Näkemiin Rööperi, tervetuloa koko Helsinki

Opiskelin ensimmäisen syylukukauden ahkerasti, sillä tiesin, että sitä lystiä, kokopäiväopiskelua, ei kestäisi kauan. Rahat olivat vähissä. Kevätlukukaudella olinkin jo vähän väliä jossain työssä. Helpoin työ oli olla Teknillisen korkeakoulun koehenkilönä Otaniemessä.

Meitä oli kaksi naista yhtä aikaa lattialämmityksellä lämmitetyssä huoneessa. Yksi tunti piti kävellä, yksi loikoilla sängyn päällä ja kolmas lukea. Välillä oli psykologisia kokeita. Yhtä helppoa oli istua leipäkaupassa ja laskea, mitä leipiä ihmiset ostivat.

Pääsiäispostin lajittelu oli kovaa työtä. Juhavan kynttilätehtaassa oli taas hauskaa, sillä melkein kaikki työntekijät olivat opiskelijoita, ja tehdas oli omakotitalossa. Taideopiskelijoilla oli kunnia maalata joulupukki- ja saapaskynttilöitä, me muut kaadoimme talia muotteihin.

Oudoin oli työni ravintolassa tiskaajana. Kun kerroin vuokraemännälle ja vuokraisännälle, että aion ruveta hankkimaan paljon rahaa tiskaajana, vuokraisäntä purskahti nauramaan: Voin lyödä vetoa, että neiti kestää vain yhden illan. Hän oli oikeassa. Se oli orjatyötä. Ei ollut hetken lepoa. Surkeinta oli kuitenkin sillä tytöllä, joka raahasi koko yön hiiliä kellarista kahdella peltisangolla. Aina sen jälkeen olen tuntenut oloni vaivautuneeksi ravintoloissa ajatellessani sitä valtavaa työmäärää, mitä keittiön puolella tapahtuu. Tiskaamiskokemus valmisti minut kirjoittamaan Edwardin ajan "kahden kerroksen" elämästä.

Huomasin, että vuokra oli liian korkea yksin asuessa. Niinpä kun luokkatoverini pyysi minua asumaan kanssaan Arkadiankadulla, olin valmis muuttamaan. Siinä vaiheessa olin jo kokopäivätyössä Stockmannin huonekaluosastolla. Opinnot piti sovittaa työhön. Ei aineita, joissa on paljon luentoja (ranska) vaan sellaisia, joista selviää tenttimällä (sosiologia ja estetiikka).

Elämä muuttui kuitenkin miellyttäväksi, sillä poikaystäväni tuli myös Helsinkiin opiskelemaan. Alkoivat romanttiset iltakävelyt, joilla Helsinki tuli tutuksi. Elokuvissa käyminen jatkui samalla kaksi elokuvaa viikossa tahdilla, johon olimme tottuneet koulukaupungissa - ja avautui uusi maailma: teatterissa käyminen.

Elämämme parhaat teatterimuistot ovatkin niiltä vuosilta, sillä legendaarinen Eino Kalima ohjasi Kansallisteatterissa. Meistä tuli Tsehovin ihailijoita ja päätimme kumpikin suorittaa venäläisen kirjallisuuden, minä loppututkintoa varten, mieheni huvikseen. Toinen opiskeluvuosi oli alkanut optimistisella mielellä.
Iso Roobertinkatu 17-19

Osakunta oli opiskelijan koti kaukana kotoa

Siihen aikaan kun opiskelijat asuivat ankeissa alivuokralaisasunnoissa, osakunta oli monelle kuin koti. Savolaisessa osakunnassa emännöi ystävällinen ja tarmokas Hilma, joka leipoi samanlaista pullaa kuin äiti. Tee ja osakunnan pulla olivat monena päivänä ainakin minulle ainoa ruoka, johon oli varaa. Mauttoman Porthanian ruokalan ruoan jälkeenkin se toi kodikkuutta elämään.

Koska olin ollut teinikunnan puheenjohtaja omassa koulussani, jouduin automaattisesti apuemännäksi. Se oli olevinaan kunniavirka. Meitä oli pari apuemäntää ja meitä vanhempi opiskelija emäntänä. Autoimme Hilmaa teetarjoilussa ja siivosimme juhlien jäljet. Samanlainen kunniavirka oli ollut teinikunnan puheenjohtajana olo: luuttusin kerran yksin lyseon voimistelusalin lattian teinijuhlien jälkeen. Nämä kunniavelvollisuudet taisivat vieroittaa minut järjestöelämästä niin aikaisin, että en ehtinyt nauttia sen tuomista eduista.

Missään hienoissa iltapukujuhlissa en käynyt, sillä poikaystäväni oli sotaväessä ja tulisi opiskelemaan vasta seuraavana syksynä. Tavallisten iltojen jälkeen joku poikaystäväni luokkatoveri ja kerrankin joukko poikia saattoi minut Rööperiin, sillä sitä pidettiin vaarallisena paikkana siihen aikaan.

Mikähän lienee Savolaisen osakunnan merkitys nykyajan opiskelijalle? Ylioppilastalon vinnillä sanotaan löytyvän vieläkin toinen koti ylioppilaalle. Se voi olla pehmeä lasku maalta kaupunkiin muutettaessa. Oli ainakin minulle.

Kun myrsky riehui Rööperissä

Katso karttaa. Punavuori.

Ensimmäisen opiskelija-asuntoni vuokraisäntä varatuomari Väinö Huttunen oli jäänyt eläkkeelle vähän ennen minun Helsinkiin tuloani. Hänellä kävi asiakkaita kotona työhuoneessa, jota he olivat ennen vuokranneet opiskelijoille ja joka oli luvattu minullekin edellisenä talvena. Jos olisin asunut minulle luvatussa huoneessa, olisi suhde tähän pariskuntaan jäänyt paljon etäisemmäksi. Olisihan minulla ollut oma ulko-ovi ja olisin ollut muutenkin erillään perheen varsinaisesta asunnosta.

Kun heräsin aamuisin Iso Roobertinkadun pienessä palvelijanhuoneessa, kuulin ohuen seinän läpi, kun varatuomari luki vaimolleen ääneen Hufvudstadsbladetia. Hänellä oli kaunis ja selvä ääni. Sitä oli mukava kuunnella. Perheessä kävi merkittäviä vieraita ja kuulin sinä talvena ohuen oven läpi vähän matkan päässä olevasta salista muun muassa ensimmäiset sisäpiirijuorut Urho ja Sylvi Kekkosen perhe-elämästä.

Vuokraisännän ja vuokraemännän suhtautuminen minuun oli tavallisimmin kohteliaan etäistä, mutta toisinaan jopa sydämellistä. Perheen ainoa poika oli kuollut ja rouva Huttunen kohdisti minuun ajoittain äidillistä huolenpitoa, jota en osannut aina arvostaa.

Pahin ristiriita meidän välillämme syntyi meidän hyvien ominaisuuksiemme tähden, heidän huolehtivaisuutensa ja minun sikeäunisuuden vuoksi - ja aivan poikkeuksellisen tilanteen tähden.

Kun heräsin eräänä aamuna heinäkuun loppupuolella, melkein törmäsin herra ja rouva Huttuseen, jotka olivat odottamassa minua oveni takana.
- Pelkäsikö neiti yöllä! huudahti rouva heti alkuun ja katsoi minua suurin silmin.
- Ai pelkäsinkö? kysyin ällistyneenä. Pariskunta näytti jotenkin vauhkolta.
- Me ajattelimme tulla lohduttamaan neitiä, ettei neidin olisi tarvinnut olla yksin, rouva jatkoi.
- Minä en ymmärrä, mistä te puhutte, sanoin edelleen ällistyneenä melkein nauraen, ja silloin pieni ja hento vuokraemäntäni raivostui ja huusi minulle:
- Ei ole kaunista, että neiti valehtelee vanhoille ihmisille.
Siinä vaiheessa vuokraisäntä puuttui puheeseen:
- Yöllä oli harvinaisen kova ukonilma. Emme pystyneet nukkumaan ollenkaan.
- Minä en kuullut mitään, sopersin.
- Kukaan ei voi nukkua sellaisena yönä, sanoi rouva Huttunen loukkaantuneena ja juoksi pois itkien. Valvottu yö oli liikaa hänelle.

Minusta vaikutti siltä, että he eivät uskoneet koskaan, että olin voinut nukkua niin sikeästi. Tuo yö oli ollut todellakin poikkeuksellinen. Kun menin ulos, ihmiset puhuivat ryhmissä ukkosesta, kadulla oli vieläkin valtavia kattopellin paloja ja katu oli haljennyt yhdestä kohti.

"ANKARA UKONILMA UUDELLAMAALLA. Heinäkuun 25-26 päivien välisenä yönä raivosi Uudellamaalla ankara ukonilma, jonka aikana salamointi oli harvinaisen voimakasta. Nurmijärven geofysikaalisessa observatoriossa rekisteröitiin rajuilman aikana elektronisella salamanlaskijalla 1780 iskua ja ilmiön ollessa voimakkaimmillaan havaittiin yli 100 salamaa minuutissa. (Myöhemmin lukemiksi on ilmoitettu 2807 iskua).
Ukkonen riehui voimakkaimpana Helsingissä ja herätti erikoista huomiota sen vuoksi, että se alkoi juuri geofyysikkokongressin avajaispäivänä juhlaillallisten aikana, joten lähes 2000 geofyysikkoa eri puolilta maapalloa sai tilaisuuden seurata tätä mahtavaa luononilmiötä.
Ukonilma syntyi lämpimässä ja harvinaisen kosteassa kaakkoisessa ilmavirtauksessa. Kun ilmamassan tasapainotila oli hyvin epävakaa, syntyi siinä voimakkaita nousevia ilmavirtauksia, jotka aiheuttivat voimakasta ukkospilvimuodostusta salamoineen ja rankkasateineen.
Helsingissä mitattiin ukkosen aikana 88 mm sadetta eli enemmän kuin normaalisti koko elokuussa. Sade oli ajoittain niin rankkaa, että viemäriverkosto ei ehtinyt niellä vettä ja kaduille muodostui paikoin ½ metrinkin paksu vesikerros. Vesi nousi Vantaanjoessa 60 cm.
Rajuilma katkaisi pääkaupungin sähkönjakelun koko yöksi sekä aiheutti runsaasti vesivahinkoja, liikennehäiriöitä ja tulipaloja."

Iso-Robertinkatu 17-19

Ensimmäinen osoitteeni Helsingissä oli Iso Roobertinkatu 17-19. (linkki uusittu) Vuokraisännälläni, eläkkeellä olevalla varatuomarilla oli iso asunto, josta minulle oli vuokrattu pieni palvelijanhuone keittiön vierestä. Olin oikein tyytyväinen, sillä minulla oli opiskelija-asunto keskustassa, kävelymatkan päässä yliopistolta. Vasta myöhemmin sain tietää, että talo oli historiallisella paikalla.

www.runeberg.net kertoo, että "Runebergin ensimmäinen asunto [vuonna 1828] oli pienessä puutalossa, joka sijaitsi pihan puolella Iso-Roobertinkatu 17:ssä. Talon omisti kirvesmies Bergman. Kolmen huoneen asunnossa asui samaan aikaan Fredrik Cygnaeus ja joitakin viikkoja myös J.W. Snellman ennen lähtöään kotiopettajaksi Vihtiin. Iso-Robertinkadulla Runeberg kirjoitti muun muassa runot "Saarijärven Paavo" ja "Tuli tyttö luota armahansa".

Snellmanin kohdalta löytyy jopa kuva siitä romanttisen näköisestä puutalosta, jossa nuo tulevat suurmiehet asuivat. Asuntona oli heillä sali ja kaksi kamaria. Cygnaeuksella ei ollut muita huonekaluja kuin maitoastia, kirjoja ja matkalaukku, ja hän asui sen vuoksi Runebergin huoneessa. Tarmokas Snellman oli tuonut mukanaan tuolin, jotta voisi istua Cygnaeuksen huoneessa silloin kun Runebergillä oli oppilaita.

Tietämättömänä historian siipien havinasta katsoin usein pienen huoneeni pienestä ikkunasta asvalttipihalle. Siellä kasvoi yksi ainoa puu, josta saatoin nähdä vuodenaikojen vaihtumisen. Huoneessa oli vuode, pieni työpöytä ja vaatekaappi. Olin vaihtanut seinällä riippuneen taulun värikkääseen julisteeseen, mistä vuokraemäntäni oli kovin loukkaantunut.

Poikaystäväni oli sotaväessä, joten elämä oli aika tylsää. Jos en lukenut tentteihin, menin kaupungille kävelylle tai savolaiseen osakuntaan, jossa sai ilmaiseksi teetä ja pullaa.

Jäin seuraavaksi kesäksikin Helsinkiin, kun sain hyvn palkattua työtä Stockmannilta. Kesäsunnuntaisin Helsingin keskustassa oli vielä hiljaisempaa kuin nykyään juhlapyhinä. Tuntui siltä, että kaikilla oli kesähuvila tai he häpesivät sitä, ettei huvilaa ollut ja pysyttelivät sisällä.

Olin jälleen aikaisin sunnuntaiaamuna yksin kävelyllä Aleksilla ja tutkin tapani mukaan näyteikkunoita. Koko katu oli tyhjä. Olisin voinut kuvitella olevani ainoa ihminen maailmassa. Juuri silloin minun siinä seisoessani putoaa taivaalta eli korkean liiketalon katolta viereeni tiiliskivi. Se on silmänräpäyksessä muutaman kymmenen senttimetrin päässä minusta kadulla. En ehtinyt edes huudahtaa.

Kun jotain oikein järkyttävää tapahtuu, sitä ei uskalla ajatella sillä hetkellä. Sitä pohtii vasta myöhemmin. Toisinaan tuo tapaus tulee mieleeni ja kuulen kiven iskeytyvän katuun ja näen nuoren itseni seisovan nälkiintyneen laihana ja hämmentyneenä tyhjällä kadulla, joka on taas hiljainen.

Katso karttaa. Punavuori.

(Ison Roobertinkadun nimen oikeinkirjoitus horjuu. Runeberg-sivullakin se esiintyy sekä yhdellä että kahdella o-kirjaimella. Olen laittanut kadun nimen muotoon Iso Robertinkatu otsikkoon, sillä tällä muodolla löysin Runeberg-sivun netistä.)

Kotiäidit

Kotiäiti lapsineen 1960-1970 luvun armottomassa valossa.

Helsingin Sanomien NYT-liitteen kannessa on kotiäiti lapsineen. Lehdessä haastatellaan hämmästyttävän asiallisesti kolmea onnellista ja tyytyväistä kotiäitiä, kolmea "kapinallista".(Katja Martelius: Maailman vanhin ammatti. Nyt-liite 14/2006, Helsingin Sanomat sivut 14-17. )

Toimittajaa kuitenkin harmittaa. Hän purkaa sydäntään pääkirjoituksessa:

"Terveisiä Stakesista! Tilasto vuodelta 2004 kertoo, että tuona vuonna kodin ulkopuolisessa hoidossa on ollut 41976 alle kolmivuotista lasta eli 25 prosenttia kaikista alle kolmivuotiasta lapsista. Kotona siis hoidetaan alle kolmivuotiaista 75 prosenttia.
-- Anteeksi, mutta olenko joutunut aikakapselissa 1950-luvulle? --Kotiäiti-ilmiö ei ole mitään marginaalia, vaan massiivinen naisten joukkopako työmarkkinoilta vuosikausiksi."

Yllätys! Yllätys! On tultu 2000-luvulle. Niin on käynyt Suomessakin. 1960- ja 1970-luvulla uskottiin, että perhe on porvarillisen yhteiskunnan kulmakivi ja se pitää hajottaa. En viitsi sanoa, keneltä tämä aate on peräisin. Sen aatteen omaksui myös naisasialiike. Naisilta meni vapaus valita. Kodista ja kotiäidistä tuli melkein kirosanoja.

Hassuinta asiassa on se, että alkujaan porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalismin tuhoamiseksi tarkoitettu idea on tullut kapitalismin aarteeksi: Kaikki naiset työmarkkinoille riippumatta henkilökohtaisesta tilanteesta ja toivomuksista.

Oma kokemus

Olin kotiäitinä ja opiskelijana 1960-1970-luvuilla. Minua haukuttiin vasten kasvoja "siivelläeläjäksi", kun menin rahapulassa sijaiseksi kouluun pariksi viikoksi. Menin työhön kolme vuotta valmistumiseni jälkeen, kun nuorin lapsemmme oli kuusivuotias. Mieheni jäi silloin koti-isäksi muutamaksi vuodeksi ja jatkoi samalla opintojaan. Kanadassa olin yhdeksän vuotta kotiäiti ja vapaa toimittaja, silloin lasten suomen kielen säilymisen vuoksi.

Mielestäni on ihanteellista olla kotiäitinä lasten ollessa pieniä ja valmistautua vähitellen siirtymään työhön lasten kasvettua. On hienoa, että nyt maksetaan kotihoitorahaa ja annetaan vanhempien olla kotihoitovapaalla kolme vuotta. Yhteiskunta antaa siinä lahjan tulevaisuudelle.

Mikä on ollut kotiäitiyden hinta meille? Ei koskaan autoa Suomessa, ei omaa asuntoa, ei kesämökkiä ja minulla pieni eläke. Plussaa ovat onnelliset muistot, turvallinen ja vapaa lapsuus lapsillemme ja minulla vapaus tehdä juuri sitä, mitä halusin.

Vuoden 1968 Helsingissä idän ja lännen välissä

Photo: Dame Myra Hess/carolinaclassical.com

Jukka Kemppisen tämänpäiväinen blogikirjoitus ilahduttaa. Tietystä syystä se jopa huvittaa minua. Se herättää myös monenlaisia muistoja.

Syksyllä 1968 sain mieheltäni nimipäivälahjaksi levysoittimen. Soittimen mukana tuli paksu Tamas Vasary -Chopin-kansio. Kyllä sitä kuunneltiinkin. Joku mieheni opiskelutoveri kertoi sitten, että DDR:n kulttuurikeskuksessa on paljon Bachia. Kukaan ei lainaa sitä sieltä. Meistä tuli DDR:n kulttuurikeskuksen asiakkaita. Ihmettelimme, kun siellä ei ollut koskaan muita asiakkaita. ( DDR:n kulttuurikeskuksen musiikkikokoelmat löytyvät nyt Maailman musiikin keskuksesta.)

Toinen paikka, josta sai lainata musiikkia, oli British Councilin kirjasto keskustassa lähellä meidän asuntoamme. British Council oli tuttu paikka myös siitä syystä, että monien virkailijoiden lapset olivat olleet Finnish British Societyn lastentarhassa, jossa olin työssä opiskeluaikana. British Councilin kirjastosta löysin levyn, joka tuli minulle kaikkein läheisimmäksi. Lainasin sitä uudestaan ja uudestaan.

Siinä ollut pianokappale on yhä minulle läheisin, vaikka kuulin sitä Kanadassa asuessani jatkuvasti ostoskeskuksissakin. Oli aikamoinen kokemus kuulla se myös pariisilaisessa bussissa, kun olimme tulossa lentokentältä Euroopan lomalle kuuden vuoden ulkomailla asumisen jälkeen.

Tärkeää on itse musiikki, mutta myös ne muistot, jotka se tuo. Nuoren parin vaatimaton mutta optimistinen elämä, pienet lapset ja Narnia-gradun tekeminen, jonka vuoksi kävin myös usein British Councilin kirjastossa.

Dame Myra Hess Jesu Joy of Man’s Desiring. Lue ja kuuntele Hessin Bach sovitus. Huom! Linkki ei vieny enää Hessin soittamiseen, mutta uusi linkki kertoo Myra Hessistä. Etsi Googlella video, jossa Hess soittaa.