Kuva: Anna Amnell (vanha nalle alkuperäisestä lehtiartikkelistani)
Näillä kahdella teddykarhulla on ikäeroa melkein täsmälleen 100 vuotta. Teddykarhujen amerikkalainen esi-isä on vuodelta 1903 ja Cambridgen nallekaupasta ostettu käsintehty nalle 2000-luvulta, jolloin sain sen tuliaisiksi ja äitienpäivälahjaksi.
Joillakin meistä saattaa olla kulunut lapsuuden teddykarhu piirongin päällä istumassa. Mutta useimpien nalle tuli niin loppuun rakastetuksi, että siitä on enää vain muisto jäljellä. Teddykarhut ovat suosittuja lasten leluja, mutta niistä on tulossa yhä enemmän aikuisten keräilyesineitä.
Teddykarhuinnostus alkoi presidentti
Theodor Rooseveltin matkasta Mississipille vuonna 1902. Roosevelt oli selvittelemässä Mississipin ja Louisianan osavaltioiden välistä rajakiistaa ja oli seurueineen metsästysretkellä. Toiset jäljittivät mustakarhun, joka raateli nälkiintyneenä yhden metsästyskoirista. Karhu saatiin kiinni, sidottiin puuhun ja jätettiin presidentin ammuttavaksi. Roosevelt kieltäytyi ampumasta noin säälittävässä tilassa olevaa eläintä.
Seuraavana aamuna oli Washington Postin etusivulla Clifford K. Barrymanin pilapiirros Rooseveltistä ja karhunpojasta. Siitä alkoivat monenlaiset tarinat karhun kohtalosta: suloinen pentu oli otettu lemmikiksi valkoiseen taloon, maskotiksi newyorkilaiseen hotelliin tai eläintarhaan Washingtonissa. Tosiasiassa Roosevelt oli pyytänyt toiset lopettamaan yli 100-kiloisen karhun vaivat.
Teddyn karhut
Pilapiirtäjä käytti tämän jälkeen usein suosituksi tullutta karhunpoikaa Rooseveltiä koskevissa pilapiirroksissa. Samaan aikaan oli Brooklynissä New Yorkissa pieni paperi- ja lahjatavarain kauppa, jota piti venäläissyntyinen
Morris Michtom. Hän myi myös vaimonsa Rosen tekemiä leluja. Pilapiirroksen innoittamana Rose teki kaksi lastuvillatäytteistä mohairkarhua, jotka pantiin koristeiksi kaupan ikkunaan. Ne herättivät ihastusta, ja tarinan mukaan Morris pyysi Rooseveltiltä luvan nimittää ne ”Teddyn karhuiksi”[teddy bears], koska presidenttiä kuten monia muitakin Theodoreja kutsuttiin lempinimellä Teddy. Nämä teddykarhut, joiksi niitä pian sanottiin, olivat alkuna suurelle leikkikalutehtaalle, joka toimii yhä New Yorkissa. Amerikkalainen teddykarhu oli syntynyt.
Ramman Margareten Petz-karhut
Saksalaisillakin on oma tarinansa teddykarhun juurista. Pienessä Giengenin kaupungissa lähellä Stuttgartia asui Margarete Steiff. Hän oli sairastanut kaksivuotiaana polion, josta hänen oikea kätensä oli jäänyt heikoksi ja hänen molemmat jalkansa olivat rampautuneet. Margarete joutui viettämään koko elämänsä rullatuolissa, mutta se ei häntä lannistanut. Hän opetteli käyttämään ompelukonetta ja perusti ompelimon. Harrastuksenaan hän teki pieniä kangaseläimiä, joita hän antoi lahjaksi asiakkaittensa ja ystäviensä lapsille.
Siihen aikaan pehmeät lelut olivat harvinaisia, ja Margareten eläimet tulivat niin suosituiksi, että hän perusti leikkikalutehtaan vuonna 1898. Margareten veljenpoika, nuori taiteilija Richard Steiff oli ihastunut karhunpoikiin, joista hän piirsi luonnoksia läheisissä eläintarhoissa. Hän näytti piirustuksiaan tädilleen, joka suostui valmistamaan tehtaassaan joukon karhuja. Ne olivat näytteillä Leipzigin leikkikalumessuilla vuonna 1903. Useimmat pitivät pitkänenäisiä laihoja karhuja rumina ja kömpelön näköisinä. Mutta messuilla oli myös
amerikkalaisia ostajia. Eräs heistä tilasi Margareten tehtaasta tuhansia Petz-karhuja, joita alettiin nimittää Saksassa teddykarhuiksi vasta 1907.
Steiffen sukutarinan mukaan Petz-karhut koristivat Rooseveltin tyttären Alicen hääjuhlien pöytiä Valkoisessa talossa, ja Teddy Roosevelt nimitti ne itse teddykarhuiksi. Rooseveltin suku sanoo, että se on satua. Mutta teddykarhukuume oli alkanut. Se oli Amerikassa kovimmillaan Margarete Steiffen kuolinvuonna 1909.
Antiikkinallet ovat aikuisten lelujaja keräilyesineitä
Maailman kuuluisin nalle lienee Aloysius. Se vietti ensimmäiset 55 vuottaaan amerikkalaisen sekatavarakaupan hyllyllä, kunnes pääsi Jeremy Ironsin ja Anthony Andrewsin näyttelijätoveriksi suosittuun Brideshead Revisited - TV-sarjaan.
Aloysius on kyhmyselkäinen ja vakavailmeinen Yhdysvalloissa vuonna 1907 syntynyt nallenköriläs, jollaisia teddykarhut olivat alussa. Vasta 1930-luvulla kehittyivät nykyiset söpöt nallet. Entisajan nallessa on täytteenä olkea, lastuvillaa, kapokkia, korkkia tai sahajauhoja ja sen mohairturkki tuoksuu mukavalta. Lieneekö se tuoksu antiikkia, jona ennen vuotta 1940 tehtyjä teddykarhuja pidetään? Niiden joukossa Steiffen nallet ovat teddykarhujen aatelia. Vanhoista teddykarhuista on tullut aikuisten leluja. Ne ovat suosittuja koriste-esineitä, ja nykyään vanhat teddykarhut ovat niin arvokkaita, että niitä kerätään jopa sijoitusmielessä.
Tämä on osa aikaisemmin julkaisemastani artikkelista.
(Pirkko Pekkarinen: Rakas oma nalle. – Kotiliesi no 20,18.10.1985, sivut 82-85.)
copyright Pirkko Anna Amnell
Teddykarhu terapeuttisena ilmiönä myöhemmin.
