Kansakunnnan valikoiva muisti

Kuva: Anna Amnell

Joulu on pakolaisten, vainottujen ja toisinajattelijoiden muistamisen juhla. Joulurauhaa!

 Mielessä on Ben Zyskowicz, juutalaisen pakolaisperheen lapsi, joka on "tehnyt luokkaretken" ja jonka kotipaikkakuntani lehti HS unohti tänä aamuna kuten monet muutkin pakolaisten, siirtolaisten ja evakkojen lapset, jotka ovat kehittäneet maatamme ja kulttuuriamme. Yksi heistä Eeva Kilpi kirjoittaa tänä aamuna joulurunossaan muistista.

 Katolinen Antti Nylen pelasti aattoaamun lehdenluvun hienolla kirjoituksellaan Juhani Rekolasta, sota-ajan sotilaspapista, Tukholmassa työtään tehneestä siirtolaispapista. Nylenin esseen "Valosta ja synkkyydestä" aiheena ovat kirjat Juhani Rekola: Ilo pimeydessä. Esipuhe Kaarlo Kalliala sekä Torsti Lehtinen: Kova ja kaunis todellisuus. Juhani Rekolan teologia. Rekolan lehtikirjoitukset kulttuurista ja uskonnosta tuottivat minullekin paljon iloa.

On aika tuoda Juhani Rekola kansakunnan muistiin, josta hänet on torjuttu.

(Kuvassa Helsingin Aleksin Suomalaisen kirjakaupan ikkunassa ollut jouluseimi)
Lisää kuvia jouluseimestä eri kulttuureissa

Anna Akhmatova -museota etsimässä

Anna Akhmatova, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Anna Akhmatova -museo on Sheremetev Palatsin alueella, ja monien tavoin mekin menimme palatsin porttien kautta museota etsimään.
Museo sijaitsee 1700-luvulla rakennetun Sheremetev-palatsin eteläisessä puutarhasiivessä. Anna Akhmatova (1889-1966) asui siellä merkittävän taidehistorioitsijan ja avant garde -teoreetikon, Nikolai Puninin asunnossa melkein 30 vuotta."
Anna Akhmatova kuoli Domodedovossa (37 km Moskovasta).




Sukulaisemmekin oli maininnut, että tämä museo on vaikea löytää. Hän on ollut muutaman päivän työmatkalla, joten emme ole puhuneet asiasta enempää.

Palatsin pihalta löytyi erittäin ystävällinen vahtimestarirouva, joka neuvoi meille kiertotien pään, josta pääsee museoon Sheremetev palatsin korttelin poikki, sillä museo on korttelin toisella puolen osoitteessa Liteyny Prospekt (=katu) 53.



Kiersimme ihmeellisiä ja outoja sisäpihoja, ohi palatsin erillisen teatterirakennuksen ja päädyimme ensin Liteyny-kadulle ja sieltä kadulla olevan kyltin ohjaamana pieneen toimistoon, jossa kerrottiiin, että museo on kiinni korjauksien vuoksi.




Toimiston kaksi kaunista kissaa pelastivat tilanteen ja tyydyimme katselemaan toimistossa olevia Anna Akhmatova -asetelmia. Nähtävissä oli myös venäjänkielinen video. Luulimme, että tämä oli se museo.




Harhailimme kauniissa puistomaisessa sisäpihassa ja päädyimme toimiston takana olevaan varsinaiseen museoon, jonka seinällä on Akhmatovan profiilia esittävä kohokuva.




Totesimme, että rakennus ei ollut mikään murju, ja ympäristö - kuten jo kirjoitin - on kauniin puistomainen. Ruska oli alkamassa.

Olen laittanut kuvat kansioon oikeaan järjestykseen eli alkamaan Liteyny katu 53:sta ja päättymään legendaarisen Sheremetev-palatsin portille Fontanka-kanavan rannalle lähelle siltaa, jossa ovat Eero Järnefeltin ja Aino Sibeliuksen enon luomat kauniit hevospatsaat.



Anna Akhmatova-museo kuvat

Kommentti

Krakowassa sai kiertää katsomassa natsien ja kommunistien jälkiä

Kommentti kirjailija Anita Konkan blogiin.
Kiitos tästä kirjoituksesta, Anita. Kun luin Makinen Ranskalaisen Testamentin, ihmettelin, miksi hän ei ollut katkera vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli mennyt Neuvostoliitossa. Hän oli varmaankin silloin hurmiossa, kun oli päässyt Ranskaan. Ehkä katkeruus pääsee pinnalle nyt vanhempana.

Asuin melkein koko 1980-luvun Torontossa Neuvostoliitosta ja sen miehittämistä maista paenneiden ihmisten naapurina. He olivat surullisia tai katkeria. Ainoa toivo oli lapsissa ja lapsenlapsissa.

On varmaankin ihmisiä, joiden ammatti tai ideologia oli sellainen, että he eivät niin paljon kärsineet. Toisaalta olen ollut viime vuosina viikkokausia Kroatiassa ja Tsekissä. Kyllä ne ihmiset ovat kkaikki kärsineen näköisiä. Mutta nuorissa on nykyään valtavaa energiaa. Vanhemmissa ihmisissä näkee, että heiltä oli siivet leikattu nuoruudessa.

Mieleeni tulee eräs entisestä "Itä-Euroopasta" kotoisin oleva kirjailija, jonka kuulin laulavan 1980-luvulla Kanadassa toimittajien matkalla. Mitään toivoa ei vielä näyttänyt olevan. Hänen laulunsa oli niin kuin haavoitetun linnun huuto. (Hän oli kookas, harmaatukkainen komea mies, suku oli ollut korkeassa asemassa ennen vallankumousta. Hän oli asunut Ranskassa ennen muuttoaan Kanadaan.)

P.S. Anita kertoo blogissaan myös toisesta kirjailijasta, joka käsittelee noita Venäjän historian karmeitakin vaiheita huumorilla. Ainakin romaanissaan.

Politiikasta riippumatta

 

Samovaari Haikon kartanon vitriinikaapissa. Haikossa on 1900-luvun alun kulttuuria ja etenkin venäläistä esineistöä ja huonekaluja.

Seuraava on kommenttini blogiin Kielten ihmeellinen maailma:

Tämä oli hauska kirjoitus. Venäläiset sanonnat ovat tulleet jossain määrin tutuiksi venäläisessä kirjallisuudessa, joka oli yhtenä kohteenani kirjallisuuden opiskeluissa. Venäläisissä ihmisissä on mielestäni jotain hyvin lämmintä ja kodikasta riippumatta siitä, mitä heidän valtionsa on tehnyt milloinkin.

Olen opiskellut valitettavasti venäjää vain alkeiskurssin verran, ja melkein kaikki on unohtunut.

Mutta juuri vieraaseen kulttuuriin tutustuminen on mielestäni eräs kielten opiskelun kiehtovimpia puolia.

Koin sen myös kiinan alkeiskurssilla, jossa opettaja kertoi merkkien taustaa. Siinä tuli esiin ihmisten arki, jossa oli paljon samaa, mutta myös paljon täysin erilaista ajattelua. Merkeillä on monien satojen, ehkä monien tuhansien vuosien takainen historia.

P.S. Kun opiskelin yliopistossa "estetiikkaa ja maailmankirjallisuutta", joksi kirjallisuuden opiskelua siihen aikaan nimitettiin, olivat pääkohteinani venäläinen ja ranskalainen kirjallisuus. Englanninkielistä kirjallisuutta luin runsaasti englantia opiskellessani.

Venäläisyys ja kiinalaisuus merkitsevat minulle hyvin suuressa määrin emigrantteja, jotka ovat paenneet kotimaittensa poliittista systeemiä maailmalle. Tunsin heitä jo vaihto-oppilasvuonna, ja lisää tuli Kanadassa. Torontossa suuri osa naapureistani oli poliittisia pakolaisia. Tunsin myös emigranttitoimittajia ja muutaman kirjailijankin. Heille ja heidän lapsilleen ei olisi tullut mieleenkään leikitellä marksilaisuudella, mutta he olivat venäläisiä ja kiinalaisia sanan syvällisessä aidossa merkityksessä.

Tavallinen yksityinen ihminen ei voi yleensä muuttaa yhteiskuntaa tyrannien valtakunnissa ja ääriliikkeitten saadessa vallan. Hänen täytyy vaieta tai paeta, jos ei halua menettää henkeään tai joutua vankileireille tai hyljeksityiksi ja pilkatuiksi. Sitten ovat tietenkin poikkeusyksilöt, joilla on ollut sisua - ja hyvää onnea - kun ovat säilyneet hengissäkin toisinajattelijoina siihen asti, kunnes olot ovat tulleet normaaleiksi.