Bloomsbury-ryhmän synkkä perintö

Tänään Helsingin Sanomat kirjoittaa Bloomsbury-ryhmästä ja käsittelee ihannoivasti ryhmän sekavia suhteita. 
Englannissa on esiintynyt kritiikkiä tätä ryhmää kohtaan, huomiota ovat saaneet viime vuosina myös Bloomsburyn lapset, joille aikuisten suhteet aiheuttivat tuhoa. 

Lapsuudesta Bloomsburyn yhteisössä ja Vanessan tyttären kodissa on ilmestynyt viime vuosina useita lehtiartikkeleita ja Vanessan tyttären Angelica Garnettin muistelmateoksia, mm "Deceived with Kindness". Se tuo hiukan realismia Bloomsbury-ryhmän ihailuun. Totuus oli kaukana. Oli salailua, epärehellisyyttä ison perinnön saamiseksi Vanessan apelta. Olen lukenut vuosien varrella tästä. ja ihailuni on kadonnut.

Sattumalta käsittelen myös tätä perhettä uusimmassa kirjassani. Suomalainen ylioppilas menee kesätöihin Englantiin kieltä harjoittamaan.

" Heti ensimmäisenä päivänä keittäjä pyysi Mailan mukaansa puutarhaan vihanneksia hakemaan. Kun he olivat sopivan matkan päässä talosta, keittäjä sanoi Mailalle:
– Kuulehan, May. Tässä talossa ei pärjää, jos ei tiedä, mitä väkeä nämä ihmiset ovat. Hän kertoi, että kirjailijan 25 vuotta nuorempi toinen vaimo oli hänen entisen rakastajattarensa lapsi. Vasta naimisiinmenon jälkeen oli nuori rouva saanut tietää, että hänen äitinsä aviomies, jota hän oli pitänyt isänään, ei ollutkaan hänen isänsä. Oikea isä oli taiteilija, joka oli ollut sekä hänen miehensä että hänen äitinsä rakastaja. Hänellä oli kaksi isää eikä yhtään isää, naisparka. Semmoista väkeä, sanoi keittäjä päätään pudistaen. – Siinä menee tavallisen ihmisen pää pyörälle." (Anna Amnell: Vakoilijoita pikkukaupungissa. 2018) 

Mikä on tämä perhe? Kyseessä on hiukan muunneltu kuvaus Virginia Woolfen sisaren Vanessan tyttären kodista Cambridgen lähellä. Virginia vastusti sisarentyttärensä omalaatuista avioliittoa, ja se koituikin tragediaksi nuorelle vaimolle Angelicalle ja hänen tyttärilleen. (Tämä on myös Fb-sivullani)
Lue myös esim.
Angelica Garnettin muistokirjoitus The Guardian-lehdessä, Independent-lehdessä tai Wikipediassa.
independent-lehden otsikko kertoo kaiken: Bloomsbury Set: Love triangles, suicide and Communism
Arkistojen kertomaa

Tuhosivatko Stalin ja Hrutsov suomalaisten ja virolaisten sielun?

Totuus ei pala tulessakaan, sanottiin lapsuudessani Savossa. "Suomi on kylmä, etäinen ja kova maa", kirjoittaa 20 vuotta ulkomailla opiskellut ja elänyt neurologi ja ylilääkäri Aimo Karinen tänään HS/Mielipide 20.3.2018.
"Stalinin vainojen jälkeen vuonna 1957 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrutsov käynnisti ohjelman uskonnon kitkemiseksi. Koekenttänä olivat Viro ja Liettua", kirjoittaa Kaja Kunnas kolumnissaan Helsingin Sanomissa. Me, jotka muistamme nuo ajat, tiedämme, että neuvostopropagandan innostamina suomalainen opiskelijanuoriso meni vapaaehtoisesti mukaan kokeiluun kristinuskon pilkkaamiseksi.

Tänään Viro on pakanallisempi kuin Suomi, mutta Suomessa yritetään edelleen kitkeä uskontoa maasta pois. Suomessa on vaivihkaa kansalta kysymättä alettu esimerkiksi käyttää Neuvostoliiton "meidän aikamme" vastaavia eaa ja jaa -lyhenteitä länsimaisen kristillisen ajanlaskun nimenä. Katsokaa vaikkapa Wikipediasta, niin näette, että kristillisellä ajanlaskulla on läntisissä sivistysmaissa BC ja AD ja niitä vastaavat lyhenteet. Etkö huomannut Stalinin voittioa ajanlaskun nimeämisessä monilla aloilla Suomessa vai luuletko, että se on tapana kaikkialla? Mutta kuten Kaja Kunnas kirjoittaa tänään Hesarissa "Uskonnon hiipuminen ei johda järjen voittoon." AD 2018

Ehkä pitäisi sanoa "uskon sieluun", sillä sehän juuri tuhottiin tai ainakin yritettiin tuhota. Ortodoksinen usko on tullut Virossa ja Suomessakin uudeksi kodiksi monelle, mikä on hyvä asia.

Jouduin DDR-museoon

Keräsin vuonna 2010 Berliinissä ja Wittenbergissä aineistoa kirjaani Lucia ja Luka (2013). Wittenbergin vanha keskusta oli kuin 1500-luvun ulkomuseo, ja hotellimme vieressä oli museo nimeltä Haus der Geschichte arki DDR:ssä, ks. kuvakansioni). Luulin sitä ensin satumuseoksi tuon yllä olevan kuvan vuoksi. Museo kertoi ainakin vielä vuonna 2010 DDR:n arjesta, lähinnä siitä mitä kansalla oli todellisuudessa.
 En tunne DDR-nostalgiaa, sillä inhosin DDR:ää.  Mutta olin utelias näkemään museon.
Vrt. esim. Selina Vuohela: Aatteen muotoilemat. Antiikki ja design. 3B/2015 Retroilu.
tänään HS/Uutiset: Etyk muutti Itä-Euroopan--



Ihanne ja todellisuus. "Ei meillä tavallisilla ihmisillä ollut koskaan tällaista, ", selosti oppaamme, herttainen rouva, joka oli elänyt tuossa kommunistisessa valtiossa. Kun kysyin häneltä, miten hän kesti ne vuosikymmenet, hän sanoi "Minulla oli niin ihanat lapset". Taisimme vähän kyynelehtiä.



Meillä oli kotona tuollainen vesihana ja tuollainen pyyheteline keittiössä, kerroin oppaallemme, ja meillä alkoi olla hauskaa.  1950-luvun alussa oli Suomessa hyvin vaatimatonta. Huonekalut olivat 1920- ja 1930-luvulta, ja DDR:ssä ne olivat sellaisia paljon kauemmin. Aika pysähtyi. Vanhat tavarat olivatkin museossa kauneimpia. On peseytymisvälineitä, astioita, helloja. Museota leimasi kuitenkin ankeus. Sellaista elämän kerrotaan olleen noina vuosikymmeninä. Mutta olihan heillä onneksi vanhat kauniit kaupungit jäljellä kommunismia edeltävältä ajalta.




Nuori mies aamupalalla




Mitä kuunneltiin radiosta?


Kaupassa


Lastentarha



Leluissa elää kukin aikakausi. Lapsille haluttiin tietenkin mahdollisimman onnellinen lapsuus.

Esineistö oli noin vuosilta 1920-1990.  DDR 1949-1990.
Museo on laajentunut ja tullut hienommaksi.
"En missään nimessä ihaile itäsaksalaista yhteiskuntaa, mutta on mielenkiintoista nähdä, ettei totalitarismi ja kaikenkattava kontrolli kuitenkaan täysin nitistänyt ihmisten luovuutta", DDR-muotoilun tutkija Juha Järvinen kirjoittaa.




Halpoihin muoviesineisiin tavallisella kansalla oli nähtävästi varaa.




DDR halusi teollisuusmahdiksi kemianteollisuuden avulla. Ihanneihmiseksi tuli "poreilevia koeputkia katseleva kemisti", kertoo DDR-muotoilun tutkija Juha Järvinen Antiikki ja Design Retroilu- lehdessä  2B/2015. Kuvassa tsekkiläisen Olomoucin keskiaikaiseen kelloon laitettu uusi pyhimys.

DDR- ihmisen arki ei ollut länteen myytävän designin kaltaista, vaan vanhaa ja kulunutta, porvarillisen menneisyyden rakastettua perintöä.

Berliinin DDR-museo on suurempi ja hienompi  ja kertoo myös ihmisten arjesta. Siellä ei tullut käytyä, vaikka olin kaksi viikkoa Berliinissä.

Berliinin muuri

I took these photos in November 2010 in Berlin. Otin kuvat marraskuussa 2010.




the map




Berlinin muurin uhreja




Nuorten turistien ihmettelyä




Glad it is gone

DDR-nostalgiaa WittenbergissÄ : DDR -museum http://blogisisko.blogspot.fi/2013/05/kommentti-ddr-nostalgiaa.html


Photos of the Berlin wall in a German blog:

Kuvia saksalaisessa blogissa muuriin vaiheista

Thank you. Danke schön!

Saman bloggaajan kuvia graffitista /katutaiteesta Berliinissä.
Berlin Street Art
http://you-wee-because.blogspot.de/2012/04/berlin-street-art.html

Näin painajaisunta

Halloween-lyhty Pietarissa lokakuussa 2013
Luin lehden aamulla aikaisin. Menin vielä nukkumaan ja näin painajaisunta isosta vihaisesta karhusta. Johtuiko se tästä Kuukausiliitteen kuvasta vai eräästä otsikosta Hesarissa? 
Niin, ja mitä on kuvassa? (karttalöytö: Sota-arkistosta löytynyt kartta, joka esittelee vuonna 1939 kaavailtua sosialistista suur-Suomea.)
http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1414555952183

Kommentti

Krakowassa sai kiertää katsomassa natsien ja kommunistien jälkiä

Kommentti kirjailija Anita Konkan blogiin.
Kiitos tästä kirjoituksesta, Anita. Kun luin Makinen Ranskalaisen Testamentin, ihmettelin, miksi hän ei ollut katkera vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli mennyt Neuvostoliitossa. Hän oli varmaankin silloin hurmiossa, kun oli päässyt Ranskaan. Ehkä katkeruus pääsee pinnalle nyt vanhempana.

Asuin melkein koko 1980-luvun Torontossa Neuvostoliitosta ja sen miehittämistä maista paenneiden ihmisten naapurina. He olivat surullisia tai katkeria. Ainoa toivo oli lapsissa ja lapsenlapsissa.

On varmaankin ihmisiä, joiden ammatti tai ideologia oli sellainen, että he eivät niin paljon kärsineet. Toisaalta olen ollut viime vuosina viikkokausia Kroatiassa ja Tsekissä. Kyllä ne ihmiset ovat kkaikki kärsineen näköisiä. Mutta nuorissa on nykyään valtavaa energiaa. Vanhemmissa ihmisissä näkee, että heiltä oli siivet leikattu nuoruudessa.

Mieleeni tulee eräs entisestä "Itä-Euroopasta" kotoisin oleva kirjailija, jonka kuulin laulavan 1980-luvulla Kanadassa toimittajien matkalla. Mitään toivoa ei vielä näyttänyt olevan. Hänen laulunsa oli niin kuin haavoitetun linnun huuto. (Hän oli kookas, harmaatukkainen komea mies, suku oli ollut korkeassa asemassa ennen vallankumousta. Hän oli asunut Ranskassa ennen muuttoaan Kanadaan.)

P.S. Anita kertoo blogissaan myös toisesta kirjailijasta, joka käsittelee noita Venäjän historian karmeitakin vaiheita huumorilla. Ainakin romaanissaan.

Jotta emme unohtaisi. Czeslaw Milosz: Vangittu mieli

"Ihmisten välillä siellä vallitsevia suhteita on vaikea kuvata muuksi kuin näyttelemiseksi, sillä erotuksella, että tapahtumapaikkana ei ole teatterinäyttämö vaan katu, toimisto, tehdas, kokoussali ja jopa oma koti. Se on suurta taidetta, joka vaatii älyllistä valppautta. Ei riitä, että arvioi jokaisen sanan mahdollisten seuraamusten kannalta ennen kuin päästää sen suustaan. Myös väärinajoitettu hymy tai vääriä asioita ilmaiseva katse voi herättää vaarallisia epäilyksiä ja moitteita.

 --Idän ihminen järkyttyy suuresti tullessaan länteen. Ihmiset käyttäytyvät täysin rennosti, heissä ei näy jälkeäkään tuosta sisäisestä keskittyneisyydestä, jota kuvastaa maahan luotu katse tai levottomina pälyilevät silmät. Lännen ihmiset puhuvat mitä sylki suuhun tuo ja nauravat äänekkäästi".

Luvusta 'Ketman' kirjassa Czeslaw Milosz: Vangittu mieli (1953, suom. 1983), joka kuvaa älymystön elämää kansandemokratioissa. 
Czeslav Milosz (1911-2004 Krakovassa), diplomaatti ja kirjailija, sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1983.


Kuvassa miimikko Krakovan vanhan kaupungin torilla.  Alla Berliinin muuria on jätetty muistuttamaan menneestä. Photos: Anna 
Amnell

Kolejka, 'jono', peli kommunistitaloudesta

Photo: Marta Malesińska (Wikipedia) 
Puolalaiset tutkivat natsien ja kommunistien aikoja ja informoivat niistä (Institute of National Remembrance eli IPN. Viimeisintä on peli Kolejka eli 'jono'.  Tässä kuvassa vessapaperijono Puolasta.

Tämä peli leviää (HS.fi) maailmalla. Puolalaisten keksimä peli Kolejka (france24, in English)
Maailman tylsimmäksi peliksi sanottu peli, jossa jonotetaan ja jonotetaan.

Pelataan Kolejkaa

Kommunismi ja kauneus

Map: Orlovic. Brijunin (Brijonin) saaristo oli Titon yksityinen loma-alue. Keskellä suurin saarista, jossa Titon huvila sijaitsi. Saarella oli myös puisto, johon Tito sijoitti lahjaksi saamansa eksoottiset eläimet.

Väitin Häivähdys punaista - kirjoituksessanni, että kommunismiin ei kuulu kauneus. Mutta olin jossain määrin väärässä. Kauneus kuului kommunistijohtajille, mutta ei kansalle.

Tänään katsoin erästä matkailuvideota Istriasta, joka on eräs Euroopan kauneimmista seuduista. Jugoslavian diktaattori, kommunistinen presidentti Josip Broz Tito vietti vuodesta 1945 kuolemaansa eli vuoteen 1980 joka vuosi kuusi kuukautta Istriassa kuvankauniissa Brijonin saaristossa, jonne hänelle rakennettiin kesäresidenssi. Tämä seutu on myös mantereen puolelta äärettömän kaunista, kuten itsekin näin kaksi vuotta sitten Istrian matkallani.

Entinen vallankumouksellinen bolshevikki ja Venäjän kommunistisen puolueen jäsen, Stalinin komentoon kyllästynyt Tito vietti Valkoisessa huvilassaan niin ylellistä elämää, että "kapitalistiset miljonäärit olisivat voineet sitä kadehtia", kuten eräässä matkaoppaassa sanotaan. Hänen luonaan vieraili saaristossa 100 valtionpäämiestä kuten Indira Gadhi, joka toi hänelle tuliaisiksi kaksi norsua - mutta myös kuuluisuuksia kuten Sophia Loren, Gina Lollobrigida, Elizabeth Taylor. Titon kuoltua vuonna 1980 Brijonin saaristosta tehtiin kansallispuisto.

Myös Urho Kekkonen kävi Brijonissa. Serbialainen diplomaatti kertoo kiinnostavassa muistelmassaan, että Kekkonen vieraili Titon luona myös Bugojnossa manner-Jugoslaviassa, nykyisessä Kroatiassa, jossa heille järjestettiin mahdollisuus metsästää ja ampua karhu, kumpikin omalla alueellaan. Tito onnistui, Kekkonen ei.



P.S. Balkanilla näki niin selvästi kommunismin aiheuttamat vauriot ihmisille ja heidän ympäristölleen. Näki myös, että me suomalaiset olemme tässä mielessäkin itä-eurooppalalaisia, vaikka emme kärsi sitä myöntää.

Häivähdys punaista

Näköala erkkerin ikkunasta on muuttunut. Lehmukset ovat puhjenneet lehteen. Alakulmassa näkyy pilkahdus punaista. Ollaan Töölössä, jossa asuvat sanomalehden mukaan myös Lipponen ja Tuomioja. Uskoisin kuitenkin heidän asuvan Etelä-Töölössä, josta modernismi ja sosialismi eivät ehtineet tuhota koristeellisuutta ja vanhanaikaista kauneutta ja tyylikkyyttä.

Parhaimmillaan modernismi voi toki luoda kauneutta. Rumista rakennuksista syytetäänkin yleensä kapitalismia, jossa kaikki halutaan tehdä mahdollisimman halvalla. Varmaan näinkin on.

Mutta kaksi pitkää lomamatkaa Balkanin maihin ovat olleet tehokasta havainto-opetusta siitä, mitä kommunismin vuosikymmenet tekivät sielläkin ympäristölle. Vanhan ajan rakennukset ovat kauniita ja tyylikkäitä, mutta marksilaisen maailmankuvan vallitessa luodut talot ankeita, jotkut suorastaan karmeita. Zagrebissa kerrottiin, että sosialismin tultua maahan työläiset lähetettiin hakkujen kanssa katujen varsille poistamaan porvarilliset koristeet pois 1800-luvun ja 1900-luvun alun rakennuksista!

Tietääkö joku, miksi sosialismiin ja kommunismiin liittyy rumuus, huono design? Onko sen taustalla jokin idea? Pitääkö se kansan katkerana ja kateellisena? Jos kommunistiset valtiot olisivat luoneet kauniita ja mukavia rakennuksia kansalle, se olisi uskonut ehkä asuvansa maanpäällisessä paratiisissa. Ehkä kansa olisi ollut liian tyytyväistä ja alkanut nauttia elämästään.

Ihmettelyä Itä-Euroopassa: junat

Kuva: Anna Amnell
Tällaisiakin junia näki. Belgrad, kommunismin aikainen juna. Matkustmme eräällä näist vanhoista junista makuuvaunuss Belgradista Zagrebiin.  Se oli aikamoine järkytys.

Viihderomaanit ja poliittinen historia

Punainen neilikka- romaanisarja syntyi Ranskan verisestä vallankumouksesta.
Tausta on tarkoin tutkittu. http://www.blakeneymanor.com/accuracy.html

Kirjoitetaanko joskus viihderomaaneja Suomen sisällissodasta/vapaussodasta/kapinasta, niin kuin sitä nimitetään tai lähihistoriasta, 1960- ja 1970-lukujen vaikutuksista?



Kommentti 24.11. 2007

Olisi aivan ihanaa, jos tuo vaihe Suomen lähihistoriaa [1960- ja 1970-luku] voitaisiin pyyhkäistä pois noin vain. Mutta valitettavasti ei näin ole.

Historian kriisivaiheet ovat usein aiheena viihdekirjoissakin. Ajatellaan vaikkapa sarjaa "Punainen neilikka". Taustalla on verinen historia, mutta siitä syntyy historiallinen romaanisarja, joka on viihdyttänyt ihmisiä jo yli 100 vuotta.

Viimeisimmässä "Punainen neilikka" -elokuvassa olin näkevinäni vakavan pohjavireen: on traagista, kun veli taistelee veljeä vastaan, ja sisaret myös omilla keinoillaan.

Niinpä Suomen historian tragedioistakin tullaan kirjoittamaan niin kauan kuin tarinoita kerrrotaan. Ehkä kestää kuitenkin kauan ennenkuin niistä kirjoitetaan vauhdikkaita seikkailuromaaneja tai romanttista viihdettä.

Ellis Peters, naiskirjailija hänkin, kertoo eräässä historiallisessa romaanissa, Veli Cadfael-kirjassa, kuinka vanhojen soturien haavat saattavat aueta vielä vuosia taistelujen jälkeeen.

Näin on myös niissä henkisissä haavoissa, joita suomalaisiin syntyi 1960- ja 1970 -luvun Suomessa. Parantumista tapahtuisi paremmin, jos vallitsisi oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja avomielisyys myös Suomen kirjallisessa maailmassa.

Menestyneiden viihderomaanien kirjoittajat eivät ole kana-aivoisia bimboja, vaan yleensä hyvin älykkäitä ja jopa oppineita naisia. Pidetään mielessä, että parhaat hömpän helmetkin ovat syntyneet samalla tavalla kuin muutkin aidot helmet, kärsimyksestä.

"Tuulen viemää" syntyi suuresta tragediasta, sisällissodasta. Vielä nykyään Gettysburgin kedoilla voi tuntea "veren hajun", kärsimykset ja kuoleman. Ja tuo aika vaikuttaa vieläkin Amerikan historiaan ja sen kautta maailmanhistoriaan.

Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista?

Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista? -keskustelu. (HS.fi)

"Pitäisikö kouluissa kertoa kommunismin kauhuista?"kysyy Hesari tänään 26.helmikuuta 2007. Keskustelu liittyy kielitieteilijä Jaakko Anhavan tämänpäiväiseen puheenvuoroon Hesarissa. (Jaakko Anhava: "Punainen tuho on länsilukeneiston tabu" HS/Kulttuuri/Puheenvuoro 26.2.2007.)

"Uusimmassa Parnassossa 1/07 virolaissyntyinen [sic]kirjailija Sofi Oksanen kummastelee: 'Miksi hakaristi täyttää ihmiset kauhulla mutta sirppi ja vasara saa nauramaan?' Miksi agitprop-laulujen konsertit virittävät nostalgiaa, kun natsilaulukonsertista saisi syytteen?"

Anhava jatkaa, että sekä Sofi Oksanen että entisiä puoluetovereitaan moittinut Siimeskin "soimaavat ennen kaikkea taistolaisia, joiden taakse muu 1960-70-luvun vasemmisto yhä saa lymytä' nuo pilasivat kaiken' -hengessä."

Jaakko Anhava muistuttaa siitä, että " Maoa ihaili 1960-70-luvulla lähes koko vasemmisto, mutta vain ani harva on julkisesti katunut tämän tyrannin ylistystään, saati sitten joutunut siitä tilille".

Yleensähän sivistyneistö ja taiteilijat ovat sananvapauden soihdunkantajia. Miten Suomessa?

Anhava kirjoittaa: "Oksanen ehdottaa, että kun päättäjien suun tukkii kauppapolitiikka, taiteilijoitten tulisi rikkoa kommunismin hurmevaltaa ympäröivä hiljaisuus. Mutta hän taluttaa pukkia kaalimaan vartijaksi: aivan liian suuri osa taiteilijakuntaa - mitä kantaaottavampia, sen innokkaammin - odotti 1960-80-luvulla länsimaiden perikatoa, ja illuusioiden romahdettuakin lukuisia heistä, muitakin kuin kommunisteja, yhä karvastelee lännen voitto."

Pahinta on, että "Nykynuorilta alkaa unohtua, mikä oli Neuvostoliitto", kirjoittaa Anhava.

Mutta mitä tapahtuu kirjailijalle, joka uskaltaa muistuttaa Suomessa kommunismin kauhuista? Ainakin Kiiltomadossa minua kehotettiin pari vuotta sitten hoitoon, pilkattiin ja nettikivitettiin, ja Kiiltomadon silloinen (osittain nykyinen) toimitus hyväksyi kaiken. Sitä ei olisi uskonut, jos ei olisi kokenut. Joskus täytyy ihan katsoa kansioita, joihin tulostin ne keskustelut.

Ja mikäänhän ei ole muuttunut. Lehdistö kirjoittaa jatkuvasti ihannoivia kirjoituksia 60-70-lukulaisista ja heidän suvuistaan, heidän tuotantoaan kanonisoidaan kiireellä ja tuetaan kaikin tavoin. Suomi on tässä suhteessa outo maa. Neuvostoliiton ruplat eivät menneet todellakaan hukkaan suomalaisen sivistyneistön aivopesussa, sillä se torjuu edelleen karun totuuden: Kommunistien tuhoamiskoneisto tappoi miljoonia enemmän kuin natsien vastaavat toimet. Kummatkin pitäisi tuomita.

Lue Anhavan kirjoitus tämän päivän Hesarista. Osallistu keskusteluun.

P.S. Olen toki kirjoittanut samasta aiheesta jo aikaisemmin, mutta optimistisemmin.

"Kun aloin kirjoittaa Auroraa, ajattelin, että sitä ei julkaistaisi Suomessa - kertoohan se sortovuosista. Miten onkaan maailma muuttunut tänä vuonna. Nyt Auroran voi julkaista vaikka Tartossa ja Pietarissa." (Kirjakauppalehti 1991 syksy, esikoiskirjailijoita, nimellä Pirkko Pekkarinen)

Kuvittelin, että Suomen kirjallisissa piireissäkin iloitaan tilanteesta eli Euroopan vapautumisesta kommunismin ikeestä. Kuinka erehdyinkään!

ja vuonna 1996:

"70-luvun radio ja televisio olivat niin 'punaisia', ettemme hankkineet kumpaakaan. Äänilevyjä ja kirjoja eri kielillä lainasimme ostoskärryittäin. --
Graduni Narnia-kirjoista valmistui ja tunsin halua aloittaa vihdoin itsekin kirjoittamisen. Mutta 1970-luvun suomettunut Suomi oli tullut henkisesti hyvin ahtaaksi. Kirjoitin kuitenkin yhden lehtijutun Suomen Kuvalehteen. Muutimme Kanadaan --

Ensimmäisen Aurora-kirjan ilmestyessä vihdoin vuonna 1991, maailma oli yhtäkkiä muuttunut. Koti-Suomikin on sen jälkeen alkanut hitaasti avartua, ikkunoita ja ovia avataan. " [Tuo oli vielä vuonna 1996 kovin optimistisesti kirjoitettu.]

Kun koti kävi ahtaaksi. Luovaa iloa. Suomen Nuorisokirjailijoiden 50-vuotisjulkaisu 1996. Nimellä Pirkko Pekkarinen.

Kiinnostavaa on, että minua ei mainita sanallakaan paksussa Suomen lasten- ja nuorisokirjallisuuden historiassa. Kun kysyin miksi, sanottiin: "mutta NN:n piti kirjoittaa Aurora-kirjoista" ja muita selityksiä. Lukijat saavat tehdä omat päättelynsä.

kirjallisuus ja suomettuminen

Pitäisi voida verrata

Joskus pitäisi voida katsoa sama ohjelma englanniksi ja suomeksi. Voisi verrata. Kiinnostaisi nimittäin, millainen oli seuraavan lastuni kohde "Kirjeitä Karjalasta" englanniksi?

Pienet sävyerot vaikuttavat tällaisessa ohjelmassa. Näkivätkö ja kuulivatko kanadalaiset täysin saman tarinan kuin me, samat painotukset? Englanniksi kuultiin, että se on kuin holokaustitarina. Suomeksi surtiin kommunismin loppua. Holokaustin uhrit eivät sure kansallisosialismin loppua.

Kommentit seuraavan kirjoituksen loppuun, ole hyvä.

Sinisilmäinen ja ihannoiva TV-ohjelma neuvostoliittolaisesta vakoilijasta

Joskus pitäisi voida katsoa sama ohjelma englanniksi ja suomeksi. Voisi verrata. Kiinnostaisi nimittäin, millainen oli tämän kirjoitukseni kohde "Kirjeitä Karjalasta" englanniksi?

Pienet sävyerot vaikuttavat tällaisessa ohjelmassa. Näkivätkö ja kuulivatko kanadalaiset täysin saman tarinan kuin me, samat painotukset? Englanniksi kuultiin, että se on kuin holokaustitarina. Suomeksi surtiin kommunismin loppua. Holokaustin uhrit eivät sure kansallisosialismin loppua.

Kommentit kirjoituksen loppuun, ole hyvä.

Hävetti olla kanadalainen ja suomalainen, kun katsoi National Film Boardin dokumenttia "Kirjeitä Karjalasta" (25.9.2005 TV 1 klo 21.15-22.35) , jossa nuori kanadansuomalainen kommunisti menee Neuvostoliittoon ja päätyy sodan aikana Suomeen vakoilijaksi ja partisaanien tukijaksi.

Itäisessä naapurimaassammekin puhutaan nykyään totuus esimerkiksi partisaaneista. He "terrorisoivat siviiliväestöä" --"ryöstivät ruokatarvikkeita, polttivat taloja ja surmasivat asukkaita --[eräässäkin suomalaiskylässä] nuorin uhri oli kahden kuukauden ikäinen vauva ja vanhin 80-vuotias mies. ] Oliko siviiliväestön surmaaminen sotilaallisesti välttämätöntä?" kysyy venäläinen Sulo Kirillov (Carelia-lehti 11/2002). Suomalaisia mielipiteitä täältä.

"Kirjeitä Karjalasta" oli kommunismin ihailussaan enemmän propagandaa kuin historiaa. Sukuhistoriassa koetetaan tietenkin ajatella kaikki parhain päin, mutta tässä käsiteltiin yleistä politiikkaa ja historiaa tavalla, jota ei enää uskoisi näkevänsä.