Kotiliesi, Ele Alenius ja taistolaiset

HS:n joulukuun kuukausiliite haastattelee Ele Aleniusta, joka joutui SKDL:n puheenjohtajana ollessaan useampaan kertaan Neuvostoliiton suurlähettilään puhutteluun, kun ei totellut Tehtaankadun ohjeita.(Ilkka Karisto: Neuvostoliiton vihollinen. Helsingin Sanomat/Kuukausiliite joulukuu 2009)

"Kylmän sodan loputtua SKDL:n raunioille perustettiin vasemmistoliitto. Alenius kieltäytyi liittymästä puolueeseen, koska mukaan kelpuutettiin myös entiset taistolaiset."

"Taistolaisten ajatukset olivat äärimmäisen kaukana omasta ajattelustani", sanoo Alenius haastattelussa.

Noin SKDL:n entinen puheenjohtaja. Onko silloin ihme, että meikäläinen eli ei-sosialisti tympääntyy täysin, kun "Suomen kotien ikioma lehti" Kotiliesi ihannoi edelleen taistolaisia haastatteluissaan? Kerroin myös, että peruin Kotilieden kestotilauksen tuosta syystä.

Taistolaiset-sana on Hesarin toimittajien keksimä. Lue tämän linkin tietoisku taistolaisista.

Näin kävi. Kotiliedestä iskettiin korkeammalta taholta puhelin korvaan, mutta Alenius taputti selkään lohduttavasti.

Hampaaton Kotiliesi

Tilasin taas kokeeksi Kotilieden. Petyin jälleen siihen, että Kotiliesi julkaisee täysin kritiikittömiä juttuja vanhoista taistolaisista. Tällä kertaa kyseessä on haastattelu Barbara Roosista, Skannon toimitusjohtajasta. (Essi Salonen: Maailmanparantajasta himomyyjäksi. Kotiliesi 22/2009, 26-30)

"Vapaaehtoistyö vei palavasydämisen Barbaran Kuuban sokeripelloille, 'pohjoismaiseen prikaatiin'. --Emme ehtineet juuri nukkua, kun tanssimme yöt läpeensä. Vallankumous oli Kuubassa nuori. Innostus oli kouriintuntuvaa. Se jätti jäljen."

Taistolaisten ihannoima ja kannattama aate kommunismi jätti todellakin jäljen: Kuuba on surkeassa tilassa, rakennukset rappiolla, ihmiset näkevät nälkää, ihmisoikeuksia poljetaan. Kommunismi on tuottanut kaikkialla maailmassa suunnatonta kärsimystä ja tuottaa edelleen. Eikö kannattaisi lopettaa sen ihannointi?

Sattumalta juuri tänään Hufvudstadsbladet kirjoittaa kirja-arvostelun kahden entisen taistolaisen kirjoittamasta kirjasta. (Christian Sundgren: Ett rött bokslut. HBL 17.11.2009)

"Kirjailijat kuvaavat sitä, miten tulivat mukaan liikkeseen, uskoivat marksisimi-leninismiin ja halusivat tuoda neuvostososialismin Suomeen." HBL kutsuu Berggrenin ja Lydenin kirjaa punaiseksi Kuka kukin on -kirjaksi. Camilla Berggren och Marianne Lyden (red.): Nyttiga idioter. Söderströms, 2009. Söderström.

Suomalainen lehdistö on edelleen hyödyllinen idiootti vanhoille taistolaisille, kohtelee heitä silkkihansikkain ja jopa ihannoi heitä kuten uusin Kotiliesi.

Luen hyvin paljon lehtiä. Ostan enimmäkseen ulkomaisia lehtiä, jotta minun ei tarvitse kohdata näitä vanhojen taistolaisten "pyhimyskertomuksia". Uskon, että näin tekevät monet muutkin lukijat. Päätoimittajien kannattaisi kuunnella lukijoitaan eikä lyödä puhelinta korvaan niin kuin minulle tehtiin tänään.

Vanhan valtaus

Huom! Lisäys tänään.
Ja tänään 28.11.2008

Koulupoika hyppeli eilen illalla ison lumikasan päällä Vanhan Yloppilastalon vieressä. Miten paljon symboliikkaa! Iloinen 1950-luku

Helsingin Sanomat kirjoittaa seuraavana päivänä eli 26.11.2008

Vanhan valtaajiin kuuluu monia yhä edelleenkin näkyviä yhteiskunnallisia vaikuttajia kuten esimerkiksi Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Yrjö Larmola*, Nils Thorvalds, Liisa Liimatainen, Marianne Laxen ja Markus Lyra."

Professori Laura "Kolben mielestä Vanhan valtaus muuttui nopeasti myytiksi, yhdeksi rakennuspalaksi, jolla rakennettiin kansallisen historian suurta kertomusta.

-- Filosofi Kalle Haatanen ei liioin haluaisi suurennella Vanhan valtauksen poliittista tai historiallista merkitystä.

Hän korostaa sitä, että jos Vanhan valtaus oli luonteeltaan reformistinen, se epäonnistui siinä tehtävässä, koska hallintouudistus tapahtui vasta 1990-luvulla. --'Se oli kesy ja omahyväinen'-".
(Jukka Petäjä: Vanhan valtaajat palasivat rikospaikalle. HS/Kulttuuri 26.11.2008)

Sitä se oli - omahyväistä. Varakkaiden perheiden vesat riehuivat, sillä heidän ei tarvinnut huolehtia taloudellisista asioista. Me muut koimme heidät naurettaviksi ja lapsellisiksi. Sitten tajusimme, että he käyttivät hyväkseen Kekkosen ajan ilmapiiriä ja pilasivat kaiken: yliopiston ja kulttuurin. Ns korkeakulttuurin pilaamista eräs entinen taistolainen pitikin lukemassani haastattelussa suurimpana ja pysyvimpänä saavutuksenaan.

Suuri osa keskeisistä äärivasemmistolaisista kuului sukuihin, jotka ovat tottuneet olemaan aina vallassa. He ovat kuin tuuliviiriä, jotka kumartavat aina siihen suuntaan, mistä saa valtaa, hyviä virkoja - ja rahaa. Kai se on geeneissä. He pitävät huolta siitä, että saman aatteen ja yhteisen "hauskan nuoruuden" jakaneet veljet ja sisaret saavat parhaat palat yhteiseksi sanotusta kakusta. He ottivat vallan itselleen ja ovat hyötyneet siitä.

Yhteiskunnan rauhallinen, demokraattinen ja laillinen kehitys on tuonut Suomessakin hyvinvointia meille muille. Siinä ovat olleet mukana kaikki puolueet.

Olin tuohon aikaan vielä opiskelija. Olin suorittanut jo paljon aikaisemmin mm estetiikan ja sosiologian cum lauden ja käynyt Heinilän ja Rainion pitämän sosiologian laudatusseminaarinkin. Sain välillä kolme lasta, siirryin opiskelemaan englantia ja koin englantilaisen filologian laitoksen "turvapaikkana" tuona hulluna vuosikymmenenä. Kun yritin paluuta sosiologian laitokselle, huomasin, että se oli muuttunut punaiseksi. Kerrotaan, että joitakin vuosia sitten sosiologian laitokselta kärrättiin marxilais-leninistä kirjallisuutta kaatopaikalle. Siinä vasta symboliikkaa.

*Lisäys 28.11.
"En vallannut Vanhaa", kirjoittaa Yrjö Larmola tämän päivän Hesarissa.
Minä jo ihmettelin! Larmola kirjoittaa: "Minä päinvastoin edustin ylioppilaskunnan establismentia Ylioppilaslehden päätoimittajana, altavastaajaksi haastettuna. -- Minun ei ole koskaan tarvinnut kääntää takkiani." (Yrjö Larmola: En vallanut Vanhaa. HS/Keskustelua 28.11. 2008).

Ks myös muut kirjoitukseni aiheesta. Klikkaa alla olevia hakusanoja.

2. kommentti Ikkunaiineksen blogiin:

Suomi oli ollut sodan aikana yhtenäinen kansakunta. Jos Suomi olisi saanut olla rauhassa, se olisi säilynyt sellaisena. Mutta sehän ei sopinut NL:n suunnitelmiin, kuten edelläkin on jo kirjoitettu.

Ehkäpä Kekkosesta oli huvittavaa, että äärivasemmistolaisuuteen hurahtivat varsinkin varakkaan keskiluokan ja yläluokan lapset, ne joiden vanhemmat ja isovanhemmat olivat pitäneet Kekkosta nousukkaana.

Kekkonen ei ymmärtänyt sitä, että näinhän nämä suvut saivat pitää vallan käsissään entistä paremmin.

Ketkä ovatkaan nykyään parhaissa asemissa Suomessa? Entiset taistolaiset. Heillä on hyvä veli, hyvä sisar -systeemi. He suosivat aatetoveriensa jälkeläisiäkin.

Huomattava osa keskeisistä taistolaisista kuuluu sukuihin, jotka ovat olleet vallassa vuosisadasta toiseen kumarrellen kuin tuuliviirit milloin mihinkin suuntaan aina riippuen siitä, mikä aate on muodissa ja millä saa parhaiten valtaa ja arvoasemia.

Uskoisin, että Neuvostoliitto teki parhaan rahallisenkin sijoituksensa propagandatyöllä Suomessa. Suomi luisui menneisyyteen, putosi jatkuvaan henkiseen sisällisotaan, joka jatkuu yhä. Suomi on edelleen henkisesti kahtia jakaantunut ja heikko. Suomalaisista tuli arvoinvalideja.

Suomalaiset ovat alkaneet onneksi keskustella entistä avoimemmin. Se tulee esille nimenomaan yleisönosastokirjoituksisssa.

Mikä on saanut aikaan tämän myönteisen ilmiön? Onko se EU ja sen tuoma turvallisuudentunne?

Me konservatiiviset jäärät

Luen aina Anna-Stina Nykäsen kirjoitukset, sillä hän kirjoittaa älykkäitä, hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja Hesariin. Tämän päivän Hesarissa hän käsittelee "antiradikalismia" eli kommentoi tutkijoiden Purhonen & Hoikkala & Roos tämänvuotista kirjaa "Kenen sukupolveen kuulut?" Kirjan sanotaan perustuvan haastatteluihin. (Anna-Stina Nykänen: Antiradikaalit eivät juhli. Suurissa ikäluokissa on niitäkin, joita 1960-luvun radikalismi on aina ärsyttänyt. HS/Sunnuntai 31.8.2008)

Nykäsen haastattelema tutkija Semi Purhonen, yksi kirjan kirjoittajista, väittää, että antiradikaalit arvostavat lapsuuteensa kuulunutta kovaa kuria, kaipaavat auktoriteetteja, haukkuvat feministit, monikulttuurisuuden, mustat [Artikkeli käyttää heistä rasistista ilmausta, jota en ottaisi blogiini edes lainaukseen.], ympäristönsuojelun, kettutytöt, venäläiset - jupit. Vaikka olen suurta ikäluokkaa vanhempi konservatiivinen jäärä, en tunnista itseäni tuosta. Ihmettelen, millä perusteella haastateltavat on valittu.

Ensinnäkin kaikki antiradikaalit eivät ole äärioikeistolaisia. Jos olisin asunut Englannissa, olisin äänestänyt Tony Blairia. En arvosta "kuria", en kaipaa auktoriteetteja. En ole rasisti, arvostan sekä suomalaisuutta että monikultturisuutta, olen sellainen feministi joka tunnustaa sekä miehen että naisen erilaisuuden ja oikeudet, kannatan ympäristönsojelua, olen kirjoittanut tyttökirjasarjan venäläisen äidin ja suomalaisen isän tytöstä jne.

Nähtävästi tutkija on niin nuori, ettei hän voi todella tietää, millaisia olivat ja ovat antiradikaalit. Se ei ole ihme, sillä Suomessa on alettu käsitellä lähihistoriaa avoimemmin vasta aivan viime aikoina. Lähihistoriaa tulkitaan yleensä vasemmistolaisten, usein entisten taistolaisten ja muiden äärivasemmistolaisten näkökulmasta. Tämän tuo Purhonen itsekin esille väitöskirjassaan.

Normaali itsesuojeluvaisto ja terve järki suojelivat nimittäin suurinta osaa suomalaisista Neuvostoliiton houkutuksista. Meidän konservatiivisten jäärien mielestä suomalainen äärivasemmistolaisuus oli kollektiívinen mielenhäiriö, josta Suomi ei ole toipunut vieläkään.

En ole voinut koskaan sietää äärivasemmistolaisuutta. Suomessa ei vieläkään tajuta, kuinka äärivasemmalla Suomi oli 1960- ja 1970-luvulla. Kun olimme juuri muuttaneet Kanadaan vuonna 1979 ja katsoimme TV:stä kanadalaisen vasemmistopuolueen New Democratic Partyn eli NDP:n puheenjohtajan haastattelua, olimme pudota sohvalta: hänhän puhuu Neuvostoliitosta niin kuin Suomen perustuslailliset! Ja kuitenkin Kanadassa olivat koululaitos, terveydenhoito ja lapsiperheiden tukeminen (lapsilisät 18-vuotiaaksi asti, kotona olevien opiskelijoiden vanhemmille verohelpotukset, lasten vaatteet verottomia jne) tuolloin paljon paremmalla kannalla kuin on ollut koskaan Suomessa.

"Monessa asiassa he ovat saaneet myöhemmin tuntea olleensa oikeassa - Neuvostoliiton hajoaminen oli heille voitto --pienen radikaalien ryhmän merkitystä helposti myös liioitellaan." Olen täysin samaa mieltä. Ja varsinkin tästä Purhosen arviosta: "1960-luvun radikaalit ovat kaikesta huolimatta niin näkyvä ryhmä edelleen, että se ärsyttää -- antiradikaaleja voivat [taistolaisten yms] muistelot kyllästyttää." Vielä enemmän, ne tympäisevät.

Esimerkiksi suomalainen aikakauslehdistö paapoo näitä entisiä ja nykyisiä Neuvostoliiton ihailijoita niin paljon, että olen tympääntynyt suomalaisiin lehtiin täysin ja ostan yleensä vain ulkolaisia lehtiä. Näin tekevät monet nuoremmatkin ihmiset ja ihan samasta syystä: ulkolaisissa lehdissä ei tule vastaan jatkuvia isä aurinkoisen lasten ja lastenlasten "pyhimyskertomuksia".

Helsingin Sanomat kirjoittaa nykyään uskomattoman avoimesti politiikasta. Tämän päivän varsinainen ilonaihe oli Jaakko Lyytisen "Pakkasukon paluu". Olen tullut nähtävästi viime aikoina siinä määrin aivopestyksi täällä Suomessa, että olin jo alkanut ajatella, että miksi ihmeessä me läksimme Suomesta pois niinkin myöhään kuin vuonna 1979. Eikö kaikki ollut jo silloin ohi? Voi hyvänen aika, ei. Tuon Lyytisen kirjoituksessaan kuvaaman Neuvostoliittoa ylistävän karmaisevan "Hyvää päivää pakkasukko" - laulunkin julkaisi Love Records vuonna 1977.

Me "antiradikaalit" olimme todellisia radikaaleja, jotka vastustivat 1960- ja 1970-lukujen poliittista muoti-ilmiötä ja aivopesua, vaikka sitä toitotettiin joka puolelta ja tuettiin valtion korkeimman auktoriteetin taholta.

Onnen avaimet Suomessa

"Juvassa kiteytyy 60-lukulaisten radikaali tarina.
-- Hän oli kiihkeä taistolainen
--arkkipiispan tytär, joka erosi kirkosta ja sanoi olevansa ateisti. Nyt hän on ortodoksi.
--Isoäidillä oli kartano Nuuksiossa ja talo kaupungissa.

'Olen ollut niin onnekas!
-- Olen saanut koko ajan taiteilija-apurahoja, kirjastokorvauksia, Kulttuurirahaston avustuksia
--Minulle on ominaista olla ajassa kiinni.' "

(Maija Alftan: Kääntäjäkin on nyt taiteilija. Kersti Juva on ensimmäinen taiteilijaprofessoriksi valittu kääntäjä. HS/Kulttuuri 23.8.2008)

Vrt. Kirsikka Moring: "Taide on Venäjällä ainoa vastavoima" HS/Kulttuuri 23.8.2008

Helsingin Yliopiston Humanistisen tiedekunnan lehdessä on haastattelu, jossa Juva kertoo kääntäjän työstään.

Taistolaishuiveja?

DSC06897
Originally uploaded by amnellanna
Kukkahuiveja kirpputorilla

Vähän aikaa sen jälkeen, kun olin palannut Suomeen Kanadasta, istuin taksissa, joka oli pysähtynyt liikennevaloihin ja kadun yli kulki nuori nainen kukkakuvioinen venäläishuivi päässä.
- Taistolaishuivi! tuhahti taksinkuljettaja vihaisena. - Tuollaista en antais meidän tytön pitää.

Reaktio oli yllättävä. Käytin nuorempana usein venäläistä huiviani, joka oli vaaleapohjainen ja mielestäni oikein kaunis. Sillä ei ollut minulle poliittista merkitystä. Äidilläni oli oikein iso villainen, punainen kukkakuvioinen venäläishuivi hartiahuivina kotona. Sisareni oli ostanut sen varmaankin kirpputorilta.

En ole koskaan politisoinut venäläisyyttä, en Neuvostoliiton enkä nyt Putinin aikana. Minua ärsyttää myös se, että punaisesta väristä yritetään tehdä vain vasemmiston väri. Punainen on erittäin suosittu väri angloamerikkalaisessa maailmassa ja esimerkiksi katolisuudessa.

En anna myöskään demarien omia punaista ruusua. Kukilla ja väreillä ei ole poliittista jäsenkirjaa, samoin kuin ei ole rodulla, kansallisuudella, kielellä eikä uskonnolla. Minuun on yritetty kuitenkin iskeä venäläisten vihaajan leimaa, kun en pitänyt viime vuosisadalla venäläisiä kiusanneesta poliittisesta systeemistä. Venäläisyys on paljon enemmän kuin NL tai Putin. Minulle venäläisyys on Tsehov, tee, musiikki, kauniit sinikuvioiset astiat, isoisäni tarinat - ja monta muuta mukavaa asiaa.

Klikkaa hakusanaa 'taistolaisuus'

Mitä oli taistolaisuus. Aikalainen kertoo.

Kiusaaja ei ole koskaan yksin

Ihmisillä on ollut aina monenlaisia tapoja hoitaa niitä, jotka ovat erilaisia kuin he: kansanmurhat, palkkamurhaajat, sota, kaksintaistelu, selkään puukottaminen, kivittäminen, mustamaalaaminen, kuoliaaksi vaikeneminen, syrjintä, pelottelu jne. Eräs tapa on kiusaaminen, josta puhutaan nykyään lähinnä koulukiusaamisena ja työpaikkakiusaamisena, viimeksi myös politiikassa ilmenevänä eri mieltä olevan puoluetoverin tai puoluejohtajan kiusaamisena.

Panun blogin kirjoituksen ”Maanlaajuinen yläaste ”kommenteissa keskustellaan koulukiusaamisesta. Kirjoitin sinne seuraavan mielipiteen

Valitettavasti monet kiusaajat (tytöt tai pojat) eivät kasva koskaan aikuisiksi. Kiusaaminen (myös nettikiusaaminen) on suorastaan hyve tietyissä kirjallisissa ja poliittisissa piireissä. En uskoisi, jos en olisi kokenut.

Bloggaajat ovat huomattavasti kypsempiä tässä asiassa. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitetaan nimellä tai ainakin suhteellisen pysyvällä nimimerkillä.

Kiusaajat ovat täällä blogimaailmassa aika harvinaisia. Sanoisin, että yhtä harvinaisia kuin sellaiset olivat minun kouluaikoinani.

Kiusaaja ei ole kuitenkaan koskaan yksin. Hän tietää tai ainakin vaistoaa, että hänelle tärkeä auktoriteettiasemassa oleva henkilö tai ryhmä hyväksyy sen, että jotain henkilöä, "toista", kiusataan. On tiettyjä ihmisryhmiä, joita saa kiusata. Kiusaaja vain tekee likaisen työn.

Asuuko meistä jokaisessa kaappitaistolainen?

Suomessa:

"Minua loukkaavat väitteet, että meistä jokaisessa asuu kaappidemari."

Vasemmistoliiton varapuheenohtaja Minna Sirniö Anneli Sundbergin haastattelussa "Punainen rakastettuni". HS/D3 12.3.2006

Venäjällä:

" 'Oli vapauduttava omassa itsessä majailevasta neuvostoihmisestä.'

--Kirjallisuuden toivona Natalia Ivanova pitää nuoren polven kirjoittajia, jotka olivat kymmenvuotiaita perestroikan aikaan.

'Heillä on aivan toisenlainen mentalitetti.' "

Timo Hämäläinen: "Poliitikot vaihtuvat, me pysymme". HS/C4 12.3.2006.
Haastateltavana venäläinen kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuuslehden päätoimittaja Natalia Ivanova.

Taistolaisten lauluja? Ei kiitos. No, thank you.

Kun prinssi Henry puki huvikseen hihaansa natsisymbolin, siitä tuli kansainvälinen skandaali. Olisiko tullut skandaali, jos hän olisi pukeutunut jotain äärivasemmistolaista sankaria ihannoivaan t-paitaan? Sehän on muotia.

Olemme demonisoineet natsit heidän hirmutekojensa vuoksi, mutta nauramme leppoisasti kommunisteille tai saatamme jopa ihailla heitä edelleen, vaikka tiedämme varsin hyvin, mitä hekin ovat tehneet.

Kun etsimme neuvostojohtajia esittäviä matuskoja Tallinnan venäläisiä esineitä myyvistä lahjatavarakaupoista, myyjät punastelivat ja olivat hyvin kiusaantuneita. Heitä ei naurattanut.

Toisille virolaisille neuvostoaika merkitsee häpeää, toisille suurta surua. Imbi Pajun dokumenttielokuva virolaisten kyydityksistä Siperiaan Neuvostoliiton aikana on liikuttanut eroparlamentikkoja Brysselissä, kertoo tämän päivän sanomalehti. (10.3.2006 HS/Kulttuuri/C5)

Jotkut ihannoivat taistolaisaikojen "työväenlauluja". Ensinnäkään ne eivät ole työväenlauluja. Niiden tekijät ja laulajat olivat porvarisperheiden kapinallisia jälkeläisiä. Jos heidänkin poliittiset haaveensa olisivat toteutuneet, Brysselissä kauhisteltaisiin tänään myös suomalaisten kohtaloita.