Historialliset naistenromaanit ja tyttökirjat

Uutisissa julistettiin, että "historialliset viihderomaanit" ovat nyt suosittuja. Tarkoitettiin nähtävästi suomeksi kirjoitettuja kirjoja, sillä helsinkiläisissä kirjakaupoissa on ollut jo monta vuotta pitkät rivit englanninkielisiä historiallisia naistenromaaneja. Monissa muissa maissa niiden suosio on tunnustettu aina. Olin aivan ällistynyt, miten paljon historiallisia romaaneja näkee Keski-Euroopan kirjakaupoissa. Tuttavat ovat kertoneet samaa Ranskasta, jossa tehdään myös jatkuvasti historiallisia TV-sarjoja.

Monet pitävät viihteenä jopa Jane Austenia, Bronten siskoksia, Margaret Mitchelliä, Thomas Hardya. Jos heidän kirjansa ovat viihdekirjallisuutta, kenelläkään ei ole syytä hävetä historiallista naisviihdettä. Kaikki kaunokirjallisuushan on viihdettä, hyvää tai huonoa. Eihän sitä kukaan muuten lukisi muuten kuin kuukausipalkalla.Nykylukijan näkökulmasta katsottuna suurin osa klassikoista on historiallisia romaaneja.  Ne ovat romaaneja jostain aikakaudesta, joka oli erilainen kuin meidän aikamme. 

Mutta hyväksyykö suomalainen kirjallinen maailma ja lukija romaanin, jossa mentaliteetin ja tapojen erilaisuus nykyaikaan verrattuna vaikuttaa kirjan henkilöiden valintoihin ja kohtaloihin? Odotetaanko anakronistisia ja poliittisesti korrekteja romaaneja, joissa keskiaika tai uusin aika kuhisee ihmisiä, joilla on vanhan ajan vaatteet ja asunto mutta nykyajan ihmisten moraali ja ihmiskäsitys? Täytyykö olla siirtymistä edestakaisin menneisyyteen ja nykyaikaan, mitä jo A. S. Byatt teki postmodernismin jälkeisessä romaanissaan "Possession".

Nyt kun naisten historialliset romaanit ovat pääsemässä salonkikelpoisiksi, odotan kiinnostuksella, milloin pääsevät hyväksytyiksi myös tytöille tarkoitetut historialliset romaanit, jotka ovat väliinputoajia, niitä ei hyväksytä mihinkään ryhmään. Asia kiinnostaa minua henkilökohtaisesti, sillä olen saanut valmiiksi seitsemännen historiallisen nuortenromaanin ja pohtinut, onko parasta siirtyä jo johonkin toiseen lajiin.

Ovatko naisten ja miesten kirjoittamat kirjat sittenkin erilaisia?

Minulla on ollut jo pitkään työpöydällä artikkeli, joka on mietityttänyt. (Alan Riding: The gender equation and artistic recognition. – International Herald Tribune June 23, 2005.)

Olen odottanut, että siitä tulisi jotain puhetta Suomessakin. En ole nähnyt. Mutta eihän ainakaan minun kotipaikkakuntani lehdessä enää kirjallisuudesta paljonkaan kirjoiteta, ei varsinkaan naisten kirjallisuudesta.

Nouseeko joku ehkä heti takajaloilleen? Eihän sellaista olekaan kuin naisten kirjallisuus. On vain Kirjallisuus. Riding on myös ihmeissään: On alettu jakaa pelkästään naisille tarkoitettuja kirjallisuuspalkintoja kuten Orange Prize ja Mslexian naisten runopalkinto. Miksi näin?

Feminismin piti olla jo kuollut ja kuopattu. Ei pitänyt olla mitään eroa miesten ja naisten tuottamassa taiteessa. Postfeministisessä maailmassahan miehet ja naiset saavat samoja kirjallisuuspalkintoja. Naiset saavat niitä kuitenkin vähemmän kuin miehet. Ovatko naiset huonompia kuin miehet vai eikö naisilla ole yhtä hyvät mahdollisuudet palkintoihin? Riding kysyy.

Miesten maku määrää
kirjallisessa maailmassa

Miesten ja naisten kirjat vaikuttavat olevan sittenkin erilaisia. ”Miesten kirjoittamissa kirjoissa on ensinnäkin vähemmän intimiteettiä kuin naisten kirjoittamissa kirjoissa”, sanoo Debbie Taylor, englantilaisen kirjallisuuslehden Mslexian päätoimittaja (www.mslexia.co.uk). Lehden tekemän tutkimuksen mukaan miesten teksteissä kuvataan enemmän seksiä, väkivaltaa, työtä, työkaluja, ulkotiloja. Naisten kirjoissa taas on enemmän ihmissuhteiden, interiöörien, vaatteiden ja lasten kuvaamista.

Englannissakin naiset kirjoittavat, ostavat, lainaavat ja lukevat kirjoja enemmän kuin miehet, mutta kustantajien kirja-arvostelijoiden ja palkintojen antajien maku määrää – ja nämä ovat miehiä. Debbie Taylor sanoo, että miehet ovat hallinneet kirjallisuutta niin kauan, että miehinen maku on täysin vallitseva. ”We don’t know what is good anymore.”

Vain naiskirjailijoille luodut palkinnot eivät vie naista ghettoon, vaan tuovat edes jonkinlaista tasa-arvoa. Englannissa ne ovat tuoneet paremmin esille naiskirjailijoitten teoksia. Niitä arvostellaan nyt enemmän ja ostetaan enemmän. Naisten kirjoista puhutaan nyt ihan eri tavalla kuin esimerkiksi naisten arkkitehtuurista tai musiikista.

Näin Englannissa. Entä meillä?

Pirkko Anna Amnell. Julkaistu Blogisisko 1 -blogissa 29.7.2005