Näytetään tekstit, joissa on tunniste lehtijutut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lehtijutut. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, toukokuuta 03, 2016

Nuoria naisia vakoilijoina Madridissa



TV:ssä on tänä keväänä menossa sarja "Ommelten välinen aika", joka kertoo nuoresta naisesta, joka päätyy vakoilijaksi Madridiin. Espanja oli toisen maailmansodan aikana kansainvälisen vakoilun keskus. Gestapon agentteja oli siellä runsaasti, sillä Hitler halusi Francon puolelleen. 

Uskon, että kirjailija on saanut vaikutteita kuuluisan vakoilijan Aline Griffithsin muistelmista.  Hänen ensimmäinen muistelmateoksensa "The Spy Wore Red" kertoo ajasta, jollon hän kulki revolveri ja syanidikapseli iltalaukussaan ja¨paljasti Hitlerin agentteja Espanjan seurapiirien keskeltä. Hänestä tuli toisen maailmansodan aikana salainen agentti Eurooppaan, josta hän löysi myös unelmiensa prinssin.

Hänen molemmat veljensä olivat sodassa, toinen lentäjänä Euroopassa, toinen sukellusveneessä Tyynellä valtamerellä. Aline oli lähtenyt pienestä kotikaupungistansa New Yorkiin etsimään seikkailuja ja jännitystä elämäänsä.

Aline joutui erikoistehtävään Madridiin. Alinen tehtävänä oli saada selville, ketkä espanjan seurapiirien keskushenkilöistä olivat Hitlerin vakoojia. Kukapa olisi osannut epäillä, että 20-vuotias lapsenomaisen hento amerikkalaistyttö Aline Griffith oli salainen agentti. Hän oli espanjalaisemman näköinen kuin espanjalaiset, oli käynyt katolisen tyttöjen collegen ja puhui ranskaa ja espanjaa. Mukanaan pieni matkalaukku, jonka sisältö ei paljastanut häntä, Aline lensi sotilaskoneessa Eurooppaan.

Lue kotisivublogistani lehtiartikkeli, jonka kirjoitin vuonna 1989 Aline Griffithin muistelmateoksen ja haastattelujen pohjalta.
 http://amnellanna.blogspot.fi/2007/01/amerikan-mata-hari-aline-griffith_7973.html
Artikkeli ilmestyi vuonna 1989 : "Romanonesin kreivittären hurja nuoruus: Mallitytöstä tuli Amerikan Mata Hari."- Eeva 7/1989, 78-80
 

perjantaina, tammikuuta 03, 2014

Photo Friday: 'My Life' is full of surprises

Singerin talon kahvila Pietarissa by Anna Amnell
Singerin talon kahvila Pietarissa, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Photo Friday: My life
I was visiting my relative in Saint Petersburg in September. My husband and I were sitting in this beautiful Art Nouveau cafe and my phone rang. I didn't want to answer, but my husband said: You never know who is there. He was right. It was a very important call. I was asked to write an article and my new book was to be interviewed in the same magazine.

My photos/kuviani: Singer House in Saint Petersburg

Olin syyskuussa yli kymmenen päivän sukulaisvierailulla Pietarissa. Istuin mieheni kanssa Singerin talon kirjakahvilassa vastapäätä Kazanin katedraalia. Kahvilassa oli vilkas puheensorina. Matkapuhelimeni soi, pirisi niin kuin vanhan ajan puhelin. En halunnut vastata, sillä numero oli outo. Mutta mieheni sanoi: Jos et vastaa, et koskaan saa tietää, kuka siellä oli.
Hän oli oikeassa. Se oli hyvin tärkeä puhelu: minua pyydettiin kirjoittamaan eräs artikkeli.
Singerin kirjakahvila-kuvia


torstaina, elokuuta 02, 2012

Arkistoni aarteita: Mark Twainin lapsuuden maisemissa

Florida, MO_1986_August_016

Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan
Kanadassa asuessamme teimme matkoja myös tunnettujen kirjailjoitten kotiseuduille. Valokuvat lehtijutuissani ovat poikani tai minun ottamia. Poikani oli koululainen ottaessaan ensimmäiset kuvat lehtijuttuihin, joita ilmestyi myös Suomessa.
Kun Mark Twain oli maailmanympärysmatkallaan, hän sanoi Intiassa puheessaan: "Kaikki mikä on tehnyt minusta sen, mitä olen, on pienessä kaupungissa Missourissa maailman toisella puolen." lue lisää..

perjantaina, joulukuuta 02, 2011

1980-luku: Lumiukkokin jäi näkemättä


Mr & Mrs Snow, originally uploaded by Anna Amnell.

Ihastuin Lumiukkoon ja lumimuoriin ja ostin ne joulunajan koristeiksi. Leena Lumi -blogissa näin äsken linkin hurmaavaan lentävään lumiukkoon, Raymond Briggsin kirjan pohjalta tehtyyn piirroselokuvaan "Mr. Snowman", jossa laulaa raikas pojanääni, tuleva oopperalaulaja Peter Auty. Sitä vaille jäin, kun olin poissa Euroopasta 1980-luvun. En ole koskaan syventynyt tutkimaan sitä, mitä muuta menetin Suomen ja Euroopan 1980-luvusta.

Jotain kuitenkin tiesin Suomesta, sillä 1980-luvun puolivälistä alkaen vein Torontossa siirtolaislehteen joka viikko kolumnin ja sain samalla edellisen viikon Hesarit luettavakseni. Suomessa taisi olla hyvät vuodet. Se hyödytti minuakin, sillä lehdet ostivat paljon juttuja vapailta toimittajilta, jopa siihen aikaan epämuodikkaasta Kanadasta, jossa asuin. Joitain lehtijuttujani eri aloilta on luettavissa kotisivublogissani.

Olimme vähällä muuttaa Los Angelesiin tai New Yorkiin, jolloin mahdollisuudet olisivat olleet paremmat. Matkustamaan en ryhtynyt lehtijuttujen vuoksi USA:n lähiseutuja lukuun ottamatta, sillä meillä oli kolme teini-ikäistä lasta.

Katso ja kuuntele "Walking in the Air" "Mr Snowman" -elokuvasta (1982).

maanantaina, elokuuta 15, 2011

Ajankohtaista tänäänkin: Sikamessias-kantelija

Anna Amnell


Pirkko Anna Amnell (vuoteen 1998 Pekkarinen) Kuva: Aune Kämäräinen, joka otti kuvan Kyösti Laarista Suomen Kuvalehden Sikamessias -haastatteluuun.

Vihapuheet ja sanan- ja ilmaisuvapaus ovat nyt ajankohtaisia aiheita. Mitä saa pilkata? Mitä ei saa pilkata? Ehkäpä kuuluisin tapaus oli Sikamessias-taideteos. Olin opiskelija ja rahapulassa ja keksin tehdä Sikamessias-kantelijasta lehtijutun Suomen Kuvalehteen, ensimmäisen lehtijuttuni.  Lue, millainen mies oli Sikamessias-kantelija. Minä yllätyin. Hän ei ollutkaan sivistymätön ja tiukkapipoinen.


Sikamesssias kantelija piti taiteesta ja musiikista.
Tarkensin varmuuden vuoksi: "Annatteko siis kuitenkin taiteelle oikeutuksen ei-uskonnollisenakin taiteena? "
Laari: "Taide sellaisenaan on neutraali -- esim. tämä Hiltusen monumentti. Eihän se johdata ketään syntiin. Se olisi mahdotonta.

vrt
https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias

Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.

tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Dante, minä ja keski-iän kriisi eli miten minusta tuli kirjailija



Dante: Jumalainen näytelmä.

Muutama päivä sitten kirjoitettiin lehdissä, että ihminen on kaikkein onnettomin keski-iässä. Mutta siinähän ei ole mitään uutta. Dantekin sen jo tiesi:

"Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
ché la diritta via era smarrita."

Muistan vieläkin sen päivän, jolloin kävelin edestakaisin kotimme olohuoneessa Torontossa ja luin uudestaan ja uudestaan ääneen Danten "Jumalaisen näytelmän" alkua, suomeksi, Eino Leinon kääntämänä.

"Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy."

Olin siirtolainen, ja se on kovaa elämää monessa mielessä. Minulla oli kuitenkin hyvä aviomies sekä kolme älykästä ja mukavaa lasta, jotka olivat lukiossa ja yliopistossa. Olin kotiäiti, kuten olin ollut koko ajan naimisiin mentyäni lukuunottamatta joitain sijaisuuksia ja sitä neljän vuoden kautta, jolloin mieheni ja minä vaihdoimme rooleja: mieheni jäi koti-isäksi ja jatko-opiskelijaksi ja minä elätin perhettä opettajana.

Olin tehnyt aina sitä, mitä olin halunnut ja minkä olin kokenut parhaaksi kussakin elämäntilanteessa. Olin ajatellut kuitenkin lapsesta asti, että minusta tulee kirjailija. Me olemme pitkäikäistä sukua ainakin äitini puolelta. Siksi olin ajatellut, ettei ollut kiirettä aloittaa. Nuoruuteni Suomen henkinen ilmapiiri ei ollut myöskään suotuisa minun kaltaiseni ihmisen kirjoittamiselle.

Heti kun muutimme Kanadaan, aloin kirjoittaa. Aloin lapsuudestani. Sehän on tavallista. Mieheni työhuoneessa oleva kanadalainen sähkökirjoituskone oli niin kovaääninen - ja ruma - että en kestänyt sitä. Sitten arki täyttikin kaiken ajan: lasten siirtyminen englanninkielisiin kouluihin ja uuteen maahan, mieheni työ, naapurit, mukava pieni kanadalainen kaupunki ja kiinnostava suomalaisten siirtolaisten joukko, lomamatkat eri puolille Pohjois-Amerikkaa.

Kahden vuoden jälkeen muutimme Torontoon. Se oli kiehtova monikulttuurinen maailma. Koska elämä oli suurkaupungissa kallista, otin osapäivätyön. Olin työryhmässä, joka haastatteli ostoskeskuksissa ihmisiä heidän kulutustottumuksistaan. Työtoverini olivat kotoisin eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Jamaikalta ja Intiasta, ja haastateltavat edustivat koko maailmaa. Työmatkat olivat niin pitkät, että työstäni tuli kokopäivätyö.

Kun tulin eräänä päivänä kotiin työstä, nuoremmat lapsemme puhuivat yhdessä englantia. Meille oli tapahtumassa sama, mikä tapahtuu yleensä muillekin siirtolaisille: lapset kadottavat oman äidinkielensä. Jäin heti työstä pois. Suomen vuoksi. En maan vaan kielen vuoksi. Ajattelimme nimittäin silloin, ettemme palaisi enää koskaan Suomeen. Sitten mieheni äiti kuoli, saimme pienen perinnön ja käytimme sen elämiseen - jälleen suomen kielen vuoksi. Suomi vakiintui pian myös lasten kotikieleksi.

Sitä ennen olin alkanut hankkia meille lisätuloja kirjoittamalla joka viikko kolumnin suomenkieliseen sanomalehteen, joka ilmestyy Torontossa. Sekä päätoimittaja että toinen toimittaja olivat hyvin mukavia ihmisiä ja sain kirjoittaa melkein mistä hyvänsä. Kuukauden palkkiot riittivät yhden viikon ruokaan meidän viisihenkiselle perheelle. Lisäksi saimme joka viikko edellisen viikon Hesarit luettaviksi!

Ensimmäinen lehtijuttuni

Olin kirjoittanut lehtijuttuja aikaisemminkin. Opiskeluaikana oli kerran kova rahapula ja opintovelka lankesi maksettavaksi. Kävelimme mieheni kanssa kadulla ja pohdimme rahatilannetta.

- Sinähän olet hyvä kirjoittaja. Kirjoita lehtijuttu, mieheni ehdotti.
- Mistä ihmeestä minä nyt yhtäkkiä kirjoittaisin?
- Tuosta miehestä. Mieheni osoitti kadun toisella puolen kävelevää nuorta miestä. - Hän on tehnyt kantelun Sikamessiaasta.
- Mihin lehteen minä kirjoittaisin?

Sattuma ratkaisin sen asian. Puhelinpylväissä oli samaan aikaan mainos "Suomen parhaat kirjoittajat kirjoittavat Suomen Kuvalehteen". Soitin Suomen Kuvalehteen. Aihe kiinnosti heitä kovasti, sillä se oli erittäin ajankohtainen. Lainasin uskontotieteen laitokselta nauhurin ja haastattelin Kyösti Laaria. Valokuvaajaystäväni otti kuvan Laarista. Haastattelun saaminen ja varsinkin kuvan ottaminen olivat kovan työn takana. Laari ei etsinyt julkisuutta. Haastattelu ilmestyi samalla viikolla, kun Sikamessias-juttu tuli uudelleen esille oikeuteen.

Edesmenneen sisareni silloinen aviomies oli toimittaja ja onnitteli minua jutun johdosta. Itse en osannut asiaa kovasti arvostaa. Minua ilahdutti eniten se, että juttuni oli ollut kieliopillisesti virheetön.

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.
Kirjoitin toisenkin jutun Suomen Kuvalehteen, mutta nimimerkillä. Se oli lyhyt haastattelu buddhalaismunkki Nyanaponikasta, joka oli käymässä Suomessa erään rikkaan suomalaisen naisen kustantamana. Tylsä saksalainen tyyppi. Jutustakin tuli aika tylsä.

No, hyvä. Osaan siis kirjoittaa muutakin kuin kouluaineita ja rakkauskirjeitä poikaystävälle/aviomiehelle. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun minulla on taas aikaa. Mutta aikaa kirjoittamiseen ei tuntunut olevan koskaan. Olin oikea kotiäiti, joka laittoi ruuat, hoiti lapsensa, huolsi aviomiehen vaatteet, ompeli omat ja lasten vaatteet, teki leluja, ompeli nukenvaatteita, leikkasi miehensä tukan (leikkaan edelleen), saattoi lapset kouluun, haki heidät koulusta, luki heille kirjoja. Jokainen, joka on tehnyt samanlaista työtä, tietää, että siinä ei aika tahdo oikein riittää. Kun anoppini oli käymässä, hän sanoi huolestuneena, että aina kun hän heräsi, olin jo työn touhussa ja sitä jatkui, kun muut menivät jo nukkumaan.

Mutta nyt minä olin Kanadassa ja kävelin edestakaisin talossa, jonka pihalla kasvoi iso magnoliapuu, ja luin ääneen Dantea. Olinko mennyt liian pitkälle tätä perinteistä naisen ja äidin, aviovaimon tietä? Minustahan piti tulla kirjailija.

Vanhempi poikani opiskeli Toronton yliopistossa pääaineinaan taide ja englanti, oikeammin luova kirjoittaminen. Aloin lukea hänen käyttämiään oppikirjoja ja kirjoittamiaan muistiinpanoja. Amerikkalaisen kirjailijan ja kirjoittamisenopettajan John Gardnerin kirjat vaikuttivat minuun ratkaisevasti. Aloin ostaa muitakin kirjoittamisen oppaita ja lukea niitä alleviivaten. Luin tietenkin myös Virginia Woolfen kirjan "A Room of One's Own (1929): "--a woman must have money and a room of her own if she is to write fiction [kaunokirjallisuus]."

Minulla ei ollut kumpaakaan, joten aloin kirjoittaa lehtijuttuja ja lähettää niitä Suomeen. Oli 1980-luku, ja Suomessa oli taloudellisesti hyvä aika. Lehdet ostivat runsaasti juttuja ulkopuolisilta kirjoittajilta. Niinpä hakkasin kirpputorilta ostamaani punaista kirjoituskonetta (jolla ei saanut säädeltyä edes marginaalia), juttuja syntyi ja rahaa tuli postissa Suomesta shekkeinä. Lehtijutut piti lähettää kuriiripostilla, sillä tavallinen posti oli Kanadan päässä hidas ja Suomeen lähetetty kirje saattoi mennä vaikka Uuteen Seelantiin seikkailemaan.

Juttujen piti olla todella hyviä. Ne vaativat paljon taustatyötä. Vanhempi poikani otti valokuvat, jo silloin nimellä Matti Amnell. Hän laittoi usein myös ruoan luennoilta tultuaan ja kehittyi hyväksi kokiksi. Meillä syötiin usein kiinalaista ruokaa ja juotiin kiinalaista teetä, sillä poikamme opiskeli myös kiinaa.

Kirja omasta lapsuudesta on hyvin tavallinen aihe esikoisteoksiin. Minua alkoi kuitenkin kiehtoa 1900-luvun alku. Se johtui varmaankin jutusta, jonka olin kirjoittanut Kotilieteen. Aavistelin viktoriaanisen ajan paluuta ja ehdotin sitä aiheeksi. Se kiinnosti. Luin paljon kirjoja ja kävin museoissa Kanadassa ja USA:n puolella - sehän oli siinä naapurissa ihan lähellä.

Erään museovierailun aikana sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa kirjaa suomalaisesta tytöstä, joka lähtee sortovuosien aikana Kanadaan. Kirjoitin sitä vain silloin tällöin. Viimeisenä vuonna Kanadassa, kun kaksi vanhempaa lasta oli jo lähtenyt Pariisin opiskelemaan, kerroin kirjan juonen nuorimmalle lapselleni. Hän innostui siitä kovasti, ja juttelimme myöhään aamuyöhön asti. Se rohkaisi minua. Kirjoitin kirjan valmiiksi Suomessa kokopäivätyön ohella.

Arvelimme vielä 1980-luvun lopulla, että sellainen kirja pitäisi julkaista omakustanteena aiheensa vuoksi. Mutta sitten maailma alkoi muuttua, Suomikin. Ensimmäisen kirjani ensimmäinen painos ilmestyikin muutoksen vuonna 1991. Siitä se alkoi.

Ystäville ja omalle perheellekin oli yllätys, että kirjoitin nuortenkirjan. Mutta myös kirjat valitsevat tiensä, muodon joka sopii niille parhaiten.

Kiitos Dante!

"MIDWAY upon the journey of our life
I found myself within a forest dark,
For the straightforward pathway had been lost."
(Longfellow'n käännös)


Italialaisia koululaisia luokkaretkellä Ravennassa Danten haudalla. Italian matka johti minut uuteen aiheeseen, renessanssiin:
http://amnellanna.blogspot.fi/2014/01/anna-amnell-firenzesta-turkuun.html
"Mutta aivan viime vuosien uutuuksiin kuuluu teos, joka ei ole saanut lainkaan niin laajaa huomiota kuin se ehdottomasti ansaitsisi. Kirja on Anna Amnellin persoonallinen ja kaikin tavoin yllättävä Lucia ja Luka (Books by Demand 2013). Sopii toivoa, että Turku-aiheisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet vähitellen löytävät Amnellin seitsemännen romaanin." Lue lisää

http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/856578/Lucia+Olavintytar+elaa+Juhanaherttuan+ajan+Turussa?jako=d1359a71394fe30819909ef88cce65b0

 "Kyynärän mittainen tyttö" ja "Pako Tallinnaan".

Miten Aurora-kirjat syntyivät

Blogit: Aurora ja Lucia Olavintytär
.
Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.

maanantaina, maaliskuuta 27, 2006

Yksiavioinen James Bond



Joskus vaikuttaa siltä, että Miss Moneypenny on James Bondin pysyvän kiintymyksen kohde.

Kolmosella näytetään juuri James Bond -elokuvaa "007 vaaran vyöhykkeellä", jossa on pääosassa Timothy Dalton. Kävin katsomassa tämän elokuvan 1980-luvun lopulla Torontossa tehdäkseni siitä lehtijutun. Ihastuin, kyllästyin ja hämmästyin. Ihastuin upeisiin maisemiin ja hienosti suunniteltuihin vaatteisiin ja huoneisiin. Kyllästyin jatkuvaan väkivaltaan. Hämmästyin sitä, että James Bondilla oli vain yksi tyttöystävä (Maryam D'Abo).

Aids oli luonut pitkän mustan varjonsa Hollywoodiin, sen kuuluisimmat uhrit olivat nimenomaan sieltä. Elokuvissa ja televisiossa alkoi näkyä vastuullisempaa suhtautumista seksuaalisuuten ja pyrkimystä yksiavioisuuteen päin. Tämän James Bond -elokuvan tekijätkin halusivat edustaa uutta seksuaalimoraalia.

"Oli tietoinen pyrkimys kuvata uusi James Bond sellaisena miehenä, joka ei hyppää sänkyyn jokaisen naisen kanssa, jonka hän tapaa, vaan joka kunnioittaa yksiavioisuutta", sanoi elokuvanäyttelijöiden ammattiliiton edustaja. "Ei enää kollikissamaista James Bondia", totesi toinen elokuvan käsikirjoituksen tekijöistä Ricgard Maibaum.

James Bond -elokuvia on nähnyt melkein kolmasosa maailman väestöstä. Ne ovat olleet jo yli neljännesvuosisadan kuin taikamatto varsinkin teini-ikäisille pojille. Ne ovat vieneet pois arjen tylsyydestä ja nuoruuden kasvukivuista hurjiin seikkailuihin ja eksoottisiin maisemiin. Suurten ikäluokkien miehet ovat kasvaneet niitten kanssa. James Bond muuttui pehmeämmäksi ja suhteessa naiseen vastuullisemmaksi. Oliko sillä mitään vaikutusta?

Oliko tällä elokuvalla ja muilla elokuvilla jotain vaikutusta seksuaalimoraalin? Kestikö James Bondin yksiavioisuus enemmän kuin yhdenb elokuvan verran? Ei tule mieleen, millainen Bond oli Pierce Brosnan.

Tämä kirjoitus perustuu lehtijuttuun, jonka tein tuoreeltaan tästä elokuvasta vuonna 1987 Kanadasta suomeen.

perjantaina, maaliskuuta 03, 2006

Teddykarhu on jo yli 100-vuotias



Kuva: Anna Amnell (vanha nalle alkuperäisestä lehtiartikkelistani)

Näillä kahdella teddykarhulla on ikäeroa melkein täsmälleen 100 vuotta. Teddykarhujen amerikkalainen esi-isä on vuodelta 1903 ja Cambridgen nallekaupasta ostettu käsintehty nalle 2000-luvulta, jolloin sain sen tuliaisiksi ja äitienpäivälahjaksi.

Joillakin meistä saattaa olla kulunut lapsuuden teddykarhu piirongin päällä istumassa. Mutta useimpien nalle tuli niin loppuun rakastetuksi, että siitä on enää vain muisto jäljellä. Teddykarhut ovat suosittuja lasten leluja, mutta niistä on tulossa yhä enemmän aikuisten keräilyesineitä.

Teddykarhuinnostus alkoi presidentti Theodor Rooseveltin matkasta Mississipille vuonna 1902. Roosevelt oli selvittelemässä Mississipin ja Louisianan osavaltioiden välistä rajakiistaa ja oli seurueineen metsästysretkellä. Toiset jäljittivät mustakarhun, joka raateli nälkiintyneenä yhden metsästyskoirista. Karhu saatiin kiinni, sidottiin puuhun ja jätettiin presidentin ammuttavaksi. Roosevelt kieltäytyi ampumasta noin säälittävässä tilassa olevaa eläintä.

Seuraavana aamuna oli Washington Postin etusivulla Clifford K. Barrymanin pilapiirros Rooseveltistä ja karhunpojasta. Siitä alkoivat monenlaiset tarinat karhun kohtalosta: suloinen pentu oli otettu lemmikiksi valkoiseen taloon, maskotiksi newyorkilaiseen hotelliin tai eläintarhaan Washingtonissa. Tosiasiassa Roosevelt oli pyytänyt toiset lopettamaan yli 100-kiloisen karhun vaivat.

Teddyn karhut

Pilapiirtäjä käytti tämän jälkeen usein suosituksi tullutta karhunpoikaa Rooseveltiä koskevissa pilapiirroksissa. Samaan aikaan oli Brooklynissä New Yorkissa pieni paperi- ja lahjatavarain kauppa, jota piti venäläissyntyinen Morris Michtom. Hän myi myös vaimonsa Rosen tekemiä leluja. Pilapiirroksen innoittamana Rose teki kaksi lastuvillatäytteistä mohairkarhua, jotka pantiin koristeiksi kaupan ikkunaan. Ne herättivät ihastusta, ja tarinan mukaan Morris pyysi Rooseveltiltä luvan nimittää ne ”Teddyn karhuiksi”[teddy bears], koska presidenttiä kuten monia muitakin Theodoreja kutsuttiin lempinimellä Teddy. Nämä teddykarhut, joiksi niitä pian sanottiin, olivat alkuna suurelle leikkikalutehtaalle, joka toimii yhä New Yorkissa. Amerikkalainen teddykarhu oli syntynyt.


Ramman Margareten Petz-karhut

Saksalaisillakin on oma tarinansa teddykarhun juurista. Pienessä Giengenin kaupungissa lähellä Stuttgartia asui Margarete Steiff. Hän oli sairastanut kaksivuotiaana polion, josta hänen oikea kätensä oli jäänyt heikoksi ja hänen molemmat jalkansa olivat rampautuneet. Margarete joutui viettämään koko elämänsä rullatuolissa, mutta se ei häntä lannistanut. Hän opetteli käyttämään ompelukonetta ja perusti ompelimon. Harrastuksenaan hän teki pieniä kangaseläimiä, joita hän antoi lahjaksi asiakkaittensa ja ystäviensä lapsille.

Siihen aikaan pehmeät lelut olivat harvinaisia, ja Margareten eläimet tulivat niin suosituiksi, että hän perusti leikkikalutehtaan vuonna 1898. Margareten veljenpoika, nuori taiteilija Richard Steiff oli ihastunut karhunpoikiin, joista hän piirsi luonnoksia läheisissä eläintarhoissa. Hän näytti piirustuksiaan tädilleen, joka suostui valmistamaan tehtaassaan joukon karhuja. Ne olivat näytteillä Leipzigin leikkikalumessuilla vuonna 1903. Useimmat pitivät pitkänenäisiä laihoja karhuja rumina ja kömpelön näköisinä. Mutta messuilla oli myös amerikkalaisia ostajia. Eräs heistä tilasi Margareten tehtaasta tuhansia Petz-karhuja, joita alettiin nimittää Saksassa teddykarhuiksi vasta 1907.

Steiffen sukutarinan mukaan Petz-karhut koristivat Rooseveltin tyttären Alicen hääjuhlien pöytiä Valkoisessa talossa, ja Teddy Roosevelt nimitti ne itse teddykarhuiksi. Rooseveltin suku sanoo, että se on satua. Mutta teddykarhukuume oli alkanut. Se oli Amerikassa kovimmillaan Margarete Steiffen kuolinvuonna 1909.

Antiikkinallet ovat aikuisten lelujaja keräilyesineitä


Maailman kuuluisin nalle lienee Aloysius. Se vietti ensimmäiset 55 vuottaaan amerikkalaisen sekatavarakaupan hyllyllä, kunnes pääsi Jeremy Ironsin ja Anthony Andrewsin näyttelijätoveriksi suosittuun Brideshead Revisited - TV-sarjaan.

Aloysius on kyhmyselkäinen ja vakavailmeinen Yhdysvalloissa vuonna 1907 syntynyt nallenköriläs, jollaisia teddykarhut olivat alussa. Vasta 1930-luvulla kehittyivät nykyiset söpöt nallet. Entisajan nallessa on täytteenä olkea, lastuvillaa, kapokkia, korkkia tai sahajauhoja ja sen mohairturkki tuoksuu mukavalta. Lieneekö se tuoksu antiikkia, jona ennen vuotta 1940 tehtyjä teddykarhuja pidetään? Niiden joukossa Steiffen nallet ovat teddykarhujen aatelia. Vanhoista teddykarhuista on tullut aikuisten leluja. Ne ovat suosittuja koriste-esineitä, ja nykyään vanhat teddykarhut ovat niin arvokkaita, että niitä kerätään jopa sijoitusmielessä.


Tämä on osa aikaisemmin julkaisemastani artikkelista.
(Pirkko Pekkarinen: Rakas oma nalle. – Kotiliesi no 20,18.10.1985, sivut 82-85.)
copyright Pirkko Anna Amnell

Teddykarhu terapeuttisena ilmiönä myöhemmin.

torstaina, heinäkuuta 07, 2005

Roskiksista romaaniin


Tiina on pelastettu roskiksesta
ja saanut oman kodin.

Tiina ilmestyi meille kovalla pakkasella pienessä Copper Cliffissä, ensimmäisessä kanadalaisessa kotikaupungissamme. Se juoksi tyttäremme perään elintarvikekioskin roskalaatikolta, jossa se oli nähtävästi asunut jo jonkin aikaa.

Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin turkkiin piintynyt likakerros ja haju lähtivät pois. Sillä oli niin kova jano, että se joi pesuvettänsä.

Eläinlääkärin neuvosta eristimme Tiinaksi nimittämämme kissanpennun aluksi toisesta kissastamme Tobysta. Tiina vietti ensimmäisen yönsä tyttäremme huoneessa entisessä hamsterien häkissä. Eläinrakas tyttäremme piti häkin vuoteensa vieressä ja silitti kissaa sormellaan häkin raosta. Ensimmäisenä iltana Tiina nukahti tyttäremme sormea imiessään.

Tiina näytti alussa maailman rumimmalta kissalta, mutta monien pesujen ja harjausten jälkeen se muuttui kiiltäväkarvaiseksi kilpikonnakuvioiseksi kissaksi. Pimeässä se näytti aivan siamilaiselta.


Oliko Tiina villikissa
Marmelaadin pentu?

Meistä oli melko varmaa, että Tiina oli erään vanhan miehen talon alla asuvan villikissan pentuja. Marmelaadi oli aivan Tiinan näköinen surkea pieni otus, mutta se synnytti jatkuvasti upean näköisiä pentuja. Komein niistä oli täysin himalajankissaa muistuttava uros, josta kasvoi niin villi peto, että eläinasema joutui lopettamaan sen.

Tiina jouduttiin leikkauttamaan jo pienenä, sillä uroskissamme oli leikattu niin vähän aikaa aikaisemmin, että Tiinasta olisi melko varmasti tullut muuten lapsiäiti. Vai pitäisikö sanoa pentuemo? Leikkauksen vuoksi Tiina jäi loppuiäkseen jollakin tavalla pentukissaksi. Siitä huolimatta Tiina sai minut ajattelemaan uudella tavalla eläimen kehittymisestä ja oppimisesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä kommunikoinnista.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Tiina oli niin pelokas, että säikähti kaikkia kovia ääniä, jopa oman perheen ihmisten askelia. Alkuvuodet se liikkui ulkona perheen toisen kissan suojissa.

Voimakasluonteinen Toby opetti sitä kärsivällisesti ja ystävällisesti kissojen tavoille. Torontossa Tiina oppi jopa pyydystämään hiiriä, mutta toi ne aina elävinä kotiin eikä suostunut tappamaan niitä.


Kissan persoonallisuus
muuttui

Muutama vuosi poikakissan kuoleman jälkeen tämän tyttökissan persoonallisuus muuttui täysin. Ehkäpä jo muutto Atlantin yli lentomatkoineen ja uusi manner erilaisine tuoksuineen ja äänineen "ravisteli" sitä.

Se suostui syömään uusia ruokia siihenastisen kuivamuonan lisäksi. Siitä tuli itsevarma. Se tuli vieraita vastaan eteiseen ja hyppäsi perheen ystävien syliin istumaan. Tiinasta tuli talonvaltias, ja se osasi ilmaista hyvin tahtonsa.

Tähän muutokseen vaikutti varmaan myös se, että se oli Helsingissä sisäkissa. Sen olo oli täysin turvallinen. Ei tarvinnut enää pelätä outoja kissoja ja koiria, Toronton kotipihan pensaikoissa iltaisin hiipiviä pesukarhuja eikä Tiinan itsensä kokoisia mustia oravia.

Kissan kieltä
on helppo ymmärtää

Yhdeksässätoista vuodessa opimme tietämään, mitä Tiina milloinkin halusi sen äänensävyjen ja liikkeiden perusteella. Samoin oli helppoa tajuta sen tunteita ja mielialoja, esimerkiksi innostumista, iloa, tyytyväisyyttä, loukkaantumista tai närkästymistä.

Huomasimme, että kissa ei koskaan salaa mitään eikä valehtele. Kissa muistaa ja tuntee ihmiset, nekin jotka se on tavannut monta vuotta aikaisemmin. Se vaistoaa, mitä on tulossa.

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon, hevosajurin perheen kissaksi ensimmäisessä nuortenkirjassani. Niin pääsi myös Tiinan opettaja ja kumppani Toby, joka jäi Torontossa auton alle. Tiina oli täysin terve koko pitkän kissanikänsä. Muistamme sen aivastaneen yhden kerran, mikä hämmästytti meitä. Yhdeksäntoistavuotiaana Tiina dementoitui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen.

Tiinan kanssa eläessä tulivat monesti mieleen sadut, joissa ihmisten sanotaan ymmärtävän eläinten kieltä. Se ei tunnu enää sadulta. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko jollakin muullakin ollut samanlaisia kokemuksia kissan kanssa elämisestä.