I was there. Paluu 1950-lukuun

 blogini osoite onkin "paluu 1950-lukuun"
I was there. Uusin kirjani on paluuta 50-luvun maailmaan, nyt alussa siihen ankeaan alkuu, ja jos innostaa, myöhemmin siihen iloiseen vähän villiin 50-lukuun, josta puhutaan yleensä, kun puhutaan 50-luvusta.

Nuorin tätini täyttää muutaman päivän kuluttua 96 vuotta. Äitini eli 97-vuotiaaksi, koko ikänsä tupakoinut ja hiihtänyt/kävellyt isoisäni 94-vuotiaaksi. Sodassa olleita miehiä ei voi ottaa yleensä lukuun, sillä useimmat heistä menettivät siellä terveytensä. Japanissa odotettavissa oleva elinikä on pian 110 vuotta. 

Me nykyajan ihmiset alamme sanoa kuten Kekkonen Jos minä joskus kuolen. Olen päättänyt, että en enää käyttäydy kuin olisin vähän yli kaksikymmppinen. Syynä on uusi kirjakin, joka kohta ilmestyy.

 Jo blogikirjoituksistani on sanottu: Ei silloin ollut sellaista. On luettu jonkin nuoren tutkijan mielipide. Ja kun kerron, että puhun omasta kokemuksestani, kuulen huokauksen jostain nettiavaruudesta ja kommentoijani kirjoittaa: Ai, sinä elit silloin.

P.S. Muistan tuon mekon, se on melko varmasti tullut Amerikasta. Se oli "ihonvärinen" kuten silloin sanottiin, melkein baby pink (mikä oli vielä 1940-luvulla poikavauvojen väri!) samaa kuin jotkut autot.  Kai sitä sanotaan puuterinväriksikin. Tätini yli yleensä hyvin hoikka. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli varakkaiden sukulaisten talossa, ja siellä sanottiin: Voi sinua, tyttöraukka, kun olet laiha. Kylläme sinut lihotetaan. Kun lähdet tältä, eivät tunne sinua kotonasi.

Kommentti: Runoja ja romaaneja

 

John Irvingin kIrjassa "Kunnes löydän sinut" käydään välilä Helsingissä: Hotelli torni, Temppeliaukion kirkko, Johanneksen kirkko. Kuvassa hotelli Torni kuvatttuna yöllä ikkunastamme.

John Irving, Aila Meriluoto, Bo Carpelan, Ian McEwan

Leena Lumin blogin innoittamana

Yhteisiä suosikkeja [Leenan kanssa] : John Irving, jonka kirjoja suorastaan rakastan. Niissä on lämpöä, koko elämä rehevänä*, valloittavat juonet. Nuori Aila Meriluoto, hänen runonsa. Bo Carpelan, hieno kirjailija ja miellyttävä ihminen. "Axel" suosikkini. Carpelan ja Ian McEwan ovat minulle samalla tavalla suosikkeja kielen (Carpelan suomeksi, McEwan aina englanniksi) ja McEwan kirjojen rakenteen vuoksi. 

Kumpikaan ei ole minulle läheinen, sillä Carpelan kuvaa esim Alkutuulessa ja McEwan kaikissa kirjoissaan maailmaa karsittuna, täysin sekulaarina. Ja sehän on mahdotonta, sillä ainahan joku pohtii maailmankatsomuksellisia kysymyksiä, ajattelee, vaikka ei saa, uskalla tai halua sanoa ääneen. 

Voiko syyttää kirjailijoita? Suomessa sekulaari maailma on monien mielestä ainoa "sallittu" maailma. Olen jopa nähnyt Helsingin kaupungin suuren julisteen Helsingistä, jossa ei ollut yhtään kirkontornia. En tunnistanut sitä Helsingiksi. Mistähän se oli kuvattu? 

Turistit ihmettelivät usein, kun kirkkoja ei ole merkitty turistikarttaan, esimerkiksi mahtavaa Johanneksen kirkkoa, jota turistit kuvaavat paljon.  (vrt. Charles Taylor: A Secular Age) Se on vähän sama juttu kuin joiden totalitaaristen valtioiden tapa pyyhkiä virallisista valokuvista epäsuosioon joutuneiden ja eliminoitujen henkilöiden kuvat pois.

Temppeliaukion kirkko, eräs suosituimmista nähtävyyksistä

2. kommentti:
Juuri tuo on loistavaa McEwanin juonissa [mitä hyvänsä voi tapahtua.]Luen hänen kirjojaan moneen kertaan alleviivaten. Hänen kirjansa vaikuttivat paljon ensimmäisen Lucia Olavintytär -kirjan rakenteeseen. Hänellä on vain hyvin synkkä maailmankuva kirjoissaan. En tiedä mitään hänestä ihmisenä [muuta kuin myöhemmin mainitsemani New Yorkerin artikkelin verran.]
3. kommentti:
Leena, sainhän minäkin tietää hänestä jotain erikoista. Hän "löysi" veljen, jonka olemassaolosta ei ollut tiennyt. 

Tähän astisten tietojeni mukaan ihmisen psykologiasta kätketty salaisuus ei olekaan kätketty perheen lapsilta. Jollakin tavalla he sen tietävät ja tekevät elämässään valintoja sen mukaan. McEwan on siis kokenut kaksi suurta tragediaa [vaimo lähti lapsen kanssa pois]. Ehkä ymmärrän nyt, miksi hän on aina niiin synkän näköinen ja miksi hänen kirjansa ovat niin karmeita - vaikkakin hyvin kirjoitettuja.

4.

MInä näin sen suuressa elokuvateatterissa. Hirveä shokki se lopussa oleva kohtaus. Mutta sellaisten järjestäminen on tämän kirjailijan tyylikeino. Se taitaa tehota. Mutta kyllä elämänvaiheetkin selittävät. The New Yorker -lehdessä kerrotaan Ian Mc Ewanista. Pitkä artikkeli.

Lue:
McEwanin outo elämä: Hänen vanhemmillaan oli tapana hylätä lapsensa. [The New Yorker, pitkä artikkeli McEwanista]