Krakowassa sai kiertää katsomassa natsien ja kommunistien jälkiä
Kommentti kirjailija Anita Konkan blogiin.
Kiitos tästä kirjoituksesta, Anita. Kun luin Makinen Ranskalaisen Testamentin, ihmettelin, miksi hän ei ollut katkera vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli mennyt Neuvostoliitossa. Hän oli varmaankin silloin hurmiossa, kun oli päässyt Ranskaan. Ehkä katkeruus pääsee pinnalle nyt vanhempana.
Asuin melkein koko 1980-luvun Torontossa Neuvostoliitosta ja sen miehittämistä maista paenneiden ihmisten naapurina. He olivat surullisia tai katkeria. Ainoa toivo oli lapsissa ja lapsenlapsissa.
On varmaankin ihmisiä, joiden ammatti tai ideologia oli sellainen, että he eivät niin paljon kärsineet. Toisaalta olen ollut viime vuosina viikkokausia Kroatiassa ja Tsekissä. Kyllä ne ihmiset ovat kkaikki kärsineen näköisiä. Mutta nuorissa on nykyään valtavaa energiaa. Vanhemmissa ihmisissä näkee, että heiltä oli siivet leikattu nuoruudessa.
Mieleeni tulee eräs entisestä "Itä-Euroopasta" kotoisin oleva kirjailija, jonka kuulin laulavan 1980-luvulla Kanadassa toimittajien matkalla. Mitään toivoa ei vielä näyttänyt olevan. Hänen laulunsa oli niin kuin haavoitetun linnun huuto. (Hän oli kookas, harmaatukkainen komea mies, suku oli ollut korkeassa asemassa ennen vallankumousta. Hän oli asunut Ranskassa ennen muuttoaan Kanadaan.)
P.S. Anita kertoo blogissaan myös toisesta kirjailijasta, joka käsittelee noita Venäjän historian karmeitakin vaiheita huumorilla. Ainakin romaanissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti