miss Marple ja Hercule Poirot ilman noita vanhanaikaisia puhelimia? Myös Morsen alkuvuosina oli käytössä lankapuhelin.

Niillä, joiden kotona oli Suomessakin jo hyvin varhain puhelin, linja oli yleensä niin huono, että puhelimeen piti huutaa. Monet puhuvat edelleen kovalla äänellä puhelimeen, vaikka se ei ole enää tarpeen.

Vaihto-oppilaana amerikkalaisessa perheessä totuin siihen, että puhelimessa sai rupatella. Puhelimen keksimisen maassa Kanadassa puhelinta pidettiin niin tärkeänä ihmisten mielenterveydelle, että paikallispuhelut olivat ainakin 1980-luvulla Torontossa ilmaisia, sisältyivät pieneen perusmaksuun ja kaukopuhelut olivat hyvin halpoja suurten juhlapyhien aikoihin, jotta siirtolaiset saivat soittaa omaisilleen eri puolille maailmaa.

Eräs kanadansuomalainen ystäväni sanoi kuitenkin, ettei osaa rupatella puhelimessa, kun soittaminen oli hänen lapsuudessaan Suomessa niin kallista, että sillä hoidettiin vain pakolliset asiat ja mahdollisimman lyhytsanaisesti. Keskusneiti saattoi kuunnella puheluja, joten mitään intiimiä ei saanut paljastaa.

Ensimmäinen ikioma puhelin oli minulla vasta sitten, kun muutin mieheni ja pikkupoikamme kanssa pois opiskelija-asuntolasta Punavuoreen hyvin halpaan yksiöön, joka sijaitsi ruumisarkkuvaraston yläpuolella. Asunto oli pieni, vain huone, keittokomero ja isohko eteinen, jossa nukuimme, koska huone oli hyvin kylmä. Samassa eteisessä nukkui myös pieni poikamme.

Eräänä päivä puhelin soi lapsen nukkuessa päiväunta. Vastasin puhelimeen heti, mahdollisimman hiljaa ja pehmeällä äänellä, jotta en herättäisi lasta. Puhelimessa oli tuntematon mies, en edes muista, mitä asiaa puhelu koski, mutta mies pitkitti ja pitkitti keskustelua. Lopuksi hän sanoi: Neiti, emmekö voisi tavata? Teillä on niin pehmeä ja kaunis ääni.

TV: katselu voi olla ihan hauskaa näin

TV voi olla rentouttavaa, kun katselee suosikkielokuviaan.

Olemme ostaneet suurimman osan eli VHS:t kirpputorilta halvalla, kun ihmiset luulevat että niitä ei voi enää käyttää. Pidämme huolen siitä, että meidän TV:stä voi aina katsoa niitä.

Parisängyn alla on kolme valtavaa muovilaatikkoa, joihin on lajiteltu elokuvat seuraavasti: 1. Mieheni lempileffat, seikkailua -Indiana Jones, James Bond jne. 2. Meidän yhteiset suosikit: salapoliisisarjat kuten Holmes, Poirot ja Miss Marple, Jeeves järjestää ja laatuelokuvien huiput. 3. Historia-aiheiset, lähinnä 1500-luku kuten Rakastunut Shakespeare ja Elisabet I -elokuvat.

Junat

Kuvassa on tyttäremme amerikkalaisen junan vieressä poseeraamassa, muistaakseni Washington DC:ssä. Emme matkustelleet Pohjois-Amerikassa junalla, mutta Eurooppaa kiersimme kuukauden Eurail-lipuilla kahtena kesänä.

Junalla matkustamista on pidetty vanhanaikaisena "mummojen", Miss Marplen elämäntyylinä, menneen maailman tapana liikkua paikasta toiseen. Agatha Christie itsekin kertoo muistelmissaan, kuinka vapautuneeksi ja itsenäiseksi hän tunsi itsensä saatuaan ajokortin ja oman auton. Mutta nimenomaan englantilaiset junat ovat sitä nostalgiaa, josta pidän. Katselemme usein Miss Marple, Hercule Poirot ja Sherlock Holmes -TV-sarjoja, joita olemme nauhoittaneet itsekin paljon.

Junalla matkustamisesta on kuitenkin tulossa uudenaikainen ja suositeltu tapa matkustaa, sillä se säästää luontoa. Englannin anglikaaninen kirkko on päättänyt, että sen työntekijät matkustavat aina kun mahdollisista junalla, myös ulkomaille. Suomesta en ole kuullut vastaavanlaista edes vihreiden taholta.

Parasta on, että junassa on mukavaa matkustaa. Voi lukea, tehdä käsitöitä tai nukkua jos ei keksi parempaa tekemistä. Maisemia ei voi katselle, sillä nykyiset junat kulkevat liian nopeasti. Edelleen toteutumaton haaveeni on matkustaa junalla Kiinaan. Jotkut tuttavat ovat tehneet sen matkan useitakin kertoja. Siihen asti voi vain muistella entisiä junamatkoja. En kuitenkaan niitä kovalla puupenkillä kahdeksan tuntia kestäneitä matkoja Savoon opiskeluaikana. Mieluummin vaikkapa tätä:

Aamulla varhain juna on pysähtynyt metsän keskelle. Ikkunasta näkyy puistomainen maisema, jossa on reheviä lehtipuita. Kaurisemo vasoineen on pysähtynyt katsomaan junaa. Tuo satumainen maisema on jäänyt mieleeni ihanteellisena. Jotain samaa saattoivat varmaankin kokea entisaikojen matkustajat jotka liikkuivat vaunuilla, ratsain tai kävellen halki Euroopan.

Täältä löytyy pitkä luettelo elokuvista, joissa juna on tärkeä. Trains in Movies.

Aamulla

aamulla, originally uploaded by amnellanna.

Juhannuskokko jäi näkemättä tänä vuonna. sillä kurkku oli kipeänä. Se meni ohi levolla. En valita, sillä mikään tämän kevään flunssista ei ole iskenyt meihin. Juhannus sujui hyvin kotonakin lukien ja uusia Agatha Christien Poirot- DVD videoita katsellen. Pidän niistä englantilaisista TV-sarjoista, jotka ovat taitavasti tehtyjä, joissa mikään ei riko tunnelmaa ja ajankuvaa.