Junalla ja laivalla matkustaminen on ollut aina ihanteellinen tapa pitää yllä vieraitten kielten taitoa.
Jotkut viisaat sanovat, että pitäisi aloittaa joka viides vuosi uuden kielen opiskeleminen, sillä se tekee hyvää aivoille. se on samanlaista aivojumppaa kuin shakinpeluu, ristisanatehtävien tai ristipistojen tekeminen.
Kieltä ei tarvitse edes oppia. Idea on siinä, että uuden kielen opetteleminen avaa aivoista uusia alueita käyttöön.
Tuo jälkimmäisessä kappaleessa esittämäni asia on lohduttanut minua kovasti, silloin kun vertaan itseäni vaikkapa tyttäreeni ja häneen kummiinsa, lapsuudenystävääni, jotka kumpikin puhuvat sujuvasti ainakin puolta tusinaa kieltä. Olen nimittäin opiskellut kymmentä kieltä: ruotsia, saksaa, esperantoa (yksin), englantia, latinaa, ranskaa, espanjaa, viroa, venäjää, kiinaa, tässä järjestyksessä, mutta osaan kuitenkin äidinkieleni suomen lisäksi kunnolla vain englantia. Luen ruotsia ja ranskaa kun on pakko, latinaakin sanakirjan kanssa. Jos on pakko, myös puhun ruotsia ja ranskaa.
Uteliaisuus ja
puheliaisuus auttavat.
Latinaakin olen puhunut kerran. Olin menossa junalla Riministä Roomaan. Miestäni ja minua vastapäätä istui hymyilevä nunna. Hän osasi puhua äidinkielensä italian lisäksi vain latinaa ja heikommin ranskaa. Kuitenkin keskustelimme. Piirtäen ja eri kielten sekoituksella sain tietää, että hän oli suuresta perheestä, tulossa kesälomalta sukulaisten luota ja oli Roomassa äidinkielen opettaja. Hän sai vastaavaa informaatiota minusta.
Hauskinta oli, että meidän ympärillemme kerääntyi joukko lapsia. Italialaiseen tyyliin kaikki osallistuivat keskusteluun, varsinkin piirtämällä ja hurraamalla, kun jokin asia selvisi. Ihmeesti latinaakin nousi suuhuni jostain kaukaa. Kieltä oppii tehokkaasti, kun on motiivi tai pakko käyttää sitä.
Virosta osaan vain "Tere! Kuis käsi käyp?" (sekin nähtävästi väärin), venäjästä lainasanoja kuten 'televisoor'ja jotain pientä. Esperanto on haihtunut kokonaan. Saksa on ihan käyttämätön, vaikka luin sitä koulussa kahdeksan vuotta ja olin joskus lukioaikana epävirallisena tulkkinakin.
Villisika katon alla
Kiinasta on jäljellä se, mitä opin kulttuurista. Koen sen hyvin arvokkaaksi, koska se oli erilaista kuin muu, jota olin oppinut. Opettajani oli kiinalainen mies, jonka vaimo on suomalainen. Kun valitimme kirjainmerkkien vaikeutta, hän kertoi, että ne ovat vaikeita ja niitä on niin paljon, että ne alkavat unohtua häneltäkin.
Opin sen, että kiinan kirjainmerkeillä on pitkä, monituhatvuotinen historia. Ne kertovat maanviljelystä, metsästyksestä. Esimerkiksi koti-merkissä on "villiska katon alla": kodin keskus oli esi-isien alttari, jolle laitettiin tätä parasta uhrieläimen lihaa. Kirjainmerkissä on katto ja villisika, jolla on neljä jalkaa ja saparo.
Parasta oli kuitenkin se, että kiinalaisten ihmisten tavallinen arki, elämän pienet ja suuret asiat tulivat tutuiksi, etenkin perheen ja suvun merkitys, kun tavailimme alkeiskirjan kappaleita ja kuuntelimme opettajan juttuja.
Salasanat liittyvät siis bloggailuun tietenkin.
VastaaPoistaÄlkäämme unohtako HTML-kieltä ja salasanojen viidakkoa, jotka pitävät aivomme vireinä! :)
VastaaPoistaEmme unohda.:) Tämä onkin se uusi kieli, jota nyt opettelen.
VastaaPoistaKieltä opiskelemalla oppii ymmärtämään myös ko. kulttuuria. Ihmisten ajattelutapa heijastuu kielessäkin. Kertomasi kiinan kielen kotia tarkoittava kirjainmerkki oli suorastaan hurmaava esimerkki tästä. : )
VastaaPoistaTai se, että saamen kielessä on jäljellä vieläkin duaali, verbin taivutusmuoto, jolla ilmaistaan kahden ihmisen suorittamaa tekemistä. Suomen kielestä ja eestin kielestä duaali on kadonnut aikoja sitten. Eikö suomalaisille ollut enää käyttöä tälle rakenteelle? Kävikö kahdestaan puuhaaminen niin merkityksettömäksi, että sitä ei tarvinnut erottaa monikosta? Tällaista helposti tulee pohtineeksi. : )
Kiinnostavaa. Tuota en tiennyt saamesta.
VastaaPoistaPirkko
Louhen mietteistä tuli mieleeni eskimonaiset, jotka "laulavat toistensa suihin". Liittyyköhän se tapa jotenkin erityisesti duaaliin.
VastaaPoistaInuitit sanovat haavan lehtien helinää "naisten puheeksi".
VastaaPoistaPirkko
Minä haluan takaisin Kiinaan.
VastaaPoistaOlen kiinalaisen perinne jumalan näköinen, ja minä tuon hyvää onnea pelissä, lasten saamisessa ja lisäksi vielä vahvistan ihmisiä.
Tästä syystä saan ravintolassa parhaat paikat, kauppiaat antavat alennuksia ja nuoret tytöt haluavat koskettaa ja miehet kätellä.
Kiinassa käytän nimeni suoraan käännöstä, Shu Tsutou, joka herättä sekä hilpeyttä että kunnioitusta. Sillä perhenimeni, suora käännös omastani, kääpiö, huvittaa heitä, kun olen kaikkia pidempi melkein paikassa kuin paikassa ja painan 130 kiloa.
Oma nimeni puolestaan, Kivi, on nimi joka annetaan lapselle, josta toivotaan perheen elättäjää.
Petja,
VastaaPoistaSinun juttujasi on aina hauska lukea. Voin aivan nähdä edessäni Sinut Kiinassa.
1900-luku ei pystynyt erottamaan kiinalaisia heidän historiastaan eikä uskonnoistaan. Vanhat perinteet ovat vahvoja. Nyt niitä arvostetaan virallisestikin.
En ole ollut Kiinassa, mutta kiinalaisia asui paljon Torontossa ja meillä on ollut täällä kiinalaisia ystäviä. Lasteni luokkatovereista suuri osa oli kiinalaisia Torontossa.
Torontossa menimme usein mieheni vapaapäivänä kävelemään kiinalaiseen kaupunginosaan, vaelsimme kaupoissa, söimme pienissä ravintoloissa ja hymyilimme ihmisille (useimmat puhuivat vain kiinaa).
Meillä on hyvin paljon kiinalaisia esineitä, enimmäkseen Torontosta ja lasteni Aasiasta tuomia. Kiina tuntuu hyvin kiinnostavalta ja jopa läheiseltä. Kieltä pitäisi ruveta opiskelemaan eurooppalaisilla kirjaimilla.