Mikä on sananvapauden hinta suomalaisessa blogimaailmassa?

Photo: Freefoto.com
Sen jälkeen kun kirjoitin 14.1.2006 kannattavani Sauli Niinistöä presidentinvaaleissa, kävijämäärä blogissani on laskenut. Ensimmäisinä kuutena kuukautena oli noin 3850 käyntiä kuukaudessa, mutta viimeisinä
kolmena vain 2260. Välillä minulla oli kyllä parin viikon bloggaustauko kirjoitustöitteni vuoksi, mutta ihmeekseni en huomannut silloin mitään suurempaa vähennystä - ihmiset lukivat nähtävästi vanhoja kirjoituksiani.

Voisin sanoa, että sananvapauden hinta on noin 1590 käynnin lasku kuukaudessa tässä blogissani. Sehän on vähän, sillä on edelleen maita, joissa sananvapauden hintana on virasta erottaminen, kidutus, mielisairaalaan joutuminen, lasten menetys, maasta karkotus ja jopa hengenmenetys.

Minä arvasin tämän asian, mutta vanhana, siis entisenä sosiologian opiskelijana (laudatur-seminaari käyty Kullervo Rainion oppilaana), halusin myös kokeilla. Suomalainen bloggaaja saa kirjoittaa krapulasta, oksentelusta, pettämisestä, mutta hänen suosionsa ei laske. Hän saa olla vasemmistoliittolainen, vihreä tai demari. Ovatko suomalaiset bloggaajat ja blogien lukijat siis enimmäkseen vasemmalta? Siinä olisi jollekin tutkimusaihe.

Hyvää kevättä kaikille bloggaajille sukupuolesta, maailmankatsomuksesta ja puolueesta riippumatta. Luen teitä kaikkia sen verran kuin ehdin. Voikaa hyvin!

Isänmaallinen kosmopoliitti

Max Jakobson kirjoittaa tänään kolumnissaan Lennart Merestä: "Isänmaallinen kosmopoliitti". Helsingin Sanomat A/2 18.3.2006.

Max Jakobsonia itseään voimme sanoa myös isänmaalliseksi kosmopoliitiksi.

Lennart Merestä kirjoittavat Pekka Nykäsen mukaan myös seuraavat.

May the luck of the Irish be yours today!

Meidän talon Leprechaun, irlantilainen keijujen suutari, asuu yleensä astiakaapin ylähyllyllä. Sillä oli ennen kaksoisvelikin, mutta se on kadonnut muutoissa. Ehkä se on vain piiloutunut, sillä Leprechaunit eivät pidä ihmisistä. Me ihmiset olemme niiden mielestä ahneita ja himoitsemme Leprechaunin aarretta.

Ovela Leprechaun petkuttaa kuitenkin aina ihmistä. Kerran eräs mies sai Leprechaunin kiinni ja vaati sen paljastamaan aarteensa kätköpaikan. Se oli viljapellolla. Mies merkitsi paikan solmimalla siihen kohtaan punaisen nauhan ja vaati Leprechaunia lupaamaan, ettei se ota nauhaa pois.

Mies meni hakemaan lapiota. Kun hän palasi, koko pelto oli täynnä punaisia rusetteja. Lisää tarinoita Leprechaunista täältä.



St Patrick's Dayn päähenkilöstä on vielä mielenkiintoisempia asioita kerrottavissa. Maewyn-niminen poika syntyi 387 j.Kr ja eli 16-vuotiaaksi kotonaan Irlannissa siihen asti, kun rosvot hyökkäsivät kylään ja veivät pojan mukanaan ulkomaille. He möivät hänet orjaksi. Oltuaan useita vuosia orjana Maewyn pakeni luostariin ja vietti siellä kaksitoista vuotta. Sinä aikana hänestä tuli Patrick ja kristitty.

Hän palasi kotimaahansa, perusti kouluja ja luostareita. Hänestä tuli Irlannin toinen piispa ja kansallispyhimys. Patrick kuoli 17.3.461 j.Kr. Lue lisää: St. Patrick and Ireland

Kiusaaja ei ole koskaan yksin

Ihmisillä on ollut aina monenlaisia tapoja hoitaa niitä, jotka ovat erilaisia kuin he: kansanmurhat, palkkamurhaajat, sota, kaksintaistelu, selkään puukottaminen, kivittäminen, mustamaalaaminen, kuoliaaksi vaikeneminen, syrjintä, pelottelu jne. Eräs tapa on kiusaaminen, josta puhutaan nykyään lähinnä koulukiusaamisena ja työpaikkakiusaamisena, viimeksi myös politiikassa ilmenevänä eri mieltä olevan puoluetoverin tai puoluejohtajan kiusaamisena.

Panun blogin kirjoituksen ”Maanlaajuinen yläaste ”kommenteissa keskustellaan koulukiusaamisesta. Kirjoitin sinne seuraavan mielipiteen

Valitettavasti monet kiusaajat (tytöt tai pojat) eivät kasva koskaan aikuisiksi. Kiusaaminen (myös nettikiusaaminen) on suorastaan hyve tietyissä kirjallisissa ja poliittisissa piireissä. En uskoisi, jos en olisi kokenut.

Bloggaajat ovat huomattavasti kypsempiä tässä asiassa. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitetaan nimellä tai ainakin suhteellisen pysyvällä nimimerkillä.

Kiusaajat ovat täällä blogimaailmassa aika harvinaisia. Sanoisin, että yhtä harvinaisia kuin sellaiset olivat minun kouluaikoinani.

Kiusaaja ei ole kuitenkaan koskaan yksin. Hän tietää tai ainakin vaistoaa, että hänelle tärkeä auktoriteettiasemassa oleva henkilö tai ryhmä hyväksyy sen, että jotain henkilöä, "toista", kiusataan. On tiettyjä ihmisryhmiä, joita saa kiusata. Kiusaaja vain tekee likaisen työn.

Vaikeat, ihanat vieraat kielet

Junalla ja laivalla matkustaminen on ollut aina ihanteellinen tapa pitää yllä vieraitten kielten taitoa.

Jotkut viisaat sanovat, että pitäisi aloittaa joka viides vuosi uuden kielen opiskeleminen, sillä se tekee hyvää aivoille. se on samanlaista aivojumppaa kuin shakinpeluu, ristisanatehtävien tai ristipistojen tekeminen.

Kieltä ei tarvitse edes oppia. Idea on siinä, että uuden kielen opetteleminen avaa aivoista uusia alueita käyttöön.

Tuo jälkimmäisessä kappaleessa esittämäni asia on lohduttanut minua kovasti, silloin kun vertaan itseäni vaikkapa tyttäreeni ja häneen kummiinsa, lapsuudenystävääni, jotka kumpikin puhuvat sujuvasti ainakin puolta tusinaa kieltä. Olen nimittäin opiskellut kymmentä kieltä: ruotsia, saksaa, esperantoa (yksin), englantia, latinaa, ranskaa, espanjaa, viroa, venäjää, kiinaa, tässä järjestyksessä, mutta osaan kuitenkin äidinkieleni suomen lisäksi kunnolla vain englantia. Luen ruotsia ja ranskaa kun on pakko, latinaakin sanakirjan kanssa. Jos on pakko, myös puhun ruotsia ja ranskaa.

Uteliaisuus ja
puheliaisuus auttavat.


Latinaakin olen puhunut kerran. Olin menossa junalla Riministä Roomaan. Miestäni ja minua vastapäätä istui hymyilevä nunna. Hän osasi puhua äidinkielensä italian lisäksi vain latinaa ja heikommin ranskaa. Kuitenkin keskustelimme. Piirtäen ja eri kielten sekoituksella sain tietää, että hän oli suuresta perheestä, tulossa kesälomalta sukulaisten luota ja oli Roomassa äidinkielen opettaja. Hän sai vastaavaa informaatiota minusta.

Hauskinta oli, että meidän ympärillemme kerääntyi joukko lapsia. Italialaiseen tyyliin kaikki osallistuivat keskusteluun, varsinkin piirtämällä ja hurraamalla, kun jokin asia selvisi. Ihmeesti latinaakin nousi suuhuni jostain kaukaa. Kieltä oppii tehokkaasti, kun on motiivi tai pakko käyttää sitä.

Virosta osaan vain "Tere! Kuis käsi käyp?" (sekin nähtävästi väärin), venäjästä lainasanoja kuten 'televisoor'ja jotain pientä. Esperanto on haihtunut kokonaan. Saksa on ihan käyttämätön, vaikka luin sitä koulussa kahdeksan vuotta ja olin joskus lukioaikana epävirallisena tulkkinakin.

Villisika katon alla

Kiinasta on jäljellä se, mitä opin kulttuurista. Koen sen hyvin arvokkaaksi, koska se oli erilaista kuin muu, jota olin oppinut. Opettajani oli kiinalainen mies, jonka vaimo on suomalainen. Kun valitimme kirjainmerkkien vaikeutta, hän kertoi, että ne ovat vaikeita ja niitä on niin paljon, että ne alkavat unohtua häneltäkin.

Opin sen, että kiinan kirjainmerkeillä on pitkä, monituhatvuotinen historia. Ne kertovat maanviljelystä, metsästyksestä. Esimerkiksi koti-merkissä on "villiska katon alla": kodin keskus oli esi-isien alttari, jolle laitettiin tätä parasta uhrieläimen lihaa. Kirjainmerkissä on katto ja villisika, jolla on neljä jalkaa ja saparo.

Parasta oli kuitenkin se, että kiinalaisten ihmisten tavallinen arki, elämän pienet ja suuret asiat tulivat tutuiksi, etenkin perheen ja suvun merkitys, kun tavailimme alkeiskirjan kappaleita ja kuuntelimme opettajan juttuja.